Luku 10. Mitä väliä yhdestä särkyneestä sydämestä

Havahdun, kun tunnen jotain huulillani. Olen näköjään jossain välissä nukahtanut, kun rauhoittelin Bennua. Avaan silmäni ja näen jotain sellaista, mitä en olisi halunnut nähdä. En edes ehdi ajatella mitään, kun jo tönäisen Franciksen läheltäni. Pyyhin huuliani käteeni ja kasvoilleni on kohonnut mitä inhosta sekaisin oleva ilme.
“Mitä vittua!” ärähdän todella vihaisena Francikselle, joka kompuroi seisomaan. Hän hymyilee minulle liian imelästi, että minua alkaa oksettaa. Alan yökkiä, kun vain kuvittelen hänen huulet huulillani. Kuinka hän kehtasi suudella minua nukkuessani. Minulla on oikeus koskemattomuuteen, piru vie!
“Älä riehu, pidit siitä kuitenkin”, Francis toteaa itsevarmasti ja yrittää tulla lähemmäs minua. Pusken häntä rintakehään ja pakotan hänet kauemmas itsestäni. Bennu alkaa heräillä ja katsoo meitä kahta silmät suurina.
“Minä haen Dorianin, hän saa luvan löylyttää sinut tästä hyvästä”, murisen kiukkuisesti, mutta Franciksen hymy ei ole edes hyytymään päin. “Mitä sinä siinä oikein virnuilet, hän oikeasti hakkaa sinut, kun kerron tästä hänelle.”
“Hänellä on tällä hetkellä muuta tekemistä kuin minun löylyttämiseni”, hän toteaa salaperäisesti ja minä katson häntä kulmat kurtussa. Jos olisin veturi, minun korvistani ja nenästäni tulisi tällä hetkellä hyvin sankkaa savua.
Tuuppaan Francista, kun lähden etsimään Doriania. Xynel istuu tapansa mukaan viimeisimmässä tuolissa ja katsoo minua jokseenkin varoittavaan tyyliin. Nyrpistän nenääni ja tajuan, että Marim, Eura, Samari ja Dorian eivät ole istumassa täällä. Heidän täytyy siis olla makuuhuoneiden puolella. Tiedän, mikä huoneista on Marimin ja Euran, joten jätän heidän huoneensa rauhaan. En halua häiritä heitä. Samarin sijainnista minulla ei ole hajuakaan, mutta tällä hetkellä minua kiinnostaa vain Dorian. Tarvitsen häntä, haluan, että hän antaa Francikselle opetuksen siitä, kun meni suutelemaan minua tahtomattani.
Vetäisen ensimmäisen oven auki, enkä ollut mitenkään varautunut näkemääni.

Samari kiskaisee ylleen peittoa, kun kuuli minun avanneen oven. Hän peittelee alastonta vartaloaan ja siirtyy pois Dorianin yltä, jonka ilmettä en osaa tulkita. Parin sekunnin kuluttua suljen oven ja jään seisomaan sen eteen jähmettyneenä. En pysty ajattelemaan mitään, sillä ajatukseni tuntuvat törmänneen seinään.
“Mitä jos mekin siirtyisimme makuuhuoneen puolelle..?” kuulen Franciksen livertävän korvani lähellä ja palaan takaisin todellisuuteen. Puran vihani ja turhautumiseni lyömällä häntä rintakehään niin kovaa kuin vain pystyn ja kuulen hänen ärähtävän tuskasta. Lähden rivakasti kävelemään takaisin Bennun luokse, joka ei onneksi enää itke. Minä kyllä voisin vuorostani itkeä.
Pakenen vessaan ja lukitsen itseni sinne. Istahdan vessanpöntön päälle uupuneena ja hautaan kasvoni käsiini. Alan täristä, mutten itke. En pysty itkemään, vaikka haluaisin itkeä silmäni punaisiksi. En oikein tiedä, mikä tämä tunne on. Minä kun vannoin itselleni, etten ole ihastunut Dorianiin mitenkään syvästi, eikä minua pitäisi kiinnostaa, mitä hänellä ja Samarilla on meneillään. Miksi minusta sitten tuntuu siltä, että sydämeni olisi revitty riekaleiksi, jo liian monennen kerran?
