Luku 9. En halua olla jotain muuta

“Henu.”
Havahdun hereille nopean henkäisyn saattelemana ja siristelen silmiäni. Olen näköjään ehtinyt nukahtaa jossain välissä. Näen Dorianin kasvojeni edessä ja hän hymyilee minulle siihen malliin, etten edes tahdo tietää, mitä hänellä on mielessä.
“Hmm..?” mumisen tokkuraisena ja haukottelen suuresti. Vilkaisen ulos ikkunasta ja näen vain hämärää. On siis yö. Kuinkahan kauan olen oikein nukkunut, sillä muistan viimeisenä asiana sen, että ulkona oli vielä valoista. Vilkaisen ympärilleni ja huomaan muiden nukkuvan. En siis ole ainoa torkkuja.
Dorian istuutuu viereeni muina miehinä ja kaivaa taskuaan. Pian hän pitelee käsissä jotain minulle hyvin tuttua ja tärkeää.
“Minun puhelimeni!” hihkaisen hämmästyksissäni ja nappaan puhelimeni Dorianin käsistä riemuissani. Minun tekee mieli alkaa itkeä onnesta. “Minun rakkaani!” Okei, ehkä liioittelin, mutta minulla on ollut vain niin ikävä Musen musiikkia.
“Löysin sen, kun pelastin sinut hirviöltä”, Dorian paljastaa ja mulkaisen häntä nyt vihaisesti. Puhelimeni on siis ollut hänellä jo kauankin. “En kuitenkaan osannut käyttää tätä ihmeellistä laitetta, vaikka mitä yritin. Miten se toimii?”
Lyön Doriania nyrkillä käsivarteen ja hän ähkäisee hiljaa. Hän katsoo minua närkästyneenä. Heilutan puhelintani hänen kasvojensa edessä kuin itsestäänselvyytenä.
“Mikset palauttanut tätä minulle heti?” kysyn kiukkuisesti ja Dorianin kasvoille kohoaa pahoitteleva ilme.
“En tiennyt, että se oli sinun. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut ‘puhelimesta’. Kun näin sinun ottavan jotain siskoltasi, aloin yhdistää mielessäni asioita. Ja vasta nyt minulle tuli mieleen, että voisin palauttaa tämän takaisin sinulle. Etkö muka aio kiittää minua?” Dorian kysyy loukkaantuneella äänellä ja minä katson häntä vielä hetken aikaa nenänvarttani pitkin, kunnes ilmeeni leppyy.
“Kiitos. Kun pidit puhelimestani huolta”, totean kylmänrauhallisella äänellä ja nyökkään. Dorian hymyilee, eikä tee elettäkään lähteäkseen.
“Miten se toimii?” hän kysyy selvästi kiinnostuneena ja minä räpäytän silmiäni pari kertaa ihmeissäni, kunnes pääsen takaisin maanpinnalle. Alan kertoa hänelle perusasioita puhelimista, puheluista ja tekstiviesteistä, kuvista ja sun muista puhelimeni ominaisuuksista. Dorian vaikuttaa oikeasti pelottavan kiinnostuneelta asiasta ja hän on nojautunut minuun päin. Pystyn kuulemaan hänen hengityksensä ja näkemään hänen kasvonsa liian läheltä. Humallun hänen läheisyydestä ja havahdun, kun hän kääntää katseensa puhelimesta minuun. Punastun ja lasken katseeni takaisin puhelimeeni.
“Keitä tuossa kuvassa on?” Dorian kysyy ja tarkoittaa näytössäni olevaa kuvaa, jossa on kolme miestä ja he katsovat kameraan. Hymy tulee pakostakin huulilleni.
“Musen jäsenet”, vastaan hänelle hykertäen ja Dorian kohottaa kulmaansa uteliaana. “Muse on lempibändini. Tiedäthän, bändi? Soittavat musiikkia ja laulavat.”
“Kyllä minä tiedän. Meilläkin oli paljon sellaisia”, hän vastaa ja tuijottaa yhä näytössäni näkyvää kuvaa. “Millaista musiikkia he soittavat?”
Silloin hullunkiilto ilmestyy silmiini ja palan halusta soittaa Dorianille Musen kappaleita. Alan selata puhelintani ja pian siitä alkaa kuulua Musen Starlight-kappale. Me hiljennymme kuuntelemaan puhelimesta soivaa musiikkia ja minä rakastelen mielessäni Matthew Bellamyn äänen kanssa. Ihanaa, kuin olisin kotona ja kaikki olisi niin kuin ennen.
