Luku 12. Puhutaan suumme puhtaaksi

Tiesin sen.
Seison lämpimän suihkun alla ja tuijotan tyhjyyteen. Tiesin tämän, mutta silti annoin hänen jatkaa. Olen tyhmä, olen niin tyhmä, ettei maailmassa takuulla ole tyhmempää ihmistä. Annoin hänen jatkaa, vaikka tiesin, että tulen herätessäni katumaan sitä.
Tässä minä olen, suihkun alla puhdistautumassa ja minä kadun. Minä todellakin kadun sitä hetkeä, jonka vietin Dorianin kanssa läheisissä merkeissä. Miksi minä annoinkaan sen tapahtua, voin vain kysyä sitä itseltäni.
Suljen suihkun, sillä olemmehan me lentokoneessa, eikä koneessa ole loputtomat vesivarat. Ihoni on mennyt aivan kananlihalle ja tärisen kylmästä. Kietoudun nopeasti isoon valkoiseen pyyhkeeseen ja kuivaan kasvoni siihen.
Minä luulin olevani järkevä. Olin ajatellut, että ensimmäinen kertani olisi tarkasti harkittu ja molempien hyväksymä päätös. Herättyäni hänen vierestään tajusin, että ensimmäinen kertani oli ollut kaikkea muuta kuin harkittu, eikä se tosiaankaan ollut molempien hyväksymä päätös. Tai no, periaatteessa se oli, mutta minä olisin halunnut kuulla ne sanat ääneen. En pään sisällä, kuten me sen päätöksen teimme.
Voi… Haluan vajota maan alle, eikä kukaan löytäisi minua sieltä koskaan. Miten minä pystyin moiseen! En olisi saanut olla niin helposti johdateltavissa. Kyllä, minä syytän tästä Doriania. Hänhän se ensimmäisenä minua suukotti. Niin, hän suukotti minua otsalle. Hänen suukkonsa se aiheutti minussa niitä outoja väristyksiä. Tämä on hänen syynsä, että menetin neitsyyteni!
… Mikä minä olen häntä syyttämään. Minun syytänihän tämä on. Mitäs annoin tilanteen jatkua eteenpäin ja eteenpäin. Sitten kaikki olikin yhtäkkiä jo myöhäistä.
Kun katson itseäni peilistä, jahka olen saanut sen ensiksi kuivattua höyrystä, järkytyn oman ulkonäköni takia. Silmäluomeni ovat turvonneet, ne ovat punaiset ja kiiltävät. Ne ovat arat, kun kosketan niitä sormenpäälläni. Tietenkin Marim ponnahtaa mieleeni ja katseeni muuttuu surulliseksi. En kadu kyyneleitäni, hän ansaitsi niistä jokaisen. Marim oli hyvä ihminen, eikä hän ollut mitätön, kuten hän pelkäsi olleensa. Olen niin iloinen siitä, ettei Marim saanut koskaan kuulla Euralta sitä, ettei Eura rakasta häntä enää samalla tavalla. Näin on parempi, paljon parempi.
Ehkä…

Kun olen saanut puettua ja kuivattua hiukseni niin, ettei niistä tipu enää vettä, siirryn niin hiljaa takaisin makuuhuoneeseen kuin vain suinkin pystyn. Dorian nukkuu yhä sängyllä maaten mahallaan. Näen hänen paljaan takapuolen ja poskeni lehahtavat punaiseksi. Hiivin hänen vierelleen ja laitan peiton hänen ylleen, jotta näky ei olisi enää niin… Karmaiseva. Eikä se muistuttaisi minua tapahtuneesta.
Dorian mumisee jotain unissaan ja minä olen kuolla säikähdyksestä. Minä suorastaan ryntään ovelle ja pakenen huoneesta ulos. Kun olen sulkenut oven perässäni, huokaisen helpottuneena. Ensimmäisestä vaiheesta selvitty. Tulenkohan selviämään toisesta vaiheesta, eli Dorianin kohtaamisesta silloin, kun hän on herännyt.
Jos vain sopii, ajattelen sitä silloin, kun sen aika on. Nyt haluan olla hetken aikaa stressaamasta mistään muusta kuin tehtävästämme. Olemme siis matkalla kohti mustaa tornia, jonka Paha onnistui rakentamaan Suomeen, kuulemma aivan oven meidän maailmamme ja Zaman maailman lähelle. Meitä tarvitaan tuhoamaan se, sillä kukaan muu ei kykene sitä tuhoamaan.
Toivottavasti Maiju on turvassa. En kestäisi, jos hänelle olisi sattunut jotain. Hänen on siis oltava kunnossa, jos Hyvä haluaa minun taistelevan puolestaan. Minä en kykene taistelemaan, jos läheiseni ovat…
En pysty edes ajattelemaan sitä loppuun ja pudistan päätäni saadakseni sen aiheen pois mielestäni.