Vihdoin saan vuodatettua pari kyyneltä ja pyyhkäisen ne paitani hihaan. Olo tuntuu hieman paremmalta, mutta silti kauhealta. Tiedän, etten voi mitään itselleni. Tällainen minä olen. Jos minä ihastun, se on menoa. Minä ihastun ihmisiin heti ensisilmäyksellä ja ajan myötä tunteeni vain kasvavat kasvamistaan. Aina päädyn tähän samanlaiseen tilanteeseen kuin nytkin; ihastukseni kohde ei ole kiinnostunut minusta sillä tavalla kuin minä hänestä. Ironisinta tästä tekee myös sen, ettei Dorian edes ole samasta maailmasta kuin minä, vaan aivan erilaisesta paikasta. Pystyn siis todellakin ihastumaan aivan keneen tahansa, jos hän omaa mielestäni miellyttävän ulkonäön. Antakaa minun kaikki kestää! Olen säälittävin ihminen päällä maan, jonka tekee mieli vollottaa pari päivää sitten ensimmäisen kerran tavanneen ihmisen perään.
Huokaisen raskaasti ja nojaudun sivummalle lyöden pääni seinään. Kipua, sitä minä tahdonkin tuntea. Tajuan kuitenkin nopeasti, että ajattelen typeriä asioita. Nämä tämän hetkiset ajatukseni johtuvat vain ja ainoastaan siitä, että sydämeni on särkynyt Dorianin takia. Miksi minun pitikään mennä ihastumaan häneen, kaikki olisi nyt paljon paremmin, jos hän olisi minulle kuin kuka tahansa muu miespuolinen.
Pesaisen kasvoni lavuaarissa ja oloni virkistyy hieman. Katsoessani peiliin näen vain mitäänsanomattomat kasvot, jotka tuskin kiinnostavat ketään vastapuolta. Meikittömät kasvoni… Milloin totunkaan katsomaan itseäni päivästä toiseen tämän näköisenä? En varmaan milloinkaan. Toivoisin niin kovasti, että olisin ottanut meikkini mukaan, jotta saisin piirrettyä mustan viivan kajaalilla ripsirajaani. Haluan näyttää joltain muulta kuin muumiolta!
Tiedän, tiedän.. Ei tarvitse sanoa. Kritisoin itseäni liikaa ja luulen, että meikkaaminen auttaisi. Ei se mitään auttaisi. Jos minusta ei kiinnostuta sellaisena kuin olen, niin ei sitten millään.

Olen viettänyt vessassa 15 minuuttia, kun viimein tulen sieltä pois. Pidän katseeni tiukasti naulittuna maahan, joten en huomaa, kun ahtaalla käytävällä avautuu ovi ja yhtäkkiä joku kiskoo minut huoneeseen. En ehdi edes tajuamaan tapahtunutta, kun Marim jo työntää kasvonsa aivan lähelle omiani.
“Oletko sinä ihastunut Dorianiin?” hän kysyy minulta suoraan ja ehdin jo luulla, että poskeni alkavat helottaa punaisina. Niin ei kuitenkaan käy. Kasvoilleni kohoaa epämukava ilme ja yritän pitää itseni vakuuttavana.
“Hä? Mistä sinä tuon keksit?” kysyn muka ihmeissäni ja yritän näytellä normaalia. Se onnistuu minulta aika hyvin, vaikka itse sanonkin.
“Francis väittää niin”, Marim vastaa minulle ja kurtistaa hetkellisesti kulmiaan. “Kun kävin hakemassa juotavaa, hän sanoi sinun itkevän vessassa Dorianin perään.”
Pyöräytän silmiäni, enkä voi uskoa kuulemaani. Kiva, Francis tosiaankin on itse pahan ilman lintu! Hänet sietäisi telottaa, kun levittelee tuollaisia juttuja ympäriinsä.
“Et kai sinä ole ihastunut Francikseen?” hän kysyy minulta aivan puun takaa ja toljotan Marimia nyt todella tyrmistyneenä. “En sitten sanonut äskeistä..” Marim peruuttaa sanansa ja hyvä niin. Istahdan sängyn laidalle ja tuijotan hetken aikaa lattiaa haikeana. Minun kyllä tekisi mieli avautua tunteistani Marimille, sillä minä en voi tällä hetkellä puhua kenellekään muulle lentokoneessa olevalle. Tiedän, että jos avaudun tunteistani, oloni kevenee entisestään. Mutta… Voinko avautua Marimille? Hän kuitenkin on tuntenut muut Taistelijat jo viisi vuotta, kun minut vain pari hassua päivää. Mitä jos hän menee kertomaan asioistani Samarille ja Samari suuttuu? Liian vaikeaa, en pidä tällaisista tilanteista. Haluaisin pitää kaiken omana tietonani, mutta se on mahdotonta minunlaiselle ihmiselle, joka haluaa avautumalla tuntea olonsa paremmaksi.