Kun olen soittanut Dorianille puolen tunnin ajan Musea, hän vaikuttaa tyytyväiseltä. Itse leijun pilvilinnoissa, Muse-kiintiöni on taas täynnä.
“He soittavat… Mielenkiintoista musiikkia”, hän toteaa ja minun silmäni suurenevat kauhusta.
“Etkö muka pitänyt?” kysyn säikähtäneenä ja Dorian kiiruhtaa pudistamaan päätään.
“En minä niin sanonut! Musiikki vain on niin erilaista kuin meidän”, hän sanoo ja minä huokaisen helpotuksesta. Ehdin jo säikähtää, että Dorian inhoaa lempimusiikkiani. “Pidin erityisesti siitä… Se mahtipontinen kappale… Se jota sinäkin lauloit ja tanssit.”
“Knights of Cydonia”, vastaan nopeasti ja hymyilen leveästi. “Minun lempikappaleeni. Dorian, aloin heti pitämään sinusta enemmän”, totean hänelle pokkana ja virnistän. Dorian hymähtää huvittuneena.
“Sinä siis pidät ihmisistä, jotka pitävät samanlaisesta musiikista kuin sinä?”
“Tietenkin. Jos joku pitää Musesta, ei hän voi paha ihminen olla.”
“Minäkin pidän Musesta”, uusi ääni keskeyttää meidät ja ranskankielestä tunnistan puhujan Francikseksi. Käännyn katsomaan hänen tuloaan ja nyrpistän hänelle nenääni. Francis hymyilee tyytyväisesti ja istahtaa toiselle puolelleni asettaen kätensä reidelleni kuin olisin hänen tyttöystävänsä. “Joten sinä pidät minusta.”
“Sinä olet poikkeus”, vastaan närkästyksissäni ja siirrän hänen kätensä pois reideltä. “Olet kauhea päällepäsmäri ja yliflirtti. Hyi. Ottaisit mallia Dorianista, siinä vasta kelpo nuori mies”, lisään ja viiton kädelläni Doriania, joka kuitenkin nousee tuoliltaan ja jättää meidät kahdestaan Franciksen kanssa. Katson häntä haikeasti, sillä pelkään sanoneeni jotain väärää. Ei kai hän voinut pahoittaa mieltänsä? Mitä minä edes sanoin?
“Miksi sinä häntä katsot, minähän olen tässä”, Francis livertää korvani vieressä ja minä mulkaisen häntä happamasti, jonka jälkeen nousen tuoliltani ja siirryn muualle istumaan. Istuudun omalle penkkirivistölle ja siirrän katseeni ikkunaan. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, missä me tällä hetkellä lennämme, mutta uskon aamun valjetessa meidän olevan jo melko lähellä määränpäätämme. En voi olla kiroamatta Francista mielessäni. Hän tuli pilaamaan minun ja Dorianin yhteisen hetken. Tosin… Eikö minun pitäisi olla tyytyväinen? Että Francis siis tuli keskeyttämään meidät? Sillä enhän minä halua ihastua Dorianiin tämän enempää, sillä hän ja Samarihan kuuluvat yhteen. En saisi turhaan elätellä minkäänlaisia tunteita Doriania kohtaan, koska en halua murehtia hänen peräänsä. Minulla on muutakin tekemistä kuin murehtia Dorianin tunteista! Olen Avain, piru vie. Zaman kohtalo riippuu minusta sekä neljästä muusta Avaimesta!
Hiiteen miehet, minä pärjään hyvin yksinkin. Suljen silmäni kiukkuisena ja toivon nukahtavani mahdollisimman pian, jotta pääsen eroon ajatuksistani.

Tunnen jonkun käden vyötärölläni.
Avaan raskaantuntuiset silmäni ja minulta menee hetki hahmottaa ympärillä olevia asioita. Minulle selviää kuitenkin melko nopeasti se, että Francis nukkuu vieressäni ja hänen kätensä on kiertynyt takaa vyötärölleni. Ynähdän inhosta ja siirrän hänen kätensä pois minusta. Hän siis aikoo toteuttaa ehtonsa eli nukkua minun vieressäni. Ehei, sehän ei tulisi käymään laatuun, jos se minusta olisi kiinni. Minä nukun yöni yksin! Tai sitten Marimin kanssa. Mutta miesten kanssa minä en nuku.