Saavun penkkien luokse ja näen Franciksen, Shun ja Samarin istuvan kolmistaan juttelemassa. Eura on luultavasti lukinnut itsensä jonnekin huoneeseen. Minun tekisi mieli mennä lohduttamaan häntä, mutten tiedä, onko minusta siihen. Näkihän Eura minut eilen itkemässä kuin viimeistä päivää. Ehkä annan Euralle vielä jonkin aikaa rauhaa. Jossain vaiheessa minun on mentävä puhumaan hänelle.
“Onko mitään uutta?” kysyn arasti, kun saavun kolmikon luokse. Shun ja Francis suovat minulle katseensa, mutta Samari ei vilkaisekaan minua. Tunnen pistoksen sydämessäni, mutta yritän sivuuttaa sen. Francis katsoo minua siihen malliin virnuillen kuin hän tietäisi, mitä minun ja Dorianin välillä on tapahtunut. Hän ei kuitenkaan sano sanaakaan, ja hyvä niin! Ja mikä hiton stalkkeri hän on, kun hän on koko ajan perillä kaikesta?
“Olemme parin tunnin kuluttua taas… Suomessako se oli?” Shun kysyy epävarmasti ja Samari nyökkää hänelle. Onkohan Samari vihainen minulle siitä, että ‘vein’ Dorianin häneltä? Eihän se minun syytäni ole, Dorian itse hakeutui luokseni. Äh, mitä minä oikein ajattelen! Tietenkin Samari on suruissaan Marimin takia. Tunsivathan he toisensa yli viiden vuoden ajan. Olenpa minä pässi, isolla p-kirjaimella. Ei kaikki aina johdu minusta.
Francis katsoo minua juuri sopivasti ja minä viiton häntä äänettä siirtymään pois Samarin viereltä. Aluksi Francis ei tajua, mitä haluan hänen tekevän, mutta hetken viittoilun myötä hän tajuaa yskän ja siirtyy. Kiitän häntä äänettömästi ja istuudun Franciksen paikalle Samarin vierelle. Samari nojautuu silloin toisen puolen käsinojaan kuin haluten kauemmas minusta. Miksi hänen täytyy käyttäytyä noin minua kohtaan.
“Otan osaa…” mumisen Samarille hiljaa ja katson häntä toivoen, että hän katsoisi minua takaisin. Samari hengähtää vain vaimeasti ja asettaa jalkansa ristiin. Hän ei siis aio puhua minulle. Minä aion kuitenkin puhua hänelle, halusi hän tai ei. Haluan selvittää välimme, kun minulla on siihen vielä mahdollisuus.
“Olen pahoillani, jos olen aiheuttanut sinulle jotenkin mielipahaa. Se ei ole ollut aikomuksenani. Haluan, että me voimme olla..”
“Ystäviä, sitäkö sinä toivot?” Samari lopettaa lauseeni ja katsoo minuun. Hänen katseensa on kylmä, mutta näen hänen silmistään kuitenkin suuren surun. Katson Samaria anovasti, sillä haluan hänen ymmärtävän, että minä olen oikeasti pahoillani kaikesta mielipahasta, jota olen hänelle aiheuttanut. “Jos haluat olla ystäväni, se vaatii luottamusta, rehellisyyttä, eikä sitä rakenneta parissa päivässä”, Samari tuhahtaa kiivastuneena ja nousee ylös tuoliltaan.
“Eikä ystävää saa pettää millään tavalla”, hän toteaa lopuksi ja jättää minut istumaan Shun kanssa samalle penkkirivistölle. Francis on siirtynyt istumaan toisella puolella olevalle penkkirivistölle ja katsoo kulmat koholla tulistuneen Samarin perään. Huokaisen pettyneenä ja vajoan tuolillani alemmas. Ei tämän näin pitänyt mennä. Miksen onnistunut luomaan välillemme sopua?
“Hän on vihainen sinulle”, Shun toteaa itsestään selvän asian ja minä pyöräytän silmiäni. “Tiedätkö miksi?”
“Hmm, annahan kun mietin.. Hän pitää minua varmaan varkaana, tunkeilijana, omahyväisenä… Jatkanko listaa?” totean turhautuneena ja kurtistan kulmiani närkästyneenä. Shun pudistelee päätään ja minä vilkaisen häneen kummissani.
“Hän pelkää sinun vievän hänen elämänsä sisällön”, Shun tarkentaa ja minä kuristan kulmiani.
“Eli hän pitää minua varkaana, kuten sanoin.”
“Hän selvästikin on katkera siitä, että veit Dorianin häneltä”, Shun toteaa ja minun silmäni revähtävät suuriksi. Miten muka Shun tietää tästä? Tietävätkö kaikki lentokoneessa olijat minusta ja Dorianista?
Käännän katseeni juuri sopivasti lentoemäntään, joka katsoo minua pieni virne huulillaan. Jaahas… Lentokoneessa tällaiset jutut leviää siis nopeasti. En kai minä ollut… Kovaääninen? Voi kamalaa, voinko hävetä tämän enempää. “Ja uskon hänen olevan katkera myös siitä, että sinusta ja Marimista tuli hyvät ystävät.”
