Luku 11. Kaaos

Oveen koputetaan ja minä havahdun oitis hereille.
“Olemme pian perillä”, kuulen Marimin äänen oven toiselta puolelta. Hieron unisia silmiäni ja tunnen kädet ympärilläni. Dorian ja minä juttelimme niin kauan, että meitä molempia alkoi väsyttää. Lopulta me nukahdimme samaan sänkyyn, vierekkäin. Niin. Minähän en siis harrasta nukkumista miespuolisen kanssa, mutta en minä kehdannut häntä poiskaan häätää. Olin kai niin hämmentynyt Dorianin herkästä puolesta, ettei minulla ollut sydäntä näytellä tunteetonta.
Siirrän Dorianin kädet pois ympäriltäni ja alan sitten herätellä häntä.
“Dorian, herää”, minä käsken ja tökkäisen häntä sormellani olkapäähän. Dorian mumisee unissaan, eikä tee elettäkään herätäkseen. Tökkäisen häntä entistä kovempaa. “Dorian, me olemme kohta perillä.”
Tuuppaan häntä entistä voimakkaammin ja vihdoinkin hän avaa silmänsä. En kyllä ollut lainkaan varautunut siihen, miten hän reagoisi herättämiseen.
Nimittäin hän suorastaan hyökkää kimppuuni ja nopeasti me molemmat olemme päätyneet lattialle. En ehtinyt edes henkäistä säikähdyksestä, kun kaikki kävi niin nopeasti! Dorian on ylläni käsiensä varassa ja minä katson häntä silmät puoliksi kiinni. Pelkään, että hän aikoo satuttaa minua, sillä hän takuulla luulee minua viholliseksi. Ei olisi pitänyt mennä tuuppaamaan häntä niin kovaa.
“Enkö jo sanonut -” ovi aukeaa ja Marim astuu sisälle huoneeseen. “ - että me olemme kohta perillä”, hän puhuu loppuun ja etsii meitä katseellaan. Hän löytää meidät lattialta ja tuijottaa meitä jokseenkin tyrmistyneenä. Marim katoaa huoneesta kasvot punaisena niin nopeasti, että vain viuhahdus kuuluu. Katsahdan Dorianiin kummastuneena ja tunnen sitten jonkin kovan reittäni vasten. Lasken katseeni alas, eikä minun tarvitse nähdä kuin yksi asia tajutakseni tilanteen.
“Voi per-” älähdän posket punaisina ja työnnän Dorianin pois päältäni. Näköjään kuvittelin tilanteen aivan toisin! Ei Dorian luullut minua viholliseksi, vaan joksikin aivan toiseksi! Ei hänellä muuten sillä tavalla haarojen välissä seisoisi! “Voi jumalau-” keskeytän kiroamiseni, sillä jostain syystä en vain saa sanoja loppuun asti sanottua. Dorian nousee ylös seisomaan ja pitelee käsiään haarojensa välissä. Minä taas yritän olla katsomatta häneen.
“Ei tämä sinusta johdu,” Dorian kiirehtii sanomaan ja hänelläkin tuntuu olevan vaikeuksia sanojensa kanssa. “Aamuisin vain… Tai siis.. Kyllä sinä tiedät”, hän sopertaa ja katoaa pienen kylpyhuoneen puolelle. Huokaisen huojentuneena ja alan oitis pukea pitkähihaista paitaani päälleni. Olipa se kiva aamuherätys. En yhtään ihmettele, miksi Marim poistui huoneesta niin nopeasti… Hienoa, mitähän hänkin nyt ajattelee minusta? Ja Dorianista! Voi kamalaa. Poskeni lehahtavat taas punaisiksi, kun vain ajattelenkin Doriania, uneliasta ja juuri herännyttä Doriania, jonka haaravälissä oli jokin pystyssä.
Minä en ole irstas!

Astun ulos makuuhuoneesta ja näen Marimin seisovan pienen matkan päässä. Hän hymyilee minulle siihen malliin, että on käsittänyt jotain väärin. Riennän hänen luokseen ja pudistelen päätäni rivakasti.
“Minä herätin Dorianin, hän hyökkäsi kimppuuni, päädyimme lattialle ja sinä astuit sisälle”, kerron hänelle suoraan ja varon korottamasta ääntäni. En halua, että Samari kuulee tästä sanaakaan, sillä kaikista vähiten tahdon aiheuttaa mielipahaa hänelle.
“Niin niin… Dorian näytti ainakin enemmän hyökkäävän innostuneelta..” Marim virnuilee minulle ja minä haluan pyyhkiä tuon virneen hänen huuliltaan oitis!
“Se ei oikeasti ollut sitä, miltä näytti. Ei Dorian pidä minusta, hän kaipailee yhä Laylan perään..” kuiskaan hivenen katkeralla äänensävyllä ja kasvoilleni kohoaa hetkellisesti murheellinen ilme. Marim lopettaa virnuilun huomatessaan reaktioni. Toivon, että hän uskoo minun puhuvan totta. En halua, että kukaan saa minusta ja Dorianista väärän käsityksen. Me emme ole pari, enkä minä vehdannut hänen kanssaan. En ole sellainen tyttö.
“Samari..” Marim aloittaa aivan hiljaa ja tuo kasvojaan lähemmäs korvaani. “Hän vietti yönsä Xynelin kanssa..”
Silmäni suurentuvat hetkellisesti ja katson Marimia epäuskoisesti. Marim nyökkää minulle, enkä minä voi muuta kuin uskoa hänen sanojaan.
“M-mutta miksi hän tekisi niin..? Hänhän rakastaa Doriania..?” mumisen ihmeissäni ja yritän keksiä loogista selitystä tähän.
“Dorian ei ilmeisestikään halunnut nukkua yötään Samarin kanssa… Tai siis, hänhän nukkui sinun kanssasi. Kaipa Samari tahtoi seuraa jostakusta..” Marim kertoo minulle omat ajatuksensa ja nyt minä henkäisen ymmärtäväisesti. Sinänsä minä ymmärrän Samaria, mutta sitten taas en. Jos rakastaa jotakuta, kuten hän kertoi minulle rakastavansa Doriania, niin ei minusta silloin pitäisi etsiä lohtua jostakusta muusta.
Tämä alkaa oikeasti olla kuin jostain monimutkaisesta saippuadraamasta, eikä kukaan pysy juonessa mitenkään mukana. Miten minä sainkaan itseni mukaan tällaiseen soppaan? Minä kun tosiaan luulin, ettei zamalaisten keskuudessa tällaisia suhdeongelmia olisi, mutta taisinpa olla väärässä.

