Mä oon itkenyt melkein joka päivä viime perjantaista asti.
Jotkut tietää syyn, toiset ei. Tää on yksi sellaine asia, mikä koskettaa mua ihan vietävästi. Mun ei oo helppoa puhua tästä. Mä en oo ehkä kaikille antanu tästä tarpeeks sellasta kuvaa, että tää satuttaa mua. Jotkut luulee, että tää on sellanen yks juttu muiden joukossa.
Mutta kun ei ole. Ei ainakaan mun osalta.

Mä yritin kirjottaa tätä jo viime viikolla, mutta siitä ei tullut mitään sen takia, kun aloin itkee hervottomasti. No okei, mä itken nytkin, mutta nyt on mun jotenkin helpompi kirjottaa tätä, kun oon käsitelly tätä asiaa mielessäni. Mä en... Tai siis, mä en ehkä haluis jakaa mun tunteita ja ajatuksia näin, mutta... Mä tiedän, ettei tätä lue kovinkaan moni, niin tätä on helpompi kirjottaa. Mun on vaan pakko päästävä jonnekin kirjoittamaan, mun on vaan pakko tuoda tää asia joillekin ihmisille julki. Mä en yksinkertaisesti pysty pitää tätä yksin mun sisällä.

Senhän takia blogeja kirjotetaan, eikö niin? Sen takia, että voidaan jakaa omia tunteita ja ajatuksia muille? Jotkut voi pitää tällaistä angstaamista sellasena, että toinen haluaa vaan huomiota. Mä myönnän, että mä haluan huomiota. Mä haluan, että ihmiset oikeesti tajuaa sen, että musta tuntuu vitun pahalta. Sen takia mä kirjotan tänne. Sen takia mä kerron teille miltä musta on viime aikoina tuntunut.

Mä en jaksais angstata tai mitään samanlaista, mutta tälle ei voi mitään. Jokin pienikin juttu vaan laukasee ssen itkuparkukohtauksen, jolloin on pakko piiloutua vessaan itkemään. Sitten on seuraavana päivänä silmäluomet turvoksissa.
Mä haluaisin oikeesti olla ajattelematta tätä, mä haluaisin vain hymyillä ja nauraa.. Mä oon saanu hymyillä ja nauraa täs viime viikon aikana, mutta samalla mä oon saanu kans itkee. Se ilo on ollut hetkellistä, mutta kuitenkin ihanaa.

Mitä mä teen? Mitä mä voin tehdä tän asian eteen, että mulle tulis parempi olo? Pitääkö mun taas pyydellä anteeks, vaikka syy ei ookaan kokonaan mun? Mä voisin yhtä hyvin vaan sanoa: "Tää on sun syys, koska ite sä erosit äidistä ja samalla sa erosit meistä. Sun tehtävä ois kuulunu pitää yhteyttä, koska sä tän aiheutit."
Mä voisin sanoo noin, mutta mä en voi.

Tässä vaiheessa jotkut ehkä tajuaa, mistä on kyse. Sen selvemmin mä en tuu tätä selventää täällä.
Mä en tykkää siitä- ei, ei tykkääminen oo oikee sana. Mä en voi sietää sitä, että mulle huudetaan ja että mua syyllistetään. Mä alan heti itkeä. Mä en pysty kuuntelemaan kritiikkiä ja haukkumista ilman, että mä alkaisin itkeä. Nää asiat on mun heikkouksia ja niiden kanssa on vaan elettävä. Tietenkin mä haluisin olla vähän vahvempi, etten alkais jokaisen pienen asian takia vollottaa, mutta mä en vaa voi muuttua tässä asiassa.
Totuus vaan on, että mun saa todella helposti itkemään. Yksikin ilkeä sana, niin mut löytää pian kylpyhuoneen lattialta itkemästä. Tai saunasta.

Mä oon viime aikoina kirjoittanut aika paljon itkemisestä ja surusta. Mä en haluis kirjoittaa näitä enää. Mutta en mä voi mitään sille, että elämä keksii samoihin aikoihin löylyttää mua tällasillä jutuilla.
Ai niin, kerroinko jo etten päässy minnekään opiskelee?
Ja sitten viimeisen kuukauden aikana oon nähnyt monia kertoja unia siitä, että oon yrittänyt olla taas parin tyypin ystäviä... Ne on oikeesti ollut ahdistavia unia. Välillä mun on annettu olla taas ystävä ja välillä... No, välillä nää entiset ystävät on vaan alkanu nauraa mulle päin naamaan ja... Ja haukkunu mua kaikilla maailman rumimmilla sanoilla...

Toivottavasti tää alkais tästä parantua. Mä en enää jaksais itkee ja tuntee oloni syylliseksi. Mä en haluu olla tämmöinen. Mä haluan vaan hymyillä ja olla... Onnellinen.
Jos sitä paskaa tulee vielä niskaan, niin tulis nyt eikö myöhemmin.