Pidän tunteeni kuitenkin omana tietonani. En kuitenkaan tunne Marimia niin hyvin, että voisin hänelle jakaa henkilökohtaisia asioitani.

Saavumme loppumattomalta tuntuneen pitkän matkan jälkeen määränpäähämme, Kiinaan. Laskeudumme Wuhan nimiseen kaupunkiin, josta en ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan. No, ainakin opin tämän reissun aikana lisää maantietoa ja muiden maiden kulttuureista, jos jotain pitää oppia. Neljäs Avain kuuluu Euran Suojelijaan ja Eura on aivan täpinöissään. Hän ei malttanut lopun matkaa istua edes paikoillaan. Ymmärrän, miltä hänestä tuntuu. Eura, kuten muutkin Taistelijat, tahtoo päästä jo taistelemaan Pahaa vastaan ja lopettaa maailmassaan vellovan sodan.
Koko loppumatkan aikana en edes vilkaissut Samariin ja Dorianiin, kun he tulivat viimein ulos makuuhuoneestaan. Pidin katseeni tiukasti ikkunassa ja kuuntelin Musea kuulokkeillani kännykästäni. Kun Dorian istuutui viereeni ja yritti selväsitkin luoda välillemme keskustelua, totesin vain törkeästi, että minun täytyy mennä vessaan. Sieltä pois tultuani istuuduin aivan eri paikkaan ja sain olla rauhassa viimeiset pari tuntia.
Aivan varmasti Dorian on arvannut minun olevan kiinnostunut hänestä sillä tavalla. Eikö sen pysty jotenkin aavistamaan? Tosin en kyllä ole tehnyt tai sanonut mitään sellaista, mikä kertoisi minun pitävän hänestä, mutta silti. Hänen on pakko olla tietoinen tunteistani ja halusi torjua tunteeni vehtaamalla Samarin kanssa.
Menikö jo yli? Sitähän minäkin.. Omistanpa minä mukavat aivot.

Meillä on edessämme pitkä matka, joten joudumme vuokraamaan taas auton käyttöömme. Me kaikki emme tälläkään kertaa lähde mukaan. Xynel jää vahtimaan Bennua Marimin kanssa. Eura, minä, Dorian, Samari ja Francis olemme päättäneet lähteä neljättä Avainta. Olen saanut pakotettua Franciksen ajamaan 7-paikkaista autoa ja hykerrän tyytyväisenä takapenkillä, kun minun ei tarvitse ajaa. Samari istuu pelkääjänpaikalla ja Eura hänen takanaan. Itse hakeuduin istumaan aivan taakse ja jostain kumman syystä Dorian istuutui vierelleni, vaikka hän olisi aivan hyvin voinut mennä istumaan Samarin taakse. No jaa, ei minun tarvitse Dorianille puhua. Eihän?
“Oletko sinä vihainen minulle?” Dorian kysyy, kun olemme ajaneet 15 minuuttia, emmekä ole vaihtaneet sanaakaan. Vilkaisen häntä muka kummissani ja kohautan kevyesti olkiani kääntäessäni katseeni eteeni. Olen taas vaihteeksi meikannut Dorianin nenässä olevan viivan piiloon ja hän näyttää nyt tavalliselta ihmiseltä.
“Miksi sinä niin kuvittelet?” kysyn viattomasti ja yritän rauhoitella kiivastunutta mieltäni.
“Koska välttelet katsettani”, hän vastaa yksinkertaisesti ja pakotan katseeni häneen. Tuijotan häntä oikein tiiviisti suoraan silmiin ja tunnen poskiani alkavan kuumottaa.
“Ai välttelen?” esitän kysymyksen hänelle ja Dorianin huulenpielelle kohoaa pieni virne.
“Ei sinun tarvitse punastua”, hän huomauttaa punaisuudestani ja punastun vain entisestään. En pidä siitä yhtään, että ihmiset huomauttavat punaisuudestani. Minkä minä sille voin, että puna näkyy kasvoillani niin pirun hyvin! Nyrpistän Dorianille nenääni ja käännän katseeni ulos ikkunasta. Minun ei tarvitse kuunnella Doriania enää sanaakaan.