Olemme pian kaikki kokoontuneet yhteen ja minä välttelen Dorianin sekä Samarin katsetta parhaani mukaan. Minusta tuntuu, että olisin ollut osallisena johonkin suurempaankin pettämisskandaaliin, vaikkei se olekaan totta. Toivottavasti Samari ei tiedä sitä, kenen luokse Dorian tuli yönsä viettämään.
Uskallan vilkaista Samaria nopeasti ja huomaan hänen katsovan minua. Lasken katseeni nopeasti alas ja tunnen, kuinka kylmät väreet kulkevat kehoni läpi. Samari tietää, näin sen hänen katseestaan. Voi ei, tätä minä viimeiseksi halusin. Toivottavasti hän ei kanna minulle kaunaa tästä. Olen vain viaton ulkopuolinen, oikeasti!
Laskeuduttuamme Oklahoman lentokentälle olemme päättäneet, mitä me teemme. Marim, Samari ja Francis lähtevät etsimään Viidettä avainta sillä aikaa, kun me muut laadimme mahdollista strategiaa Zaman varalle.
Xynel on lähtenyt ostamaan ruokaa Bennun ja Shun kanssa. Bennu lupasi käyttäytyä kiltisti ja hän näyttikin sen verran kalpealta, että hänen tarvitsi käydä haukkaamassa happea. Eura luotti Shun Xynelin vastuulle, eikä siis lähtenyt kolmikon mukaan.
Minä ja Eura istumme lentokoneesta ulos laskeutuvilla portaikolla ja nautimme ulkoilmasta. Dorian on jäänyt sisälle, sillä uskon, että häntäkin nolottaa se tämän aamuinen kiusallinen asia. Eura puhelee minulle niitä näitä ja yrittää valaista minun tietämystäni Zamasta entisestään. Kerrottuaan minulle kymmenen minuutin ajan Zamasta me eksymme puhumaan muista Taistelijoista. Meillä on ollut tähän asti hauskaa keskustella, kunnes keskustelumme saa yllättäen vakavamman sävyn.
“Marim on upea, hauska ja hyvä ihminen, mutta…” Eura toteaa yhtäkkiä ja minä pelkään sitä, mitä hän aikoo minulle seuraavaksi paljastaa. “Me kasvamme. Me muutumme ajan myötä..” hän jatkaa pelottavaan sävyyn, enkä halua edes kuvitella, mitä hän sillä hetkellä ajattelee.
“Mitä sinä siis tarkoitat..?” kysyn varovaisesti, vaikkei minun olisi ehkä pitänyt. Näen Euran huulille kohoavan surullisen hymyn.
“Tätä on niin vaikea sanoa ääneen..” Eura aloittaa ja kurtistaa vakavana kulmiaan. “Luulen, etten enää rakasta Marimia samalla tavalla kuin ennen..” hän saa lopetettua ja mitä tuijotan häntä melko tyrmistyneenä. Juuri tuota minä pelkäsin ja kadun sitä, että annoin hänen jatkaa loppuun.
“Aiotko kertoa tästä hänelle..?” kysyn hiljaa ja odotan, mitä Eura aikoo minulle sanoa.
“Minun on oltava rehellinen hänelle, hän ansaitsee kuulla totuuden… Ajattelin kertoa hänelle sen, kun olemme kahdestaan kaikessa rauha-”
“Ei! Et.. Et voi kertoa hänelle sitä! Ainakaan tässä vaiheessa!” parkaisen hädissäni ja Eura katsoo minua melko säikähtäneenä. Pudistelen päätäni rivakasti. “Luuletko, että hän lähtee iloisin mielin sotaan, kun sinä olet jättänyt hänet?”
Eura alkaa tosiaan miettiä asiaa, ja hyvä niin. Olen nimittäin nähnyt, mitä ihmisille tapahtuu silloin, kun rakkaudenkohde paljastaa, ettei enää rakasta toista. Se oikeasti särkee sydämen, ja vaikka esittäisikin rohkeaa ja selviytyjää, ei todellisuudessa ole sitä. Jos Eura aikoisi paljastaa muuttuneet tunteensa Marimille ennen, kun me lähdemme pelastamaan Zamaa Pahalta, niin varmaan jokainen arvaa, miten siinä tulee käymään. Ei ainakaan hyvin.
“Ehkä olet.. Oikeassa..” Eura toteaa pitkän mietintätauon jälkeen ja minä huokaisen hiljaa helpottuneena. Tähän soppaan ei todellakaan tarvita enää mitään tuollaista, sillä soppa on jo muutenkin sen verran väkevä, että tämä saa riittää.
Enkä halua nähdä Marimia sydän särkyneenä. Toivon, että Eura pystyy pidättelemään itseään mahdollisimman pitkää tämän asian kanssa. Kuulostaa ehkä jonkun mielestä itserakkaalta, mutta… En vain halua nähdä surullisia ihmisiä. En nyt, enkä jatkossa.
Yhtäkkiä takanamme oleva lentokoneen ovi aukeaa ja oven suulla seisoo närkästyneen näköinen Dorian, joka pitelee soivaa puhelintani kädessään.
“Miten helvetissä tämän saa hiljaiseksi!” Dorian ärähtää turhautuneena ja minä pomppaan nappaamaan puhelimeni käsiini.
“Haloo?” vastaan, sillä soittaja ei ollut kukaan tuttuni, sillä näytössä näkyi vain pelkkä numero.
“… tämän saa oikein toimimaan”, kuulen tutun äänen puhelimen toisesta päästä ja kurtistan ihmeissäni kulmiani.
“Cenarie? Kuuletko minua?” puhun puhelimeen kovemmalla äänellä. Totta tosiaan, Cenarie soittaa minulle. Ihmeiden aika ei siis ole ohi. Hän luultavasti kyselee vain kuulumisiamme. Voin ilolla kertoa hänelle, että pääsemme jo mitä luultavammin tänään palaamaan takaisin päin.
“Henu! Voi hyvänen aika sentään, tämä… Tämä on kauheaa!” Cenarie henkäisee kauhistuneena puhelimeen ja minä en ymmärrä lainkaan, mistä hän puhuu. Enkä ehdi edes kysyä häneltä asiasta. “Se on täällä..!”
“Mitä sinä tarkoitat, mikä on täällä?” kysyn kummissani ja yritän muodostaa mielessäni jotain järkevää siitä, mitä Cenarie yrittää parhaillaan minulle kertoa. Cenarie henkäilee puhelimeen ja puhelin rätisee ihmeelliseen tyyliin.
“Paha on löytänyt oven!”