Kyllä, olen päättänyt ryhtyä semi-miesvihaajaksi. Kun vihaan miehiä tietyn verran, osaan vältellä heidän liiallista lähentelyä, enkä anna tunteilleni valtaa. Annan itseni taas rakastaa miehiä, kun tämä Zama-juttu on ohi ja kaikki on taas hyvin. Odotan sitä prinssiä valkoisella ratsulla, vaikka tiedän, ettei häntä koskaan tule näkymään. Piste.
Nousen ylös tuoliltani ja menen lentoemännän luokse. Hän kertoo meidän saapuvan kahden tunnin kuluttua Egyptiin, Gizaan. Hienoa, meillä on siis pari tuntia aikaa valmistautua, ennen kuin lähdemme metsästämään kolmatta Avainta.
Herätän muut ja kerron meidän saapuvan perille parin tunnin päästä. Samari ottaa tottuneeseen tapaan ohjat käsiinsä ja kokoonnumme hänen luoksemme. Hän ottaa jälleen kivet ja lasisen maapallon esille. Kohteemme tosiaan on Gizassa, Egyptin kolmanneksi suurimmassa kaupungissa. Hienoa, siellä varmaan turisteja ja asukkaita riittää yllin kyllin. Toivottavasti kolmas Avain on yhtä yhteistyönhaluinen kuin Francis, eli suostuu mukaamme pienin ehdoin. Kolmas Avain on siis Xynelin Suojelijan aktivoimista varten. Katselen Xynelia salaa ja yritän selvittää, onko hän jännittynyt. Hänhän on saanut viimeisen viiden vuoden aikana vain katsoa vierestä, kun hänen kotimaansa tuhotaan. Hänen kasvonsa ovat kuitenkin kivikovat, mutta hänen katseessaan on jotain uutta. Kuin ne olisivat tulessa ja valmiina haastamaan vastustajan. Xynel on varmasti hyvin vahva Taistelija ja uskon, että ilman häntä meidän muiden selviämismahdollisuudet olisivat heikot. Xynel varmasti tietää enemmän taistelemisesta kuin kukaan muu meistä ja hänellä on iän antama kokemus. Kaiken olen kuitenkin päätellyt itse, joten voin olla väärässäkin. Jostain syystä palan halusta saada tietää Xynelistä lisää.

“Xynel?” Marim toistaa, kun olen kysynyt häneltä ja Euralta Xynelistä. Nyökkään hänelle nopeasti ja hän ja Eura vaihtavat katseitaan. “Oletko sinä kuullut Xynelin menneisyydestä?” Marim kysyy Euralta, joka näyttää pettyneeltä.
“Enpä juurikaan. Olen kuullut vain sen, että hän on kokenut taistelija. Näkeehän sen jo arvista”, Eura vastaa ja me kaikki vilkaisemme Xyneliä samaan aikaan. Hän on taas eristäytynyt porukasta ja tuijottaa vakavana ulos ikkunasta. Hän kuitenkin kääntää pian katseensa meihin kuin olisi aavistanut meidän tuijottavan häntä ja me käännämme katseemme pikaisesti pois hänestä.
“Hän ei ole mitään kovin avautuvaa tyyppiä”, Marim hymyilee surullisesti ja huulillani käy vaisu hymy. Mahtaa olla rankkaa olla porukan vanhin, mutta kyllä hän silti voisi olla enemmän osallinen muun porukan toimintaan. “Hän on aina ollut yhtä hiljainen ja vakava. Hän on hyvin viisas ja maltillinen, mutta..”
Katson Marimia uteliaasti ja kehotan häntä katseellani jatkamaan. Marim näyttää siltä, ettei halua jakaa tätä seuraavaa tietoa kanssamme, mutta hän ei mahda itselleen lopulta mitään.
“Kun Seirola kuoli 14-vuotiaana - Seirola oli minun kanssani Taistelijoiden nuorimpia - Xynel oli seota. Hän oli monia päiviä aivan hermoraunioina, eikä kukaan uskaltanut hänelle puhua. Lopulta kuitenkin Cenarie onnistui hänet jotenkin rauhoittamaan… Uskon, että Xynelillä on ollut tytär, joka menehtyi Pahan riehuessa hänen kotimaassaan”, Marim selittää meille oman näkökantansa ja Eura nyökkäilee hyväksyvästi.