“Oletko mustasukkainen siitä, mitä näit..?” kuulen hänen äänensä aivan korvani lähettyvillä ja tunnen ihokarvojeni nousevan pystyyn. Siirrän katseeni nopeasti Dorianiin ja näen hänen kasvonsa parin sentin päästä omista kasvoistani. Tunnen hänen hengityksensä kasvojani vasten ja se saa minut kangistumaan paikoilleni. Vain pari senttiä puuttuu, että huulemme tuntisivat toisensa. Dorian selvästi nauttii tästä hetkestä, sillä hän näyttää tyytyväiseltä. Härnäävältä, mutta tyytyväiseltä. “Haluatko sinäkin sitä..?” hän kysyy minulta ehdottelevasti, enkä ehdi hänen sanoihinsa juurikaan reagoimaan, kun tunnen hänen huuliensa hipaisevan omiani. Nyt silmäni revähtävät suuriksi ja pusken Dorianin kauemmas itsestäni pudistellen inhosta päätäni. Kuulinkohan minä oikeasti oikein ja tunsinko minä huulillani oikein? Oliko Dorian juuri yrittänyt suudella minua? Korvani eivät ole koskaan aikaisemmin minua pettäneet ja huuleni kyllä tuntevat kosketuksen, joten… Voihan helvetti.
“Painu sinä..” aloitan paheksuvalla äänensävyllä ja tunnen veden täyttävän silmäni. Käännän katseeni ikkunaan ja pyyhkäisen sormellani silmäkulmiani. Mitä tämä oikein tarkoittaa? Ensin Francis ja nyt Dorian? Miksi elämä alkaa vasta nyt teetättää minulle tällaista, kun olen joutunut tahtomattani mukaan johonkin suureen? “Painukaa kaikki helvettiin”, supisen hiljaa ja huomaan sivusilmälläni Euran vilkaisevan meitä.
“Sanoitko jotain, Henu?” hän kysyy minulta, mutta en kykene sillä hetkellä vastamaan, sillä pelkään purskahtavani itkuun. “Dorian, mikä häntä vaivaa?”
“Hänellä on vain paha olo”, Dorian vastaa muina miehinä ja hiljentyy. Eura mumisee jotain myönteistä ja kääntyy katsomaan taas eteenpäin. Potkaisen Doriania hetken mielijohteesta sääreen ja kuulen hänen ärähtävän hiljaa.
Miksi minulta varastetaan suukkoja? Mitä osaa minä en tässä käsitä. Miksi minun päätäni tahdotaan sekoittaa vain entisestään! Doriankin on osoittanut sellaiseksi pelimieheksi, että minua ihan suututtaa. Kiitos vain, kuka nyt elämästäni päättääkään. Kiitos niin hemmetin paljon, kun tahdot kiusata minua näin julmilla tavoilla.
FUCK! Miksi Dorianin täytyy olla niin pirun hyvännäköinen, että minun tekisi mieli olla hänen lelunsa! Haluan olla sokea, jotten pysty näkemään hänen kasvojaan ja varsinkaan hänen lumoavia silmiään. Haluan olla itsenäinen ja vapaa nainen, en kenenkään miehen pelinappula.

20 minuutin kuluttua olemme jo hyvin lähellä neljättä Avainta. Francis pysäköi auton tienreunaan ja me lähdemme kävelemään pitkin kaupungin ruuhkaista katua. Olin kuullut, että Kiinassa on paljon ihmisiä, mutten osannut odottaa, että ihmisiä olisi tässä minulle tuntemattomassa kaupungissa näinkin paljon. Koko ajan saamme olla väistelemässä ihmisiä ja monet katsovat meitä uteliaasti, vaikka emme olekaan ainoat ‘turistit’. Näytämme varmaan mielenkiintoiselta porukalta, kunnon nuorisorikollisilta. Haha. No emmekö me niitä ole, Xynel pitää Bennua vankinaan lentokoneessa! Tosin Xyneliä ei voi nuoreksi sanoa, mutta kuitenkin. Jos joku saa meidät kiinni, me olemme pulassa.
Pysähdymme suuren kerrostalon eteen, enkä voi olla hämmästelemättä sen korkeutta. Kerrostalo on oikeasti todella korkea, en ole Suomessa nähnyt noin korkeaa taloa.
“Avain on sisällä”, Samari toteaa Euran vierellä ja alamme kehitellä toimintasuunnitelmaa. Eura, minä ja Dorian menemme etsimään Avainta, kun taas Samari ja Francis jäävät ulkopuolelle vahtimaan.
Kävelemme portaita ylös, sillä emme voi käyttää hissiä, koska emme tiedä Avaimen sijaintia. Meidän täytyy käydä jokainen kerros yksitellen läpi. Se vasta kohtalonivaa olisikin, jos Avain olisi aivan ylimmässä kerroksessa.
“Sinä et sitten sieppaa häntä”, pakotan Euran myöntymään ehtoihini ja hän nyökkää varmasti hymyillen.
“Minä en ole Xynel”, hän muistuttaa ja saa minut irvistämään.