Olen lopettanut puhelun pari minuuttia sitten, mutta ne pari minuuttia ovat takuuvarmasti olleet elämäni pisimmät ikinä. Vatsassani muljahtelee yhä ikävästi ja tuntuu, että päälleni on pudonnut painava järkäle. Koko suunnitelmamme on mennyt aivan pilalle ja meidän on nopeasti keksittävä uusi sellainen. Paha on löytänyt oven ja päästänyt hirviöitään Maahan. Cenarien mukaan se on jo tehnyt tuhojaan Suomessa. Minkälaista tuhoa, sitä Cenarie ei kertonut, mutta minä kyllä taidan tietää. Enkä halua ajatella koko asiaa, sillä haluan pysyä selväjärkisenä mahdollisimman pitkään.
Mutta kauheinta, mitä Cenarie kertoi minulle oli se, että Paha aikoo tuhota jäljellä olevat Avaimet.
Sen verran minä kauhistuin, että Dorian ja Eura joutuivat taluttamaan minut sisälle koneeseen, sillä jalkani eivät enää kantaneet minua. Cenarien mukaan Paha on meidän perässämme, ellei se jopa ole jo täällä. Mistä kukaan tietää, millaisia voimia sillä oikein on! Miten se on muka jäljittänyt meidät? Miten tämä kaikki on mahdollista!
“M-m-meidän täytyy varoittaa muita..!” parkaisen katkonaisesti, kun olen saanut koottua itseäni alkujärkytyksestä. “Marimia, Samaria ja Francista! J-ja Xyneliä, Shunia ja Bennua!”
Dorianin ja Euran kasvoilla olevat ilmeet eivät saa minua rauhoittumaan yhtään, vaan pikemminkin ne saavat minut panikoimaan entisestään. Miten me saamme muut kiinni? Samarilla on meidän karttamme! Tiedämme vain, että viides Avain on täällä Oklahomassa.
Televisio. Minä haluan katsoa televisiota, nyt heti.
Olen kaatua mahalleni, kun pomppaan sillä lailla pystyyn ja ryntään television ääreen. Avaan sen tärisevin käsin, eikä minun edes tarvitse kanavaa vaihtaa, kun näen jo haluamani - tuhoa. Näen vain televisiossa tuhoa. Maa on pakokauhun vallassa, kun joku meille tuntematon voima lietsoo paniikkia ja sekasortoa. Ihmiset pakenevat minkä ehtivät, mutta tiedän, että pakeneminen on turhaa, jos joutuu Pahan kanssa vastatusten. Ihminen vastaan itse Pahuus. Ensimmäiseksi mainitulla ei ole lainkaan mahdollisuuksia selviytyä.
Televisiossa näkyy myös musta korkea torni, jota jään hetkeksi aikaa tuijottamaan mietteissäni. Mieleeni muistuu sitten Euran sanat silloin lähtöpäivänämme. Tornit, Paha on luonut torneja saadakseen maailmaan ikuisen pimeyden ja synkkyyden. Lisäksi ne kasvattavat Pahan voimia entisestään. Ei hemmetti, Paha on jo tehnyt sellaisen Maahan! Vai onko niitä jo useampiakin, en tiedä! Televisio näyttää vain yhtä!
Voi hyvä luoja… En voi muuta kuin rukoilla sitä, että lähimmäiseni ovat turvassa…

Lentokoneen ovi aukeaa aivan yllättäen ja me kolme käännymme säikähtäneenä katsomaan sitä. Shun haukkoo äänekkäästi henkeään ja näyttää siltä, että hänellä on meille jotain raskauttavaa kertomista.
“… Se tyttö, se… Bennu… Karkasi”, Shun henkäisee ja käteni nousevat suulleni. “Xynel lähti etsimään. Oletteko nähneet jo uutiset?”
Eura kertoo Shunille sen, minkä minä kerroin Euralle. Ja sen tiedon minä sain Cenarielta. Shun lyyhistyy istumaan penkille ja pudistelee päätään. Hän ei näytä myöskään uskovan sitä, että Paha olisi tullut joukkoineen Maahan.
“Henu”, Dorian tarttuu ranteestani herättäen huomioni. Hänen katseensa porautuu silmiini ja melkein jo arvaan, mitä hänellä on mielessä. “Meidän on lähdettävä etsimään heitä.”
Arvasin. Meidän täytyy lähteä etsimään Marimia, Samaria ja Francista. Heille on kerrottava, mitä on tapahtunut. Ja minä tiedän, miten me lähdemme etsimään heitä.

Seison Dorianin edessä ja hengitykseni on tiheää. Hän asettaa kämmenensä kämmenselälleni ja suljen silmäni jo valmiiksi.
“Älä pelkää..” Dorian kuiskaa korvaani, ennen kuin minun tietoisuuteni katoaa hetkellisesti kirkkaan valon syleilyyn. Avatessani silmäni maailma näyttää pieneltä ja helposti tuhottavalta. Tiedän olevani Suojelijan sisällä ja Dorian sen ohjaksissa. Ihmiset, jotka ovat lentokentällä, katsovat minua järkyttyneinä ja pelokkaana. He luultavasti luulevat minua joksikin pahaksi, sillä ihmiset lähtevät pakenemaan. Minun tekisi mieli huutaa heille, etten ole paha, vaan olen tarkoitettu suojelemaan ihmisiä. En kuitenkaan huuda mitään. Lähden juoksemaan ja tiedän, että Dorian on päättänyt suunnan, josta lähdemme ensimmäiseksi etsimään Marimia, Samaria ja Francista.
Emme ole ehtineet edes kauaksikaan, kun näkökenttääni osuu jokin rakennuksien seassa. Se välkkyy punaisena, kuin välkkyvä kohde olisi vaarallinen. Olo tuntuu tosiaankin kuin joltain robotilta. Käsiini ilmestyy miekka ja mieleeni tulvahtaa kaikenlaisia kauhukuvia.
“Dorian!” huudahdan ääni käheänä ja toivon, että hän tajuaa kertoa minulle tilanteen minun enempiä kyselemättä.
“Ne ovat täällä”, Dorian toteaa vakavana ja minun tekisi mieli sulkea silmäni, mutta juuri silloin saan paremman kuvan punaisena välkkyvistä kohteista. Miten nuo hirviöt ovat muka ehtineet jo tänne? Kauanko siitä muka on, kun Paha keksi oven meidän ja Zaman maailman välillä? Ei siitä voi olla kuin vain tunteja! Tähän täytyy olla jokin hyvä selitys, että nuo hirviöt ovat jo täällä Oklahomassa.
… Ja miksi minusta tuntuu siltä, että nuo oliot ovat kasvaneet viime näkemästäni? Nuohan ovat aivan valtavia! Se hirviö, joka meinasi hyökätä kimppuuni silloin eräänä iltana, oli ainakin kaksi kertaa pienempi kuin nuo. Hei, ei kai noilla ole kolmet kasvot..?
“Dorian, nuo ovat valtavia”, henkäisen kauhuissani ja kuulen Dorianin mutisevan itsekseen jotain. “Kuin niitä olisi ruokittu.. Miksi noilla on kolmet kasvot?”
“Niiden on täytynyt syödä useimpien ihmisten sielut.. Kasvojen määrä kertoo, kuinka moni ihminen on ollut niiden uhrina”, Dorian selventää hampaita kiristellen ja otteeni miekasta tiukentuu. “Olenpa todella iloinen, etten tällä kertaa joudu ihmisen kokoisena taistelemaan noita vastaan.”
“Pitikö tuon olla kannustava lause?” inahdan hiljaa, kun huomaan hirviöiden lähestyvän meitä. “Sillä minua pelottaa edelleen.”
“Sinun se tässä iloinen pitäisi olla, kun et ole vastuussa kenenkään hengestä”, Dorian toteaa hiljaa ja tunnen itseni typeräksi. Dorianillahan se tässä pahin paikka tulee olemaan. Hänhän on vastuussa minun kunnostani ja hengestäni.
“Anteeksi… Minä luotan sinuun.”
“Ei se mitään. Kohta näet, mitä olen viidessä vuodessa oppinut.”
En voi muuta kuin toivoa, että Dorian on viidessä vuodessa oppinut puolustamaan itseään niin, ettei hän saa vammoja. Koska nyt minä olen se, joka niitä vammoja saisi, jos Dorian tyrii.

Ainakin vielä olen ehjänä. Nyt täytyy koputtaa nopeasti puuta, ennen kuin onnemme kääntyy.
En ole pysynyt ollenkaan laskuissa siinä, kuinka monta hirviötä on saanut surmansa miekastani. Sen minä kuitenkin tiedän, että moni hirviö on saanut surmansa. Dorian on niin hemmetin taitava miekkamies, etten voi muuta kuin arvostaa häntä. On mukava tunne, kun tietää, että joku suojelee sinua niin taidokkaasti.
“Sinä olet… Taitava”, myönnän, kun olemme saaneet tuhottua jokaisen hirviön näköpiiristämme.
“Mitä minä sanoin”, Dorian myhäilee tyytyväisenä ja pyöräytän silmiäni.
“Älä anna kehuni kuitenkaan nousta päähän”, varoitan häntä, mutta Dorian vaikuttaa yhä tyytyväiseltä omiin taitoihinsa. “Lähdetään jo etsimään heitä. Heitä on varoitettava”, muistutan tehtävästämme, sillä pieni pelko on vallannut osan mielestäni. Haluan kuitenkin pyyhkiä sen mielestäni, sillä sen on pakko olla aiheeton. Meidän tehtävämme tulee onnistumaan, me pystymme tuhoamaan Pahan. Meidän on pakko kukistaa se, vaikka mikä olisi. Niin minun pitäisi ajatella.
“Eikö tuo ole… Francis?” Dorian kysyy aivan yllättäen ja katseeni hakeutuu automaattisesti sinne, minne Dorianinkin. Francis se on! Hän tuijottaa meitä (tai siis minua) silmät suurina, mutta ei juokse pakoon. Hän kai aavistaa, että tämä robotin ja haarniskan yhdistelmä on Suojelija. “Miksi hän on yksin?”
Siihen kysymykseen minäkin haluaisin vastauksen. Dorian ei jätä minua yksin hetkeksikään, joten mikä on saanut Samarin jättämään Franciksen yksin? Ja vieläpä tällaisessa tilanteessa.
Kaikki muuttuu varoittamatta valkoiseksi ja tietoisuuteni katoaa hetkeksi aikaa. Avatessani silmät huomaan seisovani ihmisjaloilla asfaltilla ja horjahtaessani taaksepäin Dorian pitelee minua pystyssä. Päässä pyörii vimmatusti ja asetan käteni päähäni saadakseni pyörimisen lakkaamaan. Mutta eihän se luonnollisesti mitenkään lakannut.
“Missä Samari ja Marim ovat?” Dorian ehtii kysyä ennen minua ja näen Franciksen tulleen lähemmäs meitä. Hän näyttää sen verran häkeltyneeltä, että ajattelen hänen olevan täysin pyörällä päästään. Aivan niin kuin minäkin nyt.
“Minä näin… Katsoitteko… Ei, kun näittekö te… Ne hirviöt!” Francis sopertaa aivan sekavana ja minusta tuntuu, että hän on lievässä shokissa. Minä että Dorian katsomme Francista odottavasti.
“Francis, kokoa itsesi”, Dorian tokaisee matalasti ja asettaa kätensä Franciksen olalle. “Missä Samari ja Marim ovat?”
“Me löysimme Avaimen, t-tai siis paikansimme hänet. Hänen piti olla tuossa ostoskeskuksessa -” Francis osoittaa vieressä olevaa ostoskeskusta. “ - ja minä menin vain käymään miestenhuoneessa. En löydä heitä mistään”, Francis selittää viimeinkin selvällä kielellä ja minä ja Dorian vilkaisemme toisiamme epävarmoina.
“Sitten kuulin jotain hirviöistä ja kaikki juoksivat karkuun ja ja ja… Te ilmestyitte!”
“Pysy siinä, älä edes liikahdakaan.”
En ehdi edes vilkaistakaan Dorianiin, kun hän jo asettaa kätensä kämmenselkäni ylle ja sitten sitä taas mennään.
“Heidän on oltava tässä aivan lähellä”, Dorian toteaa pääni sisällä ja hymähdän myöntävästi. “He eivät voi olla kaukana…”
Emme ehdi ottaa edes toista askelta, kun näemme jonkun juoksevan meitä päin.
“Samari!” henkäisen huojentuneena, mutta tietenkin vain Dorian kuulee minut. Suojelija ottaa suuren askeleen ja nopeasti olemme jo Samarin luona, joka näyttää kaikkea muulta kuin iloiselta.
“Marim on tuolla, niiden hirviöiden keskellä! Avain on kuollut! Mitä hittoa täällä tapahtuu!” Samari huutaa kurkku suorana ja näen hänestä, että hän on hyvin katkera ja vihainen. “Minä tarvitsen Francista!”
Osoitamme hänelle suunnan, mistä hän löytää Franciksen ja Samari pistää oitis juoksuksi. Dorian pistää minut juoksemaan niin lujaa kuin vain kykenen.
Sydämeni hakkaa rinnassa minulle tuntemattomaan sävyyn. Kuin se olisi aikapommi, joka tarpeeksi kauan tiheään tahtiin tikitettyään räjähtää. Päähäni on ilmestynyt ajatuksia, joita yritän ajatella mahdollisimman vähän, sillä ne saavat minut tärisemään entisestään. En halua ajatella, että Marimille olisi sattunut jotain, sillä se saa hauraan mieleni särkymään. Minun täytyy pysyä järjissäni ja ajatella, että Marim on kunnossa. Hän pystyy pitämään huolen itsestään, siihenhän hän on saanut koulutusta viimeisten viiden vuoden ajan.