“Muistan sen. Se oli aivan hirveää. Seirolan kuoltua ensimmäisenä se avasi ryhmämme silmät. Tajusimme kaikki, että tästä tulee ruma sota..” Eura sanoo hiljaa ja katson heitä molempia murheellisesti. On mahtanut olla rankkaa menettää tovereitaan sodassa Pahaa vastaan. Sodan aikana on varmasti monien väliset ihmissuhteet vain syventyneet, varsinkin tietyn ryhmän. Minäkin tunnen kuuluvani tähän ryhmään, enkä voisi edes kuvitella sitä menetyksen tuomaa tuskaa, jos joku joukostamme kuolisi.
“En… En tiedä mitä sanoa… Olen pahoillani..” mutisen hiljaa ja yritän välittää katseellani, että minua oikeasti surettaa heidän puolestaan. Marim hymyilee minulle vaisusti ja nojautuu halaamaan minua tiukasti. On hyvä, että joku pitää minusta kiinni minun ollessa hajoamispisteessä.

Saavumme viimein Gizaan ja päästessämme ulos olen läkähtyä kuumuuteen. En tiedä tarkalleen, miten paljon täällä on lämmintä, mutta veikkaisin +25 asteen paremmalla puolella. Riisun pitkähihaisen, punaisen neuleeni pois yltä ja pian olen Gizan auringon alla mustassa topissa ja vaaleissa farkuissa. Minähän en muuten ole lahkeitani käärimässä, sillä häpeän sen verran kasvanutta jalkakarvoitustani, että haluan pitää sääreni visusti piilossa.
“Aaa, täällä on niin kuuma!” Francis huokaisee tuskastuneena ja vilkaisen ryhmäämme. Ainoastaan Xynelin kasvot ovat ilmeettömät, muiden kasvoilta voi nähdä jo tuskan hien. Tästä taitaa tulla janoinen reissu.
Olemme päättäneet olla vuokraamatta tällä kertaa autoa, sillä kohteemme pitäisi sijaita parin kilometrin etäisyydellä. Ja totta puhuen minun lompakkoni ei kovinkaan paljoa nauttisi autojen vuokraamisesta. Minunkin varallisuudella on rajansa. Lähdemme kävelemään koko ryhmämme voimin pitkin Gizan polttavia hiekkateitä ja annamme Samarin näyttää meille tietä. Olen taas meikannut heidän nenänsä piiloon, jottemme aiheuta ylimääräistä huomiota. Tosin minä pelkään meikkivoiteen sulavan etsintäreissumme aikana. No, onneksi otin meikkivoiteen mukaan, jotta voin aina tarpeen tullen maskeerata heidän viivansa piiloon.

Olemme ehtineet kävellä vasta viitisen minuuttia, kun olemme jo yltä päältä hiestä märkiä raskaan pukeutumisemme takia. Meidän kaikkien ei ole tarpeellista lähteä etsimään Avainta, joten osa voi aivan hyvin palata takaisin ilmastoituun lentokoneeseen. Xynel, minä ja Dorian jatkamme kolmistaan matkaa. Minä pitelen Samarilta saatua lasista maapalloa ja Xynel pitelee Suojelijansa kiveä. Tietenkin Xynelin oli pakko lähteä mukaan, koska hänenhän Suojelijaan me tässä Avainta etsimme. Minä halusin lähteä mukaan sen takia, että voisin yrittää ‘ylipuhua’ kolmatta Avainta mukaamme, jos kohteellamme on vaikeuksia suostua mukaamme. Dorian taas ei voi jättää minua suojelematta, joten hän lähti sen takia mukaamme.