Katson Shunia ilmeellä, että vaadin enemmän selitystä hänen jälkimmäisiin sanoihin.
“Kyllähän sen näki”, kuulen Franciksen puuttuvan keskusteluumme ja hän siirtyy istumaan Samarin paikalle. “Hän on kateellinen sinulle.”
“Mutta miksi? Eihän hänen nyt tarvitse minulle kateellinen olla. Hänhän on upea, toisin kuin minä, jok-”
“Miksi te naiset aina ensimmäiseksi arvostelette toistenne kauneutta?” Francis toteaa ja Shun nyökyttelee olevansa samaa mieltä. Tuhahdan hiljaa ja annan heidän hoitaa puhumisen, kun minun mielipiteillä ei näköjään ole mitään väliä.
“Samari pitää sinua uhkana, koska hän pelkää, että viet häneltä kaiken, josta hän välittää”, Shun esittää psykologia ja Francis nyökkäilee hyväksyvästi. “Ensiksi Marimin ja nyt Dorianin. Hänen ei ole helppo katsoa vier-”
“Hei, minä en vie ketään”, puuskahdan tähän väliin ja luon heihin molempiin merkitsevän katseen. “Ja mitä te kaksi olette minun ja Samarin tilannetta arvostelemaan. Francis on itse tuollainen flirttipelle ja sinä olet perheenisä. Te ette pysty tietämään, miltä minusta ja Samarista tuntuu.”
“Tuo ei ollut kivasti sanottu”, Francis toteaa pokkana, mutta hänen huulilleen ilmestyy sellainen virne, josta tiedän hänen vain pilailevan kustannuksellani.
“Olen pahoillani”, Shun pahoittelee ja katsoo minua vilpittömästi. “Halusin vain yrittää auttaa.”
“Äh, en minä suuttunut. Olen vain… Antaa olla”, totean uupuneena ja nousen ylös tuolilta.
“Et kai ole pieniin päin?” Francis kehtaakin todeta ja potkaisen häntä sääreen. Hän ulvahtaa kivusta, mutta alkaa nauraa sen jälkeen ivallisesti.
“Menen puhumaan hänelle”, mumisen ajatukseni ääneen ja lähden kävelemään käytävää pitkin. Aikeeni kuitenkin tyssähtää kuin seinään, kun näen erään ovista avautuvan. Silloin minä pinkaisen takaisin istumaan Shunin ja Franciksen väliin yrittäen tekeytyä näkymättömäksi.
Dorian heräsi. Minä kuolen. Apua, vatsassani myllertää ikävästi ja päässä heittää.
“Noh, Dorian. Miksi sinä noin murjotat?” Francis toteaa kovaan ääneen kuin haluten lisätä sitä paniikkia, jota sillä hetkellä tunnen. Nostan kädet kasvoilleni ja voin vain odottaa tuomiotani. Jätin Dorianin vain kylmästi sänkyyn kuuman sessiomme jälkeen. Tai siis tietenkin me sen jälkeen nukahdimme toistemme syliin ja herättyäni hylkäsin hänet.
“Turpa kiinni”, Dorian toteaa kylmästi ja minä tunnen kylmyyden valtaavan mieleni. Dorian on vihainen. En edes halua tietää, miten vihainen. Dorian astelee luoksemme ja minä välttelen katsekontaktia. Kun pari sekuntia on kulunut ja kuvittelen Dorianin olevan jo keskittynyt muuhun kuin minuun, vilkaisen häneen. Meidän katseemme kohtaavat, minun harmikseni ja vatsani tuntuu pyörähtävän ympäri. Dorian, älä näytä noin viattomalta tai kohta minä teen jotain hyvin vastuutonta…
“Missä Eura on?” Dorian kysyy meiltä ja minä lasken katseeni pois hänestä.
“Makuuhuoneessa”, Shun vastaa ja hymyilee surullisesti. “En ole koskaan nähnyt ketään niin surun murtamana..”
Dorian pyyhältää takaisin makuuhuoneiden suuntaan ja minä huokaisen helpotuksesta. Kuulen, kuinka ovi menee kiinni. Dorian yrittää kai lohduttaa Euraa. Toivottavasti hän onnistuu siinä.
“… Ja nyt minä menen juttelemaan Samarille”, totean päättävästi, nousen ylös tuolilta ja kipitän mahdollisimman hiljaisesti makuuhuoneiden suuntaan.

Kun Samari huomaa minun astuneen sisälle huoneeseen, hän ärähtää turhautuneena kuin olisi valmiina sanomaan, että minun pitäisi poistua.
“Minä en poistu, ennen kuin me puhumme välimme selviksi”, totean suoraan ja suljen oven perässäni. Kävelen Samarin eteen, joka istuu sängyn reunalla ja pitelee käsissään lasista maapalloa. Hän siis aikoo vältellä katsettani. Selvä, käy tämä näinkin.
“En varastanut Doriania sinulta, jos sinä niin luulet. En halua sinulle mitään pahaa, ymmärrätkö sen? Asiat ovat vain… Menneet näin. Minä en ole tahallani tätä sotkua aiheuttanut”, selitän sellaiseen äänensävyyn, että Samarin on pakko alkaa pikkuhiljaa uskoa minua. Näen hänen kasvoistaan, että hänen tekisi mieli nostaa katseensa minuun, mutta hän taistelee itseään vastaan. “Olen pahoillani! Anteeksi, jos olen loukannut sinua jotenkin. Mitä minä voin tehdä, jotta en vihaa minua?”
Samarin ollessa yhä hiljaa seuraavat pari sekuntia hymähdän hiljaa. Ehkä tästä ei tule mitään. Samari ei tunnu haluavan antaa minulle edes mahdollisuutta. Jos hän on päättänyt vihata minua lopun ikänsä, niin hän luultavasti aikoo niin myös tehdä.
“Minä vain… Anteeksi”, pyydän anteeksi vielä kerran, jonka jälkeen käännyn ovea päin aikomuksena jättää Samari yksin murjottamaan. Miksi minä täällä seisoisin, kun läsnäoloni ei ole toivottua.
“Henu”, kuulen hänen huokaisevan, kun olen tarttumassa oven kahvaan. Käännyn katsomaan häntä ja yritän lukea hänen kasvoillaan olevaa ilmettä. Kuin hän taistelisi itseään vastaan, sillä hänen kasvoillaan näkyy monta eri tunnetta pienen hetken ajan. Samari laskee lasisen maapallon pois käsistään ja ristii kätensä. “Selvä. Puhutaan. Hoidetaan tämä pois alta”, hän ehdottaa yllättävän yhteistyöhaluisesti ja minä nyökkään hänen ehdotukselleen. Käyn istumaan hänen viereensä sängylle ja odotan, että hän aloittaa keskustelumme.

Kyllä siinä meni helposti se yli puoli tuntia, kun minä ja Samari puhuimme läpi asioita ja selvensimme niitä toisillemme. Nyt Samari on ollut hiljaa viimeisten parin minuutin ajan, ja selvästi hän miettii minulle tuomiota. Tai niin minä ainakin luulen.
“… Välitätkö hänestä?” hän kysyy minulta viimein, eikä hänen tarvitse tarkentaa minulle, ketä hän tarkoittaa. On minun vuoroni olla hetken aikaa hiljaa mietteissäni.
“Luulen niin…” vastaan niin rehellisesti kuin vain osaan ja nostan katseeni huoneen kattoon. “Ymmärrätkö minua, jos sanon, että kaikki on vielä melko epäselvää?”
“Taidan ymmärtää..” Samari toteaa ja hymyilee minulle aivan pienesti. Ah, tuota minä tulin hakemaan! Samari hymyilee minulle! Hän ei voi inhota minua koko sydämestään. Kiitos, kiitos! “Olet melko lailla samanlainen kuin Layla..”
Hymyni, joka vasta ilmestyi huulilleni, katoaa hetkessä, kun tiedostan Samarin sanat. Samari huomaa muuttuvan ilmeeni ja hänen suunsa avautuu jo valmiiksi.
“Siis et sinä ole samanlainen kuin Layla, mutta.. Hän oli yhtä päättäväinen ja sisukas, aivan kuten sinäkin. Layla oli hyvä ystäväni ja olin tuntenut hänet lapsesta saakka. Välillä, kun kuuntelen sinua, muistat minusta Laylaa hyvinä aikoina..”
“Näkeeköhän Doriankin minussa Laylaa..” en mahda olla toteamatta ääneen kysymystä, joka ponnahti välittömästi mieleeni Samarin sanojen jälkeen. Muistutanko Laylaa niinkin paljon, että Dorian ajattelee korvaavansa minut hänellä, kuolleella rakastetullaan?
“Minä vain totesin”, Samari puolustautuu ja nostaa käsiään puolueettomasti ylös. “En kuitenkaan usko, että Dorian olisi valinnut sinut sen takia, että muistutat häntä… Voi olla, ettei hän näe sinussa lainkaan Laylaa. “
“Eura aikoi paljastaa Marimille, ettei hän rakasta tätä samalla lailla kuin ennen…” möläytän todella tahdittomasti ja tajuan heti hävetä sanojani. Samarin silmät laajenevat ja hän katsoo minua tyrmistyneenä. Miksi minä menin möläyttämään jotain tuollaista tähän aikaan? En vain mahtanut itselleni mitään. Olin suruissani Samarin sanojen takia ja surusta minulle tuli mieleen Eura ja Euran sanat vielä silloin, kun Marim oli elossa…
“Onneksi Marim ei saanut koskaan tietää..” Samari toteaa hiljaa ja vilkaisen häntä kulmat murheellisesti kurtussa. Nyökkään hänelle sen merkiksi, että olen samaa mieltä hänen kanssaan. Pidämme pitkän hiljaisen tauon ja luulen, että myös Samari ajattelee sen aikana Marimia.
Kun meillä molemmilla ei ollut enää toisillemme mitään puhuttavaa, tunsin, kuinka kevyt oloni olikaan. Sain jakaa murheitani ja mietteitäni Samarin kanssa, joka myös lopulta uskoutui jakamaan asioitaan minulle. Samari alkoi tuntua joka minuutti entistä läheisemmältä minulle. Uskon kuitenkin, että hän on yhä katkera Dorianista, mutta ei ottanut häntä enää puheeksi.

Samari sanoo tahtovansa käydä vielä suihkussa, ennen kuin lähdemme toteuttamaan uutta operaatiotamme. Poistun huoneesta ja olen aikeissa palata takaisin Shunin ja Franciksen luokse, kun toinen ovi aukeaa. Dorian astuu ulos huoneesta, jossa Eura luultavasti yhä on. Hän huomaa minut ja sulkee oven perässään. Pysähdyn aloilleni ja tuijottelen jalkojani nolona.
“Miten… Hän voi..?” kysyn arasti ja nostan katseeni nopeasti Dorianiin. Dorian kohauttaa olkiaan nopeasti ja hänen katseessaan välähtää suru.
“Voit varmaan arvata..” hän toteaa surullisesti ja hieraisee poskeaan. Jostain kummasta syystä kyyneleet tulvahtavat silmiini, kun katson Doriania. Hän on selvästi tehnyt kaikkensa ollakseen Euran tukena. Aivan kuin Euran suru olisi siirtynyt Dorianiin. Miten arvostankaan Doriania, kun hän meni Euran tueksi. Dorianilla tosin on kokemusta menettämisestä, joten hän kai oli sanomattakin se oikea henkilö Euran tueksi. Miten kauhealta nuo sanat kuulostivatkaan.
“Muistutanko minä Laylaa?” kysyn enempiä ajattelematta. Mikä päivä tämä on, ‘möläytä kaikki tahditon’ -päivä? Minä ja minun suuret kysymykseni. Dorianin katse terävöityy hetkeksi aikaa, mutta minua katsoessaan se leppyy.
“Sanoiko Samari niin?” Dorian arvaa ja minä nyökkään myöntävästi. Hän hymähtää hiljaa itsekseen ja miettii selvästi, miten aikoo kertoa minulle asian. No niin, hän siis näkee minussa Laylaa. Eiköhän tämä siis ollut tässä. Olen hänelle vain Laylan korvike. Hän ei pidä minua minään muuna.
“Samari kertoi minulle, kun oli sinut ensimmäisen kerran tavannut, että muistutat Laylaa. Minusta te kaksi olette kuitenkin aivan eri maailmoista.”
Perun sanani.
Katson Doriania suoraan silmiin haluten lukea totuuden hänen silmistään. Dorianin silmien sinisyys kuitenkin imaisee minut mukaansa ja mieleeni muistuu hänen hyväilynsä sekä hänen uskomattomat huulensa. Punastun helakasti poskistani ja nyökkään hänelle hatarasti.
“S-selvä. Kiitos. Minä.. Menen tuonne…” mumisen kasvot punaisena ja pyyhällän hänen ohitseen kohti istuimia. Hän kuitenkin tarttuu ranteestani ja kääntää minut itseensä vasten. Katseemme kohtaavat ties kuinka monetta kertaa ja näen, kun hän tuo kasvojaan lähemmäs omiani. Olen jo sulkemassa silmiäni valmiina ottamaan vastaan hänen suudelmansa, mutta se suudelma taisi jäädä vain haaveeksi.
“Se sinun häipymisesi oli kyllä ilkeä temppu..” Dorian kuiskaa korvaani ja saa sydämeni jättämään pari lyöntiä välistä. Hän päästää irti ranteestani ja jättää minut yksin seisomaan kapealle käytävälle.
Hän teki tuon tahallaan! Hän antoi minun tarkoituksella olettaa, että hän aikoisi suudella minua! Saamarin kiusankappale! Ja tuollaiselle minä luovutin neitsyyteni! Menkööt Helvettiin koko mies.
Alan kuulostaa katkeralta, eikä se ole lainkaan hyvä juttu. Vedän syvään henkeä ja yritän rauhoitella itseäni. En anna tunteideni ottaa valtaa, koska siitä ei seuraa muuta kuin huonoa. Nähtiinhän se Dorianin kanssa.

Kun meillä on enää puolisen tuntia aikaa, ennen kuin laskeudumme Pirkkalan lentokentälle, päätän mennä puhumaan Euralle. Eura on yhä lukinnut itsensä yhteen lentokoneen huoneista. Hän ei ole kuulemma syönyt tai juonut mitään moneen tuntiin, joten nappaan mukaani vesipullon ja banaanin. Tungen ne vaikka hänen kurkustaan alas, jos muu ei auta.
Miksi olen yhtäkkiä alkanut kuulostaa ilkeältä? En minä oikeasti ole ilkeä ihminen. Syytän tästä mielialasta Doriania, kun hän kohtelee minua kuin mitäkin roskaa.
“Eura..?” avaan oven, kun olen koputtanut. Astun sisään hämärään huoneeseen ja erotan Euran istuvan sänkynsä laidalla kyynärpäät polviin nojaten ja pää käsiin painunut. Hänen olemuksensa on todellakin lyyhistynyt kasaan, eikä häntä ole mukava katsoa tuon näköisenä. Tunnen sydämessäni ikävän pistoksen, kun katson häntä.
“Me olemme pian perillä..” kuiskaan ja kävelen varovaisesti hänen eteensä kuin peläten hänen hyökkäävän kimppuuni. Eura hengittää raskaasti, eikä tee elettäkään nostaakseen katsettaan minuun. “Toin sinulle vettä ja syötävää.. Sinun on syötävä, jotta jaksat taas..”
“En halua mitään..” hän vastaa välinpitämättömästi ja pysyy yhä samassa asennossa. Kyykistyn hänen eteensä haluten tavoittaa hänen silmänsä. Ne nähdessään huomaan, ettei niissä ole pilkahdustakaan toivosta tai hyvästä. Kuin hänen silmänsä olisivat eksyneet. Vatsaani kouraisee ikävästi.
“Sinulla ei ole lainkaan voimia”, totean hänelle hiljaa ja työnnän vesipulloa hänen kasvojensa eteen. Eura kääntää kasvojaan sivummalle torjuen veden.
“En halua voimia..” hän toteaa katkerasti ja hänen kasvoilleen ilmestyy tuskainen irvistys. Eura nostaa toisen kätensä kasvoilleen ja näyttää siltä kuin hän kokoaisi itseään. Katson häntä lohduttomana ja tunnen kyyneleiden täyttävän silmäni. Ihmistä, joka on noin surullinen kuin Eura, on niin vaikea katsoa. Yleensä minäkin alan itkeä, jos joku itkee.
“Olit oikeassa..” Eura henkäisee ääni väristen ja pitelee kättään yhä kasvojensa edessä. “Oli hyvä, ettei hän saanut tietää muuttuneista tunteistani… Sillä ne olisivat olleet valetta. Minä rakastan häntä yhä niin suunnattomasti..”
Eura alkaa täristä ja hänen hengityksensä muuttuu katkonaiseksi. Hän nyyhkäisee ja näen kyyneleiden noruvan hänen poskiaan pitkin. Nielaisen hiljaa ja tunnen, kuinka ensimmäinen kyynel vierähtää omalta poskeltani. Nousen seisomaan ja istuudun hänen vierelleen sängylle. Kiedon käteni hänen ympärille ja painan pääni Euran olkaa vasten. Nyt tunnen, kuinka suuresti hän täriseekään. Toivottavasti minusta on hänelle edes jotain lohtua.
En voi edes kuvitella, miltä Eurasta mahtaa tuntua. Dorianista tuntui luultavasti samalta, kun hän menetti Laylan ja pikkusiskonsa. Samaria ei sovi myöskään unohtaa, sillä olihan Layla hänen hyvä ystävänsä. Xynel on menettänyt koko perheensä. Kaikki he olivat menettäneet jonkun tärkeän. Heillä kaikilla on sydämessään ammottava aukko, joka tuskin ikinä korjautuu täysin. Vaikka olin surullinen Marimin kuolemasta, minun suruani ei voi edes verrata Euran suruun. En halua koskaan joutua menettämään rakastani tällä tavoin. Minä en varmaankaan kestäisi rakkaani menettämistä. Mieleeni ilmestyy Dorianin kasvot ja ajatus siitä, että Dorian kuolisi. Miten minä siihen reagoisin? Rakastanko minä Doriania niin paljon, että hänen menettäminen tekisi minut hulluksi?
Ei. En tunne niin voimakasta tunnetta häntä kohtaan. Olenko muuttunut tunteettomaksi häntä kohtaan? Luulin, että rakastan häntä, mutta… Tämä on kaiketi vain pelkkää ihastumista. Jos minä rakastaisin Doriania, minä kyllä tuntisin sen. Elämä ilman häntä olisi vaikeaa ja hankalaa, jos minä rakastaisin häntä koko sydämestäni.
Eikä Dorian takuulla välitä minusta mitenkään eri tavalla. Olen hänelle kuin Samari, petikaveri…

Kun lentokone alkaa täristä ja oven yläpuolelle syttyy valo, joka kehottaa meitä palaamaan paikoillemme, tartun Euraa kyynärpään alta ja autan hänet pystyyn. Me lähdemme vaitonaisina kävelemään kohti istuinpaikkoja, joiden luona jo muut ovat. Kaikki katsovat meitä tarkkaillen, kun istutan Euran aloilleen. Istuudun hänen viereensä ja suljen silmäni hetkeksi aikaa. Pian tämä on ohi ja zamalaiset pystyvät palaamaan takaisin omaan maailmaansa. Meillä on edessä suuri taistelu, ja uskon, että taistelu tulee olemaan kohtalokas. Voin vain rukoilla, että meille kaikille käy hyvin, mutta… Ei, en saa ajatella muuta. Pienikin epäilys voi koitua kohtaloksemme. Minun täytyy olla positiivinen tulevaisuuden kannalta, jos haluan meidän onnistuvan.
Olen aikaisemmin ilmoittanut Cenarielle, että me saavumme Suomeen. Cenarie sanoi tulevansa meitä vastaan, koska haluaa kuulla kaiken, mitä meille Avainten etsinnässä on tapahtunut. Kun kerroin hänelle, että menetimme Marimin ja Avaimen, hän meni aivan hiljaiseksi. Jouduin myös paljastamaan Xynelin ja Bennun tilanteen. Cenarie alkoi silloin voihkia surkeuksissaan ja mumisi jotain, ettei tämän näin pitänyt mennä. Eihän mikään mennyt koskaan niin kuin piti.
Lentokone on laskeutunut ja lopettanut liikkumisen. Me kaikki ponnahdamme oitis pystyyn ja suorastaan juoksemme kohti uloskäyntiä. Päästessämme ulos näen Cenarien rientävän meidän luoksemme. Hän kietoo kätensä tiukasti Samarin ympärille ja näyttää selvästi huojentuneelta, kun me olemme jälleen hänen luonaan.
“Meillä ei ole aikaa tuhlattava”, Cenarie hengähtää ja päästää tyttärensä otteestaan. Hän näyttää vakavalta. “Kun tuhoatte tornin, ne hirviöt katoavat Maasta. Paha ei pysty tulemaan tähän maailmaan, ja se on meidän onnemme. En tiedä, miten hän löysi oven, mutta… Nopeasti, teidän on toimittava nopeasti!”
Näen, kun Samari tarttuu kämmenillään Franciksen kämmenselkään ja tiedän, että Dorian tarttuu aivan pian minusta kiinni. Ehdin vielä nähdä, kuinka Eura asettaa kämmenensä Shun kämmenselkiä vasten, ennen kuin tunnen hänen kosketuksensa. Kirkas valo peittää näkyvyyteni hetkeksi aikaa, mutta pian kaikki on taas selkeää. Näen Samarin ja Franciksen Suojelijan, jonka valkoisessa värissä on myöskin punaisen värin vivahde, kuten myös Euran ja Shunin Suojelijassa. Me kaikki olemme saman näköisiä, mutta jostain syystä minä osaan erottaa heidät toisistaan. Se on kai jokin Suojelijan ominaisuus.
Lähdemme oitis suuntaamaan kohti hylättyä tehdasta, ja uskon, että meillä kestää parisen kymmentä minuuttia, ennen kuin pääsemme perille. Eteeni on ilmestynyt kartta ja siihen on merkitty päämäärämme. Hienoa, kun me vain seuraamme sitä, löydämme sinne mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti.
Tai niin minä ainakin toivon.

Mutta kuten jo aikaisemmin totesin, mikään ei mene koskaan niin kuin pitäisi. Törmäämme matkamme aikana useampaan otteeseen hirviölaumoihin, jotka ovat tekemässä tuhoaan ja tappamassa ihmisiä. En tule koskaan tottumaan vereen, vaikka olen nähnyt sitä parin päivän aikana jo useampaan otteeseen. Ehkä on hyvä, etten totukaan siihen. Veri tulee aina varoittamaan minua siitä, että jokin on huonosti. Jos tottuisin vereen, voisin arvioida tilanteet väärin, enkä osaisi ottaa tilannetta tosissani.
“Tiedätkö mitä..” kuiskaan ääneen ja tiedän Dorianin kuulevan minut. Meillä on matkaa jäljellä enää vain parin kilometrin verran ja saavumme päämäärämme aivan pian, jos hirviöitä ei enää ilmesty eteemme tietämme tukkimaan. “En tiedä, pystynkö kaiken tämän jälkeen enää elämääm normaalisti..” paljastan ajatukseni ääneen ja kuullessani sanani omiin korviin alan uskoa niitä vain entistä enemmän. Voiko tällaisen kokemuksen jälkeen enää palata normaaliin arkeen? Hei, minä tässä vain kävin taistelemassa Pahaa vastaan Zamassa, jippii! Kaikki ei tosiaankaan voi enää sen jälkeen olla normaalia. Ja mitä jos minä kuolen? Kuolen, niin kuin Marim. Silloin en ainakaan voi miettiä tulevaisuuttani ja mitä minä sen kanssa tekisin.