Kun löydämme Marimin, en osaa tuijottaa häntä kuin jähmettyneenä. Hän taistelee kuin hullu, vaikka on saanut suuria vammoja. Hän suojelee jotakuta, joka makaa maassa liikkumattomana. Liikkumaton hahmo on nainen, joka on yltä päältä veren peitossa. Siirrän katseeni Marimiin vain nähdäkseni, kuinka yksi hirviöistä hyökkää suoraan hänen kimppuunsa ja Marim jää sen alle. Ääneni on kadonnut. Tahtoisin huutaa, huutaa niin kovaa, että koko maailma varmasti kuulisi minut. Tahdon ajaa nuo hirviöt pois Marimin kimpusta, koska en halua hänelle sattuvan mitään. “Olen kaikessa huonompi kuin muut… Häviän aina miekkataisteluissa. Pelkään, etten osaa edes ohjata Suojelijaa, vaikka minua on juuri sitä varten opetettu.. Voin vain toivoa, että löydän itselleni vielä jonain päivänä tarkoituksen. En halua kuolla mitättömänä ja pelkurina…” Marimin sanomat sanat kaikuvat mielessäni ja se saa minut heräämään koomastani.
“MARIM!” kiljaisen ääni särkyneenä ja Dorian hyökkää Suojelijan kanssa hirviöiden kimppuun. Niitä on ympärillämme kymmeniä, mutten ehdi laskemaan niitä. Tärkeintä minulle sillä hetkellä on vain saada Marim turvaan. Hänelle ei saa olla käynyt mitään, hänen täytyy olla kunnossa. Hänen täytyy pysyä kanssamme, vaikka hän pelkäisikin. Emme saa menettää häntä, sillä minä en kestäisi sitä.
Tuntuu, että kaikki on muuttunut sameaksi, enkä pysty näkemään tarkasti muuta kuin hirviön, joka estää minua näkemästä Marimia. Kuulen Dorianin hengityksen kiihtyneen ja välillä kuulen, kun hän kutsuu minua. En kuitenkaan vastaa hänen kutsuunsa mitenkään, sillä en vain yksinkertaisesti kykene siihen. Hätkähdän, kun tunnen jotain märkää poskillani. Itkenkö minä? Miksi minä itken? Ei tämä vielä ole ohi, Marim on kunnossa! Hänen on oltava kunnossa, hemmetti soikoon! Mutta miksi minä kuitenkin pelkään pahinta!
Katsahdan ensimmäisen kerran ympärilleni niin, että minä tiedostan sen. Hirviöitä on pystyssä vielä pari, suuri osa makaa liikkumattomana maassa ja ne näyttävät haihtuvan hiljalleen pois. Aika kuluu jotenkin niin käsittämättömän nopeasti, että kun mielestäni räpäytän kerran silmiäni, kaikki hirviöt on voitettu. Käännän katseeni siis Marimiin, mutta silloin kirkas valo täyttää mieleni.

Lyyhistyn polvilleni maahan, kun olen jälleen ihmisvartalossa. Alan itkeä hysteerisesti ja nostan käteni kasvoilleni. Dorian rientää Marimin luokse, mutta me molemmat tiedämme sen olevan jo myöhäistä. Keinutan itseäni edestakaisin ja tunnen, kuinka sydämeni pirstoutuu ja siitä putoaa pois pala. En kykene tekemään muuta kuin itkemään. Huudan Marimia sydäntä särkevästi toivoen, että suuri kaipuuni toisi hänet takaisin. En pysty edes hengittämään normaalisti ja hengitykseni on muuttunut katkonaiseksi ja epätavallisen tiheäksi.
Dorian pitelee Marimia sylissään ja minä ulvahdan tuskasta. Kaadun maahan kyljelleni ja tunnen kivullisen vihlaisun kyljessäni. Kosketan kylkeäni vaistonvarassa ja näen sormissani verta. Minäkään en siis säilynyt täysin ehjänä. En edes huomannut, milloin minä sain iskun. Minun haavani tuntuu kuitenkin niin turhalta Marimiin verrattuna. En voi valittaa haavastani, sillä se olisi väärin Marimia kohtaan. Tällä hetkellä menetyksen tuska on pahempi kuin kipu kyljessäni.
Tuleeko kaikki päättymään tällä tavalla? Kuolemaan, menetyksiin? Onko meillä koskaan ollut edes toivoa? Olemme menettäneet yhden Taistelijoista ja Avaimista hirviöiden kynsiin. Miten me muka tulemme pärjäämään itse Pahaa vastaan, joka on varmasti hirviöitä moninkertaisesti voimakkaampi ja pahempi vastustaja.

En kiinnitä lainkaan huomiota töminään, joka lähestyy meitä. Dorian nostaa Marimia sylissään ja minä katson Marimia hysteerisesti itkien. Hänen vartalonsa on pilattu. Hän ei näytä lainkaan siltä Marimilta, jonka minä tunsin. Hänen poskestaan ja otsastaan puuttuu ihoa sekä hänen kasvonsa ovat täysin värjääntyneet vereen. Hän makaa täysin velttona Dorianin sylissä, joka ojentaa Marimin jonkun suuntaan. Tajuan silloin Samarin tulleen Franciksen kanssa Suojelijalla. Kun he ottavat Marimin Suojelijan suureen käteen ja lähtevät viemään häntä pois, ulvahdan hanketta vastaan ja kömmin kohmeisena pystyyn. En saa suustani tulemaan muuta kuin yksittäisiä äänteitä ja sekavaa soperrusta. He eivät saa viedä Marimia pois! Meillä on vielä mahdollisuus saada hänet kuntoon, eikö niin! Marim voidaan hoitaa vielä kuntoon! Miksi Samari ja Francis vievät häntä pois luotamme!
“MARIM!” kirkaisen taas hysteerisesti itkien ja Dorian säntää luokseni. Hän katsoo minua silmät suurina henkeään haukkoen. Kuin hän ei olisi tiennyt minun saaneen iskun kylkeen. Dorian asettaa kätensä kämmenselälleni, enkä minä ehdi sanomaan hänelle mitään vastaan. Kun kirkas valo on taas asettunut ja tiedostan olemassaoloni, alan taas itkeä kovaan ääneen.
“Voimme vielä auttaa häntä!” kiljun ääneni käheäksi, kun Dorian lähtee ohjaamaan meitä aivan toiseen suuntaan, kuin minne Samari ja Francis lähtivät. “Dorian, me voimme vielä auttaa…” itkuni muuttuu taas ylivoimaiseksi, enkä kykene sanomaan tai tekemään mitään muuta.
“Marim on poissa”, Dorian toteaa ja hän kuulostaa uskomattoman välinpitämättömältä korviini. “Samari ja Francis etsivät hänelle leposijan..”
“Mutta me voimme yhä auttaa häntä! Miksi sinä luovutat! E-et voi..! Me emme voi..!”
“Henu, sinun täytyy rauhoittua. Olet haavoittunut ja meidän täytyy päästä mahdollisimman nopeasti hoitamaan haavasi.”
“Emme voi hylätä Marimia! Häntä ei saa jättää, hän pelkää!”
“Marim on kuollut!” Dorian jylähtää kuin lausuen lopulliset sanansa. “Häntä ei voi enää auttaa!”
Hiljenen äkillisesti ja keskityn vain hengittämiseen, mikä on osoittautunut erittäin vaikeaksi. Hengitykseni on muuttunut hiljaiseksi ja pelkäksi inahteluksi. Kyyneleet tulvivat yli silmistäni, enkä kykene pidättelemään niitä laisinkaan.
Tältä siis menetys tuntuu. Tältä tunteelta olin tähän mennessä säästynyt. Nyt minä rukoilen, että olisin säästynyt tällaiselta. Vaikka en ollut tuntenut Marimin kuin vain parin, nopeasti kuluneiden päivien ajan, hänestä oli tullut osa elämääni. Ja nyt hän on poissa. Noin vain. En enää edes muista, mitä viimeiseksi sanoin hänelle. Toivon, etten sanonut mitään loukkaavaa tai ilkeää.

Olemme ilmestyneet lentokentälle ja ennen kuin ehdin huomaamaankaan, Dorian kantaa minua ihmisvartalossani kohti lentokonettamme. Eura ja Shun ryntäävät avaamaan oven ja he haukkovat henkeään yhteen ääneen. Kuulen heidän esittävän kysymyksiä meille koko ajan, mutta minä en tee muuta kuin itken ja Dorian pysyy vaitonaisena. Hän kantaa minut sängylle ja nostaa paitani helmaa sen verran, että näkee haavani. Hän huokaisee helpotuksesta, ilmeisesti haavani ei ole kovinkaan suuri.
“Älä liiku”, kuulen hänen käskevän, mutta siitä huolimatta minä käperryn sängyllä kippuraan ja asetan käteni ylävartaloni suojaksi.
“Dorian”, Eura astuu huoneeseen ja minä tukahdutan itkuni peittoon. “Mitä on tapahtunut? Sinun on kerrottava”, Euran äänestä pystyy kuulemaan selvän pelon ja epävarmuuden. Kuin hän ei haluaisi oikeasti tietää, mitä oikeasti tapahtui.
“Hirviöt hyökkäsivät..” Dorian vastaa lyhytsanaisesti ja tunnen sängyn liikahtavan siihen malliin, että hän on käynyt istumaan sille. “Auta minua, Henu on haavoittunut”, hän pyytää apua Euralta. Jähmetyn paikoilleni ja käytän viimeisetkin voimani siihen, kun yritän vastustella heidän otteitaan. He yrittävät saada minut vain hylkäämään suojani. En halua, että he koskevat minuun. Heidän kuuluisi auttaa Marimia, ei minua!
“Sano, että hän itkee haavansa takia..” Eura kuiskaa anovasti, mutta Dorian ei vastaa hänelle mitään. Dorian kiskoo paitani rintaliivieni yläpuolelle, mutta sillä hetkellä en häpeä vartaloani lainkaan. Yritän vain taistella heidän otteitaan vastaan. He eivät saa hoitaa minua, sillä Marimilla on pahemmat haavat kuin minulla!
“Pidä hänen käsiään”, Dorian käskee Euraa ja tunnen Dorianin otteen heltyvän. En kuitenkaan pääse vapaaksi, sillä Euran kädet pitävät minua vankina. Tunnen sitten vihlaisun kyljessäni ja se saa minut henkäisemään kivusta. Dorian sivelee haavaani jollain, mutta minua ei kiinnosta.
“Häntä on autettava…” itken väsyneen kuuloisena ja katson Euraa niin anovasti kuin vain kykenen. “Älä sano hänelle, ettet rakasta häntä..”
Euran katse terävöityy ja hän katsoo minua suoraan silmiin. Hän laskee katseensa ja näyttää käyvän mielessään läpi erilaisia vaihtoehtoja. Näen hänen siirtävän katseensa Dorianiin.
“Onko.. Marimille sattunut jotain..?” hän kysyy hiirenhiljaa kuin peläten omien sanojensa totuutta. Puristan silmäni tiukasti yhteen ja ulvahdan suruissani. Se riittää Euralle. Hän päästää irti käsistäni ja nousee seisomaan siirtyen huoneen laidalle. Saan tilaisuuden kääntyä taas kyljelleni, mutta Dorian asettuu päälleni niin, että hän tekee kääntymiseni mahdottomaksi.
“Henu, sinun täytyy pysyä paikoil-”
“Dorian”, Eura keskeyttää Dorianin. “Onko Marim kunnossa? Vastaa minulle”, hän suorastaan käskee Doriania vastaamaan, mutta Dorian vain pysyy hiljaa. Korviimme kantautuu silloin epämääräistä kolinaa ja töminää lentokoneen etuosasta.
“Samari kertoo sinulle..” Dorian toteaa hiljaa ja saa hoidettua haavani kuntoon. Silloin hän päästää minut otteestaan ja nyt minä saan kääntyä kyljelleni kippuraan. Eura ei tuhlaa hetkeäkään, vaan äkkiä hän on jo kadonnut huoneesta. Olen juuri asettamassa käsiäni korville suojatakseni itseni enemmältä mielipahalta, mutta liian myöhään.
“Ei..!” kuulen Euran epätoivoisen, särkyneen huudahduksen huoneeseen ja kasvoilleni kohoaa itkuinen irvistys. Jälleen uusi itkukohtaus tekee tulojaan.
Vaikka Eura kertoi minulle, ettei rakasta Marimia enää samalla tavalla kuin ennen, tiedän hänen silti rakastaneen häntä koko sydämestään. Kukaan ei voi noin vain hylätä jotain niin voimakasta tunnetta. Se seuraa sinua aina sydämessäsi, vaikkakin pienempänä tunteena kuin aikaisemmin.
En halua edes ajatella, miltä Eurasta nyt tuntuu.