Pyyhin otsaani nenäliinan palaan, jonka löysin mustasta laukustani. En edes tajunnut ottaa vettä mukaan! Ehkä sitä täytyisi käydä ostamassa jostain läheisestä kahvilasta, sillä minusta tuntuu, että kuolen pian nestehukkaan. Joten teemme nopean käväisyn vastaan tulevassa kahvilassa ja minun lompakkoani verotetaan taas. Eihän Xynelillä tai Dorianilla ole lainkaan rahaa. Pian poistumme kahvilasta vesipullot käsissämme ja jatkamme etsimistä. Jäljellä ei ole enää kuin parisen sataa metriä, ainakin maapallon mukaan. Jos edes tulkitsin sitä oikein. Käännymme oikealle menevään syrjäiselle kujalle ja olen juuri saanut laitettua lompakkoni takaisin laukkuuni, kun meidän tiemme tukitaan. Neljä miestä seisoo edessämme, en aluksi tajua meidän joutuneen vaaraan. Dorian kiskoo minut yhtäkkiä taakse ja silmäni revähtävät suuriksi. Sivusilmällä näin jonkin kiiltävän vilahtavan oikealla. Oliko se veitsi?
“Voihan-” en ehdi edes tokaista loppuun, kun neljä miestä hyökkäävät kimppuumme. Xynel ja Dorian ovat asettuneet eteeni, enkä voi muuta kuin katsoa sivusta. Xynel mätkii miehiä minkä ehtii ja tuijotan häntä ihaillen. Hänen liikkeensä näyttävät harkituilta ja hyvin voimakkailta. Hän liikkuu kuin ninja, sulavasti ja huomaamattomasti. Ei Dorianin tyylissä tapella ole mitään huonoa, mutta sen huomaa heti, kummalla on enemmän kokemusta. Dorian tekee enemmän äkkinäisiä ja töksähtäviä liikkeitä. Ja sitten vaara onkin jo ohi. Neljä miestä makaavat maassa kivusta ujeltaen ja minä katson heitä valppaana. Hehän olisivat tappaneet meidät, jos Xynel ja Dorian eivät olisi lähitaistelun ammattilaisia! Ajatus raa’asta taposta saa minut henkäisemään väristen. Voi luoja, älä anna enää mitään yhtä pelottavaa tapahtua.
“Nyt tiedätte, mitä tarkoitin sillä, että maailmamme eroavat paljon toisistaan”, kiinnitän Dorianin ja Xynelin huomion. Hymyilen heille surullisesti. “Et voi koskaan tietää, minkä kulman takana vaanii vaara.”
“Maailmasi on kovin väkivaltainen”, Xynel toteaa ääneen, enkä voi muuta kuin myötäillä hänen sanojaan.
“Jotkut ovat niin epätoivoisia, että he turvautuvat häikäilemättömiin keinoihin selvitäkseen..”
“Teillä Paha hallitsee siis ihmisiä”, Dorian toteaa ja olen jo älähtää hänelle jotain vastaan, kunnes tajuan hänen puhuvan totta. Niin, pahuutta on olemassa erilaista. Zamassa se kirjaimellisesti on jokin elävä olento, kun meillä se kuvataan pikemminkin ihmisen luonteenpiirteenä. Jos ihminen on paha, hän kykenee julmiin tekoihin. Esimerkiksi tappamaan toisen ihmisen. Silloin ihmisen täytyy olla todella, todella paha. Mutta joskus viha hallitsee meitä ja saa meidät käyttäytymään aivan erilailla. Mutta ei se silti oikeuta tekemään toiselle pahaa. “Välillä viha hallitsee meitä ja saa meidät tekemään jotain sellaista, mitä emme muuten tekisi..”
“Äskeiset miehet eivät kovin vihaisilta näyttäneet”, Xynel toteaa kylmästi ja vilkaisen häntä arasti. “He olivat valmiina tappamaan meidät ja uskon, että he ovat tappaneet ennenkin.”
“Sitten he ovat murhaajia”, sanon nopeasti ja näen Xynelin silmissä vilahtavan sekavuuden. Hän kääntää minulle ja Dorianille selkänsä.
“Mistä me tiedämme, ettet sinä ole samanlainen kuin he?” Xynel sanoo ja saa minut jäykistymään. “Mistä me tiedämme, mitä sinä suunnittelet ja ajat takaa.”