“Xynel teki väärin ja olen aivan varma, että hän joutuu vielä maksamaan teostaan”, totean synkästi ja huokaisen raskaasti, kun pääsemme uudelle kerrostasanteelle. Tämä on varmaankin jo viides kerros.
“Sinäpä kuulostat varmalta. Ajatteletko oikeasti, että ne, jotka tekevät väärin, joutuvat maksamaan teoistaan?” Dorian kysyy minulta nälvivästi ja minä mulkaisen häntä erittäin pahasti.
“Minä en pelkästään ajattele niin, vaan olen siitä 100%:sen varma”, murisen hänelle ja Eura katsoo minua ja Doriania kummissaan. Hän kuitenkin osaa olla puuttumatta tilanteeseen ja hyvä niin. Kunpa Dorian olisi yhtä fiksu kuin Eura, eli osaisi pitää turpansa kiinni.

“Avain on tässä kerroksessa”, Eura huomauttaa, kun olemme saapuneet kuudenteen kerrokseen. Henkäisen huojentuneena ja nojaudun kaidetta vasten. “Tämän oven takana.”
Eura laittaa lasisen maapallon ja kiven taskuunsa. Seisomme nyt oven takana, joka ei erotu muista ovista mitenkään. Paitsi, että tämän oven takana on etsimämme. Minä koputan oveen ja astun askeleen taakse, jotta ovi ei pamahda suoraan kasvoilleni. Kuulen keveitä juoksuaskeleita oven takaa ja nuoren lapsen naurua. Ovi aukeaa pian ja meitä tarkastelee nyt kiinalaismies, joka on iältään noin 30-vuotias ja näyttää ulkonäkönsä perusteella olevan töissä jossakin tyypillisessä firmassa, jossa pukeudutaan mustaan pukuun ja kannetaan mukana mustaa salkkua. Sellainen mielikuva minulla on kiinalaisista miehistä. Ja he kaikki näyttävät samoilta minulle. Eura nyökkää minulle. Mies on etsimämme. Hän on neljäs Avain.
Kysyn mieheltä ensiksi englanniksi, onko hänellä hetki aikaa. Mies nyökkää epävarmasti ja huutaa jonkun perään. Pian kiinalaisnainen ilmestyy oven luokse ja ottaa poikalapsen, joka piilottelee miehen takana, syliinsä ja katoaa pian taas jonnekin. Tyypillinen kiinalaisperhe, vaimo, mies ja yksi poikalapsi.
Seuraavaksi kysyn häneltä, missä voimme jutella rauhassa. Mies kutsuu meidät sisälle ja pian me jo istumme olohuoneessa sohvalla.
En halua tuhlata enempää aikaa, kuten eivät varmaan Dorian ja Eurakaan, joten ojennan hänelle pienen hopeisen laatanpalan ja pyydän häntä asettamaan sen vasemmalle ohimolleen. Mies katsoo meitä ihmeissään, mutta tekee työtä käskettyä. Sitten ei auta muuta kuin tarttua tilaisuuteen, jonka me olemme jälleen saaneet. Avaan suuni ja alan kertoa hänelle tilanteestamme suomen kielellä. Näkisittepä hänen ilmeensä tällä hetkellä.

“He-hetkinen..” mies, joka on kertonut nimensä olevan Shun, keskeyttää minut kertomukseni loppupuolella ja katsoo minua pää kallistuneena. “Minun pitää siis.. Lähteä mukaanne? Näin vain? Entäs työni ja perheeni?” Shun on myös perillä Zamasta ja siitä, että sieltä on tullut asukkaita evakkoon meidän maailmaamme. Hän ei olisi kuitenkaan uskonut, että siellä oikeasti riehuu Paha. Shun on yksi niistä monista, jotka kuvittelevat zamalaisten puhuvan kiertoilmauksin.
Nyökkäämme hänelle ja siirrän katseeni vieressäni istuvaan Euraan, joka aikoo selvästi pitää seuraavan puheenvuoron.
“Ymmärrämme, että tämä tuli yllättäen, mutta me tarvitsemme teitä”, Eura teitittelee kohteliaasti ja Shun ei näytä kovin vakuuttuneelta. “Ymmärrän myös, että ette ehkä olisi koskaan kuvitelleet tällaista käyvän. Me emme pyytäisi apuanne, ellei se olisi hyvin tärkeää.”
Shun hiljenee täysin ja tuijottelee ajatuksissaan lattiaa. Pelkään, että tässä käy samalla lailla kuin Bennun kanssa. Bennu ei tosin edes suostunut miettimään asiaa, kun taas Shun näyttää hyvinkin mietteliäältä. Ehkä hän tarvitsee omaa rauhaa?
“Me voimme poistua siksi aikaa, kun mietitte, mikä on oikein”, avaan suuni hetken hiljaisuuden jälkeen ja nousen ylös sohvalta. Dorian seuraa merkkiäni, mutta Eura jää edelleen paikoilleen istumaan. Hän katsoo meitä ‘minä jään’ -ilmeellä ja nyökkään hänelle ymmärtäväisesti. Minä ja Dorian poistumme asunnosta ja jäämme rappukäytävään odottamaan. Istuudun porrastasanteelle ja nojaudun kaidetta vasten.
“Hän ei varmaankaan suostu”, kuulen Dorianin toteavan hiljaa ja hän istuutuu vierelleni. Hymähdän hiljaa hänelle.
“Hänellä on vaimo ja lapsi…” selvennän omia ajatuksiani ja sipaisen hiuksiani korvani taakse. “Perhe on rajoittava tekijä..”
Hiljaisuus laskeutuu yllemme ja minä pyörittelen peukaloitani huvittaakseni itseäni. Dorian hymähtelee vähän väliä ja on kuin aikoisi alkaa puhua, mutta päätyykin olemaan hiljaa. Ihan hyvä vain, ettei Dorian puhu. Automatka tänne ei nimittäin ollut kovin viihtyisä..
“Rakastatko sinä jotakuta?” hän paukauttaa kysymyksen yhtäkkiä ilmoille, mutta minä kykenen hillitsemään ihmetykseni melko taitavasti.
“Läheisiäni”, vastaan yksinkertaisesti ja pienen hetken toivon, että se riittäisi hänelle.
“Tiedät, mitä tarkoitan”, Dorian toteaa kalseasti ja minä puren hetken aikaa hampaitani yhteen. Minun tekisi mieli valehdella, mutta tiedän, etten kykene siihen.
“En”, vastaan uudemman kerran ja vedän nopeasti henkeä. Enempää en aio hänelle henkilökohtaisista asioistani kertoa, vaikka hän vaatimalla vaatisi.
“Mikset?” hän kysyy viattomasti ja minä teen kaikkeni, etten pillastu hänen kysymyksiinsä.
“Mikä ihmeen kyselytuokio tämä on?” puuskahdan turhautuneena ja nipistän huuleni hetkellisesti tiukaksi viivaksi. “Siksi en, koska olen typerä tyttö, joka odottaa prinssiä valkealla ratsulla”, mumisen katkeraan sävyyn ja välttelen edelleen Dorianin katsetta.
“Miksi odotat prinssiä valkealla ratsulla? Enkö minä kelpaisi?”
Nyt siirrän katseeni Dorianiin ja katson häntä erittäin närkästyneenä.
“Älä edes aloita”, varoitan häntä, mutta Dorian näyttää oikeasti niin vilpittömältä, että hän huijaa minua hetken aikaa. Poskiani alkaa kuumottaa ja käännän katseeni suivaantuneena hänestä pois.
“Mitä minä muka sanoin”, Dorian kyselee muka ihmeissään ja minä puren alahuultani. “Etkö usko, mitä sanon sinulle?”
“Vähän vaikea uskoa, kun yllätin sinut pari tuntia sitten vehtaamasta Samarin kanssa”, lyön korttini pöytään ja haluan, että Dorian ottaa opikseen.
“Se ei merkinnyt mitään”, Dorian vastaa niin nopeasti kuin hän olisi ollut varautunut minun sanovan noin. “En minä rakasta häntä.”
“Mutta jos sinä vehtaat hänen kanssaan, niin kyllä sinä hänestä jollain tapaa välität. Tiedät, että hän pystyy tyydyttämään tarpeesi.”
“Niin sinäkin pystyisit.”
“Haista jo… En halua puhua kanssasi tästä.”
“Mutta minä haluan. Haluan tehdä sinulle asiat selviksi.”
“Minulla ei ole kokemusta! Olen yhä neitsyt, helvetti soikoon. Senkö sinä halusit kuulla? Älä sitten leiki Samarin kanssa, hän on rakastunut sinuun”, minua hävettää, että jouduin paljastamaan neitsyyteni ääneen, mutta en nähnyt muutakaan keinoa saada Dorian hiljaiseksi.
“Minä tiedän, että Samari on rakastunut minuun, mutta minä en rakasta häntä”, Dorian toteaa ja minä alan pudistella päätäni.
“Miksi me väittelemmekään?”
“Minä pidän sinusta.”
“Ja lehmät lentää.”
“Et siis aio uskoa?”
“En.”
“Miksi et?”
“Koska en vain voi uskoa sinu-”
“Öh…” yllättävä yskähdys keskeyttää minut ja käännän katseeni Euraan, joka on ilmestynyt oven rakoon. Hän hymyilee epävarmana, sillä luulee kaiketi keskeyttäneensä jotain. Luojan kiitos, että Eura on olemassa! “Hän suostuu lähtemään mukaamme.”

Shunin ehdot olivat yksinkertaiset; hän haluaa palata elossa kotiin, eikä tehtävämme saa kestää yli viikkoa. Alan miettiä, miksen minä keksinyt mitään ehtoja. Minä vain suostuin mukaan, koska se tuntui oikealta. Olisin voinut vaatia vaikkapa jonkin tietyn rahasumman, jotta olisin suostunut. Mutta en vaatinut. Minä olen kai liian hyväsydäminen.
Shun hyvästelee perheensä ja minä käännän katseeni pois, kun hän suutelee vaimoaan ja kuiskaa jotain tämän korvaan. En minä halua tunkeilla tällaisessa tilanteessa. Jos minulla olisi rakastettu, haluaisin olla hänen kanssaan kahdestaan tällaisena hetkenä. Vilkaisen vahingossa Dorianiin ja huomaan hänen katsovan paria haikeasti. Mahtaakohan hän miettiä Laylaa, kuollutta rakastettuaan? Olen varma, että äsken porraskäytävässä Dorian vain vitsaili. Oikeasti hän vain kaipaa Laylaa. Ja pikkusiskoaan. Dorian on saanut kokea niin paljon menetystä ja vääryyttä, etten voi edes samaistua häneen.
Ei Dorian minusta sillä tavalla pidä. Hän rakastaa yhä Laylaa, ei minua tai Samaria. Katsokaa nyt hänen ilmettään! Kyllä siitä huomaa Dorianin tunteet.
Minun sydämeni huokaisee ja pian minunkin huuliltani karkaa hiljainen huokaisu. Kiellän itseäni ajattelemasta Doriania ja hänen tunteitaan, koska siinä samassa minullekin tulee kamala olo.

Olemme palanneet automme luokse ja matkamme kohti lentokenttää saa taas alkaa. Francis saa jälleen ajaa ja Samari istuutuu hänen vierelleen pelkääjänpaikalle. Eura ja Shun istuvat toisessa rivissä ja käyvät mielenkiintoiselta näyttävää keskustelua. En keskity kuuntelemaan heitä, vaan tuijotan poissaolevasti ulos ikkunasta. Dorian istuu vierelläni vaisuna ja vaikuttaa jotenkin tavallista jäykemmältä. Ei sillä, että minä häntä useasti katselisin, mutta… Äh, taisin jäädä kiinni.
Käännän katseeni Dorianiin ja yritän saada hänet huomaamaan minut, mutta hän näyttää olevan omissa maailmoissaan.
“Ajatteletko Laylaa..?” kysyn häneltä niin hiljaa, etteivät muut autossa olijat kuule. Saan Dorianin havahtumaan ja katsomaan minua ‘mistä sinä tiedät’ -ilmeellä. “Minulle kerrottiin..” mumisen hiljaa jatkoksi ja annan katseeni kertoa, että tiedän myös hänen pikkusiskonsa kohtalosta. Dorian laskee katseensa alas ja näyttää eksyneeltä. Minne katosi se itsevarmuutta ja rohkeutta uhkuva Dorian?
“Anteeksi..” soperran pahoittelevasti. “Ei ollut tarkoitus tunkeilla..” Ei minun ollutkaan, enkä oikeastaan edes tiedä, miksi ylipäänsä kysyin häneltä Laylasta. Ota nyt minun ajatuksenkulusta selvää. Dorian ei sano yhtikäs mitään ja tiedän, että nyt minun kuuluu pitää suuni kiinni.
Meillä on etsittävänä enää vain viides ja viimeinen Avain. Tämä Avain on karttamme mukaan Yhdysvalloissa, Oklahomassa. Kiinasta matka Yhdysvaltoihin on tuhottoman pitkä, mutta meidän täytyy kestää. Sitten me voimme palata takaisin Suomeen ja siirtyä Zamaan. Tuskin maltan odottaa sitä…
Olen onnistunut pitämään Franciksen loitolla itsestäni ja hyvä niin. Haluan nukkua rauhassa sängyssä, jonka onnistuin itselleni valtaamaan. Havahdun kuitenkin jonkin ajan päästä siihen, kun ovi aukeaa. En tiedä, olenko nukkunut yhtään, mutta en millään jaksaisi alkaa räyhätä Francikselle juuri nyt.
“Mene pois, Francis..” nurisen uneliaasti ja painan päätäni entistä syvemmälle tyynyyn. Kun vastausta ei kuulu, ärähdän turhautuneena ja nostan pääni ylös tyynystä. Katseeni ei kuitenkaan kohtaa Franciksen katsetta.
Dorian seisoo oven luona hämmentyneenä ja epävarmana. Ihoni menee kananlihalle ja kiskaisen peittoa paremmin ylleni. Mitä tämä tarkoittaa, miksi Dorian tuli luokseni?
“… Dorian..?” totean hiljaa ja haluan, että hän kertoo minulle tulonsa syyn. Dorian pitää viimein jotain ääntä; hän ähkäisee. Hän asettaa kätensä tummien hiustensa sekaan ja ottaa askeleita lähemmäs sänkyä. Vedän jalkani koukkuun, kun huomaan Dorianin haluavan istuutua sängyn reunalle. Hän istuutuu alas lähelleni ja tuijottaa kaukaisuuteen. Annan hänelle aikaa, sillä sitä hän näyttää tarvitsevan.
“… Uskotko, että tämä kaikki on parissa päivässä ohi..?” hän esittää kysymyksensä aivan hiljaa kuin peläten, että joku kuulisi meidät.
“Toivon niin..” vastaan hänelle hiljaa ja vilkuilen häntä vähän väliä. Hemmetin Dorian, miksi sinä saatkin sydämeni tällä tavoin läähättämään.
“Sinä olet ollut mukana vasta pari päivää, kun taas me Taistelijat olemme olleet tässä mukana jo viisi vuotta. Minusta tämä saisi jo loppua, mutta…” hän lopettaa kesken kaiken, kuin hakien oikeita sanoja. “Mutta minusta tuntuu, että tämä tulee loppumaan erilailla kuin ajattelemme…”
“Miten tämä tulee sinusta loppumaan?” kysyn uteliaasti, vaikken ehkä haluakaan kuulla Dorianin vastausta.
“En tiedä… Muttei ainakaan hyvin..” hän toteaa hiljaa ja minä katson häntä kulmat kurtussa.
“Luuletko, että me… Tai siis, että Paha voittaa..?”
“Ei, en minä sitä tarkoittanut. Luulen, että meillä on mahdollisuus kukistaa Paha, mutta… Mitä siitä seuraa..” Dorian kiiruhtaa sanomaan, enkä minä voi muuta kuin henkäistä hiljaa. Mitä tuohon pitäisi muka sanoa? ‘Selvä, minä ymmärrän’, vaikkei minulla ole aavistustakaan siitä, mistä hän puhuu.
“Ehkä sinun pitäisi levätä..?” ehdotan varovaisesti. “Pian emme saa enää levätä paljoakaan..”
“Minä olen aivan kunnossa”, Dorian puuskahtaa hivenen loukkaantuneesti, mutta näyttää katuvan heti sanojaan. “Mielessäni vain pyörii kaikenlaista..”
Nyökkään hänelle ymmärtäväisesti ja lasken katseeni peittoon. Ehdin jo luulla, että keskustelumme päättyi, mutta olen näköjään väärässä.
“En voi olla ajattelematta meidän viimeisintä kohtaamista..” Dorian sanoo ajatuksensa ääneen ja minä tiedän, ketä hän tarkoittaa. Ei, hän ei puhu minusta. Hän puhuu Laylasta. Sen kuulee hänen äänensävystään. Dorian alkaa kertoa minulle Laylasta, siitä, kuinka he ensimmäisen kerran tapasivat ja sen sellaista. Kuuntelen häntä kiinnostuneena, mutta samaan aikaan surullisena. Mitä enemmän Dorian minulle Laylasta kertoo, sitä enemmän olen varma siitä, että Dorianin sydän kuuluu yhä hänelle. Luulen, ettei Dorian ole kenellekään muulle samalla tavalla avautunut kuin nyt minulle. Jotenkin sen vain tietää. En osaa kertoa, miten sen tietää, mutta… Niin. Annan Dorianin keventää sydäntään minulle ja tunnen, kuinka oma sydämeni alkaa painaa. Pian sydämeni ei enää jaksa tätä, vaan se hajoaa painon takia sirpaleiksi.
Minä ja Dorian emme tiedä, että oven toisella puolella on kolmas ihminen, joka kuuntelee meidän keskusteluamme särkynein sydämin.


///.... :--DDDDD
ANTEEKSI! En ole lainkaan muistanut blogiani... No, nyt saitte uuden luvun :,D