Olen maannut turtana jonkin aikaa. En tiedä kauanko, mutta se on minulle yksi ja sama. Dorian on ollut koko ajan lähelläni ja välillä tunnen hänen kätensä sipaisevan hiuksiani. Samari taisi käydä luonamme jonkin aikaa sitten ja hän halusi käydä läpi uuden toimintasuunnitelman. En enää muista, mitä hän tarkalleen sanoi, mutta hän mainitsi jotain mustasta tornista, jonka Paha loi jonnekin ja siitä, että meidän olisi tuhottava se ja ajettava Paha takaisin Zamaan. Hän taisi mainita myös jotain Xynelistä ja Bennusta. Bennu on kuulemma kadonnut kuin tuhka tuuleen ja Xynel on aivan raivona. Hän sanoi jäävänsä etsimään ‘sitä penteleen kakaraa’, jonka jälkeen hän liittyisi joukkioomme.
Me siis lähdemme matkaan ilman Xynelia ja Bennua. Sekä Marimia…
Olemme jälleen taivaalla, lentämässä kohti… Jotain. En pysty tällä hetkellä välittämään yhtään mistään. Haluan vain olla rauhassa pahan oloni kanssa. Haluan itkeä, mutta en saa enää kyyneltäkään puserrettua silmistäni ulos. Tunnen olevani kuiva rätti, josta ei ole apua kenellekään missään asiassa.
“Henu..” Dorian kuiskaa nimeni aivan hiljaa ja sipaisee kädellään elottomia kasvojani. Hän ei sano enempää, sillä luultavasti hän tietää, etteivät hänen sanansa voi helpottaa oloani mitenkään. Niin minäkin sillä hetkellä uskon.
Yllätyksekseni nousen istumaan sängyllä ja tunnen oloni tavallista heikommaksi. Kylkeäni kivistää ja kurtistan kulmiani sen takia. Dorian yrittää asettaa minut takaisin makuulle, mutten salli hänen tehdä sitä. Silmäni, jotka yleensä tuikkivat tilanteesta huolimatta, ovat puoliummessa ja tuijottavat tyhjyyteen.
“Jos vain..” ääneni on pelkkää karheaa kuiskausta. “Jos vain olisin pitänyt puhelimeni koko ajan lähelläni, niin olisimme voineet varoittaa heitä jo aikaisemmin..” saan vaivoin ähkäistyä ääneen ja tunnen, kuinka sisukseni painuvat kasaan.
“Kehtaatkin syyttää tästä itseäsi”, Dorian kuiskaa kauhuissaan ja painaa huulensa otsalleni. “Tämä ei ole sinun syytäsi. Tämä ei ole kenenkään syytä. Sinun parasta uskoa se.”
Pystyn yhä tuntemaan Dorianin huulet otsallani ja se on herättänyt minussa jotain sellaisia tunteita, jotka saavat minut henkäisemään väristen. Katseeni hakeutuu Dorianin kasvoille ja katson hänen kasvojaan kuin lohdutusta hakien. Dorianin merensiniset silmät porautuvat omiin silmiini ja nopeasti kyyneleet ovat täyttäneet silmäni, ties kuinka monetta kertaa. Tuon kasvojani lähemmäs hänen kasvojaan ja painan huuleni arasti ja kokeilevasti hänen huuliaan vasten. Toisiko tämä minulle lohdutusta, helpottuisiko oloni tämän jälkeen? En tiedä. En tiedä enää mistään mitään. Sen minä kuitenkin tiedän, etten halua Dorianin torjuvan minua.
Eikä hän torjukaan.
Hän vastaa haparoivaan suudelmaani hyvin hellästi ja kietoo kätensä ympärilleni suojelevasti. Painaudun entistä tiiviimmin häntä vasten ja annan täysin uuden tunteen vallata horjuvan mieleni. Käteni yrittävät saada Dorianista otetta ja lopulta saan ne asetettua hänen olkapäilleen. Tunnen Dorianin sivelevän selkääni suurilla käsillään ja tajuan pitäväni hänen kosketuksestaan suunnattoman paljon. Olen kai itsekäs, kun haluan saada pahan oloni pois tällaisella tavalla, mutta en mahda itselleni mitään. Kehoni toimii aivan omin päin ja se hakee vapaaehtoisesti turvaa Dorianista. Kuin kehoni tietäisi, ettei se voisi luottaa keneenkään muuhun kuin Dorianiin.
Henkäisen äänekkäästi suudelman välissä ja yritän haukkoa huomaamattomasti happea. Pelkään, että jos minä erkanen hänestä, en saa tuntea häntä enää koskaan tällä tavoin lähelläni. Teen siis kaikkeni pysyäkseni hänessä kiinni ja tunteakseni hänen rintakehänsä omaani vasten. Kuulen sydämen jyskyttävän tiheään tahtiin korvissani asti. Sen lisäksi kuulen Dorianin raskaan hengityksen. Muille äänille olen täysin kuuro. Olen vajonnut tilaan, jossa on vain minä ja Dorian. Kuinka sen tajuaminen saakaan minut hieman rauhoittumaan.
Dorianin kädet, jotka ovat tiukasti kietoutuneina ympärilleni, löystyvät ja hänen kätensä alkavat etsiä uutta paikkaa, johon asettua. Tunnen Dorianin toisen käden siirtyvän ehjälle kyljelleni ja sivelevän sitä pehmeästi. Hänen toinen kätensä taas lähtee nousemaan ylöspäin selässäni ja pian tunnen hänen kosketuksensa niskallani. Hänen karheat sormenpäänsä paljaassa kaulassani saavat minut hieman kutiamaan, mutta kaikki on niin täydellistä. Emmin siirtää omia käsiäni, mutta lopulta en mahda itselleni mitään. Annan käteni laskeutua hänen rintakehäänsä pitkin aina Dorianin paidanhelmaan asti. Tahtomatta mennä pidemmälle käteni kuitenkin toimivat vasten tahtoani - ne luikahtavat Dorianin paidan alle ja koskettavat hänen kovaa vatsaansa sekä vatsan lihaksia yksitellen. En ole koskaan saanut tuntea, miltä miehen vatsa tuntuu, mutta olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen.
Tekoni saa Dorianin toimimaan. Hänen suudelmansa muuttuu yllättäen ahnaammaksi ja kärsimättömämmäksi. Hänen käsiensä ote tiukkenee entisestään ja kuulen hänen hengityksensä muuttuneen entistä painavammaksi. Dorianin vartalo jäykistyy, pystyn tuntemaan sen ja hän kaataa minut hellästi selälleni sängylle. Huulemme eivät ole vielä kertaakaan eronneet toisistaan, vaan ne tapailevat toisiaan vain entistä kiihkeämmin. Vatsanpohjaani kihelmöi jännityksestä, jota pääni ei vielä tajua tuntea. Jännitystä, en jännitä tilannetta lainkaan. Minne lie järkeni on kadonnut, en kaipaa sitä tällä hetkellä lainkaan. Pääasia on se, että en ajattele enää Marimia. Ajatukseni on täyttyneet ainoastaan tästä hyvänolon tunteesta. Sekä suunnattomasta mielihyvästä.
Dorianin kädet lähtevät jälleen ensimmäisinä liikkumaan. Ne asettuvat vatsalleni ja alkavat paljastaa vähitellen paljasta ihoa sen alta. Hänen sormensa koskevat paljasta vatsaani hennosti, mutta hänen kosketuksensa on silti ajaa minut hulluksi. Hän varoo koskemasta vasenta kylkeäni, joka vasta hetki sitten haavoittui. Dorian riisuu pitkähihaisen, punaisen neuleeni sekä mustan toppini sen alta ongelmitta päältäni. Hän joutui aivan pieneksi hetkeksi irrottamaan huulensa omiltani, mutta tuskin ehdin niitä edes kaivata, kun tunsin ne taas turvallisesti huulillani. Dorianin kädet koskettelevat uteliaasti vatsaani ja pian toinen hänen käsistään päätyy toisen rintani päälle, joita muuten peittävät vielä valkoiset rintaliivini. Henkäisen huumaantuneena, kun tunnen hänen puristavan rintaani varovaisesti. Haaveilen jo uudesta kosketuksesta ja hän täyttää haaveeni puristaen rintaani uudemman kerran. Vaikka rintani ovat harmillisen pienet, Dorianin kosketus saa koko kehoni värisemään.
En koskaan uskaltanut haaveilla tästä, sillä jostain kumman syystä ajattelin tämän olevan toteutumaton haave. Ajattelin, etten voisi koskaan luottaa vastakkaiseen sukupuoleen niin paljon, että pystyisin päästämään hänet näin lähelle itseäni. Olen kuitenkin päästänyt Dorianin käsittämättömän lähelle itseäni, enkä tahdo hänen lähtevän läheltäni koskaan. Tosin en ole kyllä kokonaan järjissäni, joten se saattaa vaikuttaa asiaan. Olen yhä suunnattoman surullinen Marimin takia, mutta samalla olen suunnattoman onnellinen tästä asiasta. Kaksi suurta tunnetta eivät sovi yhteen, koska ne eivät saa tarpeeksi tilaa. Ehkä juuri se on syynä siihen, miksi olen tällä hetkellä näin helposti johdateltavissa ja miksi menen vain tunteideni mukana.
Tiedän, että huomenna minä kadun tätä. Nyt en kuitenkaan tahdo ajatella katumista lainkaan. Haluan vain tuntea Dorianin entistä lähempänä itseäni.