“Xynel”, Dorian keskeyttää ärtyneellä äänellä. “Mitä sinä oikein-”
“Mitä jos hän ei halua auttaa meitä vilpittömästi, vaan himoitseekin jotain muuta? Mitä jos hän haluaa saada meidät vaaraan ja nähdä meidän kuolevan? Me emme tiedä, millaisia tämän maailman ihmiset oikeasti ovat”, Xynel jättää toteamuksensa leijumaan ilmaan. Tuntuu, että minä vajoaisin alas, vaikka seison yhä molemmilla jaloillani tukevasti. Tuntuu, että päälleni on laskeutunut raskas taakka, joka painaa minua alaspäin. En ole koskaan ennen joutunut samanlaisten syytösten kohteeksi. Silmäni ovat lasittuneet ja minun tekee mieli juosta pois Xynelin luota. Xynelin ja Dorianin luota. En halua, että Xynel mustamaalaa minua entisestään. Ei hän tunne minua, mikä hän on minua epäilemään. Pääasiahan on se, että minä tiedän, mikä on totuus. Mutta haluaisin kertoa sen myös heille, että he tietävät minun olevan vain harmiton olento.
“M-minä..” saan soperrettua itku kurkussa ja vääntelen kasvojani pitääkseni itseni kasassa. Nostan katseeni Xynelin selkään. “Minä en ole sellainen kuin ehkä kuvittelet minun olevan. Olen oikeasti kiltti ihminen, saisitte olla iloisia, että olen yksi viidestä Avaimesta. Tiedän, että täälläpäin ihmiset voivat olla häikäilemättömiä ja julmia, mutta se ei päde kaikkiin. Minun kaltaisiani on enemmänkin, eivät kaikki ole sisältä mätiä”, kerron ajatukseni ääneen, mutta Xynel ei edes liikahdakaan. Koen nopean mielenmuutoksen ja haluaisin satuttaa häntä jotenkin siitä hyvästä, että hän sanoi minusta niin pahasti.
“Et voi kohdella minua näin huonosti, vaikka oletkin menettänyt läheisesi Pahan hyökkäyksessä”, sylkäisen tahtomatta suustani ja näen sivusilmälläni Dorianin kääntävän katseensa nopeasti minuun. Xynel kääntyy minuun päin ja katsoo minua niin kylmästi ja murhanhimoisesti, että minä oikeasti alan pelätä. Kun Xynel ottaa askeleen lähemmäs minua, henkäisen säikähtäneesti ja Dorian harppoo eteeni.
“Xynel, älä”, Dorian murahtaa ja suljen silmäni. Kiitos, että Dorian on olemassa ja pitämässä puoliani. Se tästä olisikin puuttunut, että Xynel olisi tappanut minut.
Xynel katsoo minua Dorianin olan takaa silmät viiruina ja minä toivon, etten olisi puhunut mitään hänelle läheisten menettämisestä. Kuten minä sanoin, viha saa meidät käyttäytymään typerästi ja ajattelemattomasti. Xynel lähtee kävelemään pois luotamme ja ajattelen suututtaneen hänet todella pahasti. Dorian kääntyy katsomaan minua vihamielisenä. Kasvoilleni syntyy mitä murheellisin ilme. En oikeasti ole paha ihminen, enkä halua tuoda kenellekään mielipahaa. Nimittäin minä masennun itsekin siitä, jos joku on murheissaan. Tiedän, että minun on pyydettävä anteeksi sanojani, mutta niin on myös Xynelin.
Lähdemme seuraamaan Xyneliä pitäen häneen pienoisen matkan. Ehkä minä annan hänen ensiksi rauhoittua, ennen kuin alan puhua hänelle yhtään mitään. En halua, että hän yrittää käydä kimppuuni uudestaan. Mutta ei hän voisi minua satuttaa, olenhan vasta nuori nainen, joka ei kykene puolustautumaan hänenkaltaiseltaan mitenkään. Eihän voisi?
“Xynel, olen pahoillani”, parahdan ääneen ja pysähdyn aloilleni. Dorian seisahtuu vierelleni ja Xynel pysähtyy myös. “Mutta sinä loukkasit minua, enkä.. Enkä kyennyt mitään itselleni. Anna anteeksi. En halua olla riidoissa kanssasi.” Toivottavasti sanani onnistuvat edes jotenkin keventämään raskasta ilmapiiriä.
Xynel nostaa kättään ja hieraisee luultavasti kasvojaan. Pian hän kääntyy sivuttain, että näen hänen sivuprofiilinsa. Hän vilkaisee minua nopeasti, eivätkä hänen silmänsä ole enää yhtään niin pelottavat kuin viimeksi.
“… Anteeksi”, hän pahoittelee omastakin puolestaan ja henkäisen huojentuneena. Ehkä elämäni ei ole vielä tuhoon tuomittu. “Menetin malttini, kun ne barbaarit hyökkäsivät kimppuumme..”