“Taidat siis tietää, miltä minusta tuntuu”, Dorian toteaa vaisusti ja minä vedän syvään henkeä. “Jos joku kykenee tämän jälkeen elämään normaalisti, niin kyseisellä ihmisellä on jotain vikaa päässään.”
“Ymmärrän kyllä, että ihmiset haluavat varmasti unohtaa tämän, mutta… Okei, en enää edes tiedä, mitä ajan takaa. Kai minä haluan vain puhua, jotten ajattelisi tulevaa niin paljon”, mumisen ajatukseni ääneen ja tunnen sydämeni lyövän tiheään tahtiin. Haluan puhua. Minä haluan puhua, jotta saan ajatukseni muualle. En halua ajatella sitä, miten tämä kaikki tulee päättymään. Haluan puhua jotain turhanpäiväistä, sellaisesta, mistä ei ole mitään harmia. Onnistuuko sellainen tällaisessa tilanteessa?
“Miksi jätit minut yksin?” Dorian kysyy uteliaana, eikä hänen tarvitse tarkentaa kysymystään. Tiedän vallan hyvin, mistä hän puhuu. Miksi hän tahtoo niin kovasti tietää syyn siihen, että miksi lähdin? En minä ole hänelle mitään erityistä.
“… Koska minua hävetti”, vastaan hetken kuluttua ja haluan lisätä lauseeseeni vielä erään lauseen, vaikka sen sanominen on vaikeaa. “… Ja suoraan sanoen minua kadutti.”
Dorian menee hiljaiseksi. Kuin hän ei olisi varautunut minun sanovan moista. Pilasinkohan minä jotain?
“Sinä et…” hän aloittaa epävarmasti ja tuntuu hakevan oikeita sanoja. “Sinä siis kadut sitä, että päästit minut lähelle itseäsi?”
Kyllä. Minä kadun sitä. Mutta arvatkaa, voinko myöntää sitä Dorianille? No en tosiaankaan voi, jos hän tuntuu ottavan sen jo näin raskaasti!
“Siis en minä… Kyllä se siis vähän kaduttaa, kun se oli ensimmäinen kertani ja-”
“Anteeksi?” hän keskeyttää minut ja kuulostaa hyvin järkyttyneeltä. “Oliko se… Ensimmäinen kertasi?”
Dorian ei näköjään ollut ottanut minun neitsyyspuheitani silloin Kiinassa todesta. Voi pyhä sylvi...
“… Niin, se oli ensimmäinen kertani”, toistan itseäni ja kiitän onneani, ettei Dorian pysty näkemään punastustani. “Olisin halunnut sen olevan jotenkin… Erityinen… Ei siis sillä, että sinussa olisi ollut jotain vikaa! O-olin vain niin sekaisin Marimin kuolemasta, enkä tiennyt mitä tein… Tietenkin se oli ihanaa ja uutta, ja nautin siitä, m-mutta..” mitä minä oikein selitän! Miksen osaa lopettaa hyvän sään aikana. Kuulostin varmasti niin typerältä, kun yritin selittää hänelle mahdollisimman tarkasti sen, mitä tilanteesta ajattelin.
“Ensikertalaiseksi en olisi sinua uskonut”, Dorian päätyy vain toteamaan myhäilevästi ja minä pyöräytän silmiäni.
“Luulitko minun sitten olevan jonkin sortin jakorasia?”
“No en sentään”, hän naurahtaa sydämellisesti ja saa minut hieman hymyilemään. Tajuan kuitenkin, ettei tilanteessa ole mitään hymyilemistä. Minun kuuluisi olla vakava ja tarkkasanainen siitä, mitä aion suustani oikein päästää. “Mutta en tosiaankaan kuvitellut sinua ensikertalaiseksi. Niin taitavasti sinä kuitenkin homman teit.”
Sosiaalinen media on täynnä paljasta pintaa. Täytyisi asua kiven alla, jos haluaa olla täysin tietämätön seksistä. Kaiken, mitä minä Dorianin kanssa tein, olen periaatteessa oppinut television välityksellä. Ehkä siitä kapistuksesta onkin ollut jotain hyötyä.
“Eli tuo oli… Kohteliaisuus?”
“Tietenkin se oli kohteliaisuus, tyhmä. Voiko sitä edes toisin tulkita?”
“No jos olisit sanonut sen toisella äänensävyllä, sen olisi voinut tulkita sarkastiseksi.”
“Olenko minä sinusta sarkastinen?”
“Välillä.”
“Kiitos vain.”
“Eipä kestä. Toivottavasti egosi ei suurene tästä tiedosta”, hymisen huvittuneena, vaikka yritän kaikin keinoin pidätellä huvittuneisuutta kaukana.
“Huvitanko minä sinua?” Dorian kysyy ja kuulen hänen pidättelevän nauruaan.
“Et, miksi niin ajattelet?” kysyn muka viattomasti ja virnuilen itsekseni.
“Kunhan kysyin..” hän hymisee ja tunnen rinnassani iloa. Onnistuinkohan saamaan Dorianin hymyilemään?