Dorian erkanee jälleen huuliltani ja minä avaan silmäni pitkästä aikaa. Hän riisuu paidan yltään ja katseeni harhautuu hänen silmistään hänen vartaloonsa. Dorianin vartalo on käsittämättömän upea. Minun tekee mieli koskettaa sitä, tuntea, miltä hänen lihaksensa tuntuvat ja miten ne liikkuvat Dorianin liikkuessa. Hän on mies ja minä nainen. Vaikka hän ei olekaan tästä maailmasta, hän on täysin samanlainen kuin Maan miehet. Ainoa ero hänessä ja Maan miehissä on vain tuo valkoinen viiva hänen nenässään. Muuten Dorian menee Maan miehestä aivan täydellisesti, ja se riittää minulle.
Kiskon hänet takaisin lähelleni ja huulemme kohtaavat janoisina toisensa. Dorianin lämmin ja paljas ylävartalo laskeutuu omani päälle, mutta hän varoo satuttamasta minua painollaan. Annamme tilanteen pysähtyä paikoilleen ja nautimme vain toistemme vartaloista ja huulista. Se riittää minulle hetkeksi aikaa. On toki ihanaa saada olla vain näin toisen kanssa, mutta minä haluan enemmän. Vartaloni haluaa enemmän. Se haluaa saada kokea jotain uutta ja ihanaa. Onneksi Dorian on samoilla tuntemuksilla kanssani. Hän ehtii taas toimia ensimmäisenä. Hän nousee yltäni sen verran, että pääsee käsiksi tummiin farkkuihini. Dorianin kädet tuntuvat sen verran lähellä aluettani, jolle en koskaan ole vastakkaista sukupuolta päästänyt ja se saa minut värisemään. Tämä on uutta ja tuntematonta, mutta jotenkin osaan nauttia tästä hetkestä. Minusta tuntuu, että vain Dorian on se oikea, jolla on oikeus koskettaa minua tällä tavoin. Hassua, vaikka olen tuntenut Dorianin vain muutaman päivän ajan, en kavahda häntä lainkaan. Yleensä olen hyvin arka ja varovainen uusien miestuttavuuksieni kanssa. Tosin Dorian ei ole mikä tahansa miestuttavuus, joten se saattaa vaikuttaa asiaan. Tietenkin vain myönteisellä tavalla.
Housuni päätyvät sängyn laidalle ja huulemme syövät toisiaan nälkäisinä. Dorian riisuu jo vyötänsä, joka on täynnä erilaisia aseita. Ihme, etten pelännyt niitä lainkaan, kun hän oli painautunut minua vasten. Onhan hänellä vaikka minkälaisia tikareita sun muita teräviä välineitä vyössään. Ehkä hän tiesi, etteivät ne voisi minua vahingossakaan satuttaa. Satuttamisesta tulikin mieleen, että miten tämä tuleekaan minua aamulla satuttamaan, tarkoitan siis henkisesti. En ajattele sitä, en halua pilata tätä eksoottista tunnelmaa. Haluan nauttia tästä täysin rinnoin, jos niin vain tästä tilanteesta pystyy sanomaan.
Dorian on saanut riisuttua omatkin housunsa ja palaa takaisin vartaloni luokse. Hänen vartalonsa tuntuu niin kuumalta ja nihkeältä omaani vasten, mutta minä vain nautin tästä. Tuntiessani jotain kovaa ja lämmintä reittäni vasten hätkähdän hieman. Tiedän, mikä reittäni vasten osuu ja arvaatteko mitä; minä suorastaan janoan tuntea sen sisälläni. Hullua, eikö vain. En ole koskaan ollut yhdynnässä miespuolisen kanssa, mutta vartaloni tuntuu silti tietävän, mitä se haluaa.
Älkää tuomitko minua. En ole järjissäni. Etsin vain helpotusta mielipahaani ja minusta tuntuu, että se helpotus on löytynyt. Minun pitäisi yhä surra Marimin puolesta, mutta en mahda itselleni mitään. Minulla on vielä paljon aikaa surra häntä, mutta en halua surra häntä tällä hetkellä. Edes hetkeksi aikaa minä haluan saada ajatukseni muualle.
Haluan rakastaa. Haluan olla rakastettu. Rakastan Doriania ja hän… En tiedä, rakastaako hän minua, mutta nyt minulle riittää hänen läheisyytensä ja kosketuksensa. Voin kuvitella, että hän rakastaa minua. Saanhan kuvitella moista? Ehkä tämän kerran.

Rintaliivini ovat poissa ja nyt Dorian riisuu alushousujani jalkojani pitkin. Kasvoni ja rintakehäni hehkuu mielihyvästä punaisena, sekä rintakehäni kohoilee tiiviiseen tahtiin ylös ja alas. Pidän silmiäni hieman auki, jotta voin ihastella Dorianin kasvoja läheltä. Rakastan häntä, rakastan häntä niin paljon. Tiedä sitten, rakastanko häntä vain hänen tuoman mielihyvän takia vai oman itsensä takia. Tietenkin toivon jälkimmäistä, mutta samalla myös ensimmäiseksi mainittua.
On niin outoa tuntea tällaista himoa ja kiihkoa jotakuta kohtaan. Nuo kaksi tunnetta ovat tällä hetkellä vahvimmat tunteet, joita tunnen. En ole lainkaan pahoillani näistä tunteista. Saan tuntea niitä sen verran harvoin yhdessä, että annan itselleni oikeuden nauttia niistä nyt.
Dorian on riisunut omat alushousunsa ja koskettelee käsillään paljaita rintojani samalla, kun suutelee minua intohimoisesti. Olen täysin hänen vietävänään, en voi lopettaa ellei hän käske minua lopettamaan. En tietenkään toivo, että hän käskee minua lopettamaa. Olisi hullua lopettaa tämä käsiksi karannut tilanne tähän! Silkkaa kidutusta sekä mielelle että keholle.
Dorianin toinen käsi laskeutuu sitten vatsaani pitkin sisäreidelleni ja hän avaa jalkojani hieman. Tiedän, mitä pian tulee tapahtumaan, enkä tajua edelleenkään pistää vastaan. Haluan, että me jatkamme niin pitkälle kuin on mahdollista jatkaa. En halua enää tuhlata aikaa, vaan haluan tuntea jotain sellaista, mikä saa mieleni räjähtämään. Ainakin toivon, että mieleni räjähtäisi.

Tunnen kipua ja se saa silmissäni näkymään tähtiä. Ajan kuluessa kipu kuitenkin hellittää ja pian tunnen ainoastaan nautintoa. En osaa yhtään sanoa, kuinka kauan me sitä oikein jatkoimme, mutta jatkoimme toistemme tyydytystä niin pitkään, kunnes minä vaivuin syvään uneen.