Nyökkään hänelle ymmärtäväisesti ja hän siirtää katseensa taas minuun. Hän katsoo minua jokseenkin erilaisesti kuin ennen ja vääntelehdin aloillani epämukavasti. Kukaan ei sano pitkään aikaan mitään, me vain Dorianin kanssa tuijottelemme minne sattuu, kun Xynel taas tuijottaa vain minua.
“Tyttäreni olisi sinun ikäisesi, jos hän olisi selvinnyt.”
Marim oli ollut oikeassa; Xynel oli menettänyt tyttärensä. Tunnen pistoksen sydämessäni, kun katson Xyneliä silmiin. Hänen silmistään paistaa se menetyksen tuska, jonka hän onnistuu piilottamaan niin taitavasti. Xynel huokaisee karheasti ja liikehtii siihen malliin, että hänen on vaikea hillitä itseään.
“Menetin koko perheeni, vaimoni ja tyttäreni, kun Paha iski kotikylääni. Taistelijoita ei oltu silloin edes valittu. Olin silloin vaeltamassa tovereideni kanssa ja minun kai pitäisi olla kiitollinen siitä, etten ollut silloin perheeni kanssa. Kadun sitä kuitenkin koko sydämestäni”, Xynel avautuu ensimmäistä kertaa minulle sekä Dorianille, ainakin Dorianin ilmeen perusteella. “Olisin mieluusti kuollut perheeni kanssa. Olisin saanut sentään tilaisuuden suojella heitä loppuun asti.”
En voi edes kuvitella, miltä Xynelistä tuntuu. Menettää nyt oma rakastettu ja oma tytär. Jos minusta tuntuu jo nyt näin pahalta, niin Xynelistä tuntuu varmaankin kymmenkertaisesti pahemmalta. Enkä minä osaa sanoa mitään lohduttaakseni häntä, kertoakseni hänelle, että olen oikeasti pahoillani hänen puolestaan. Olen vain hiljaa ja tuijotan Xyneliä murheellisesti.
Xynel katsahtaa meihin ja hän näyttää taas samalta vanhalta Xyneliltä, jona minä häntä ennen hänen paljastustaan pidin. Hänen kasvonsa ovat kiven kovat, eikä silmissä näy muuta kuin vahvuutta ja voimaa.
“Lähdetään jo, että päästään joskus pois täältä kuumuudesta”, hän tokaisee kylmästi ja lähtee kävelemänä eteenpäin. Minä ja Dorian vilkaisemme toisiamme hämmentyneinä, kunnes lähdemme sitten ripeästi seuraamaan Xyneliä. Eihän hän tiedä, minne mennä, kun kartta on minulla!

Viidessä minuutissa olemme päässeet perille ja seisomme erään talon edustalla. Silmäni ovat naulittuna maapalloon kuin ne haluaisivat varmistaa, että seisomme oikein talon edessä.
“Ainakin tämän mukaan Avain on sisällä”, totean ja Xynel ottaa kivensä esille. Hento jana osoittaa myös sisälle taloon. Toivottavasti kyseessä ei ole mikään perhe, sillä… No, yritä siinä nyt sitten selittää, että joku heistä lähtisi ilomielin mukaamme. Kävelemme oven luo ja minut pistetään koputtamaan. Ja tietenkin puhumaan. Hetki menee, ennen kuin kuulen askelia oven takaa. Minua jännittää ja ehdin juuri nielaista kauhuni alas kurkusta, kun ovi avautuu. Enkä voi olla voihkaisematta epätoivoisesti.
Oven suulla seisoo egyptiläinen mies, jonka tummat piirteet saavat minun ihokarvani pystyyn. Olinko jo aikaisemmin sanonut, että isot miehet pelottavat minua? No, sanon sen nyt.
Vilkaisen Xyneliä siinä toivossa, että hän kertoisi minulle, onko edessä seisova mies kohteemme. Hän nyökkää kielteisesti ja vatsani tekee voltin. Toivottavasti mies ymmärtää englantia…
Onneksemme mies ei olekaan niin vihamielinen kuin hänen kasvonpiirteistään voisi olettaa. Kerron meidän olevan tutkimusryhmä, joka tekee tutkimusta egyptiläisistä perheistä. Hei, mitä voi olettaa minun aivoituksiltani, kun joudun keksimään jonkin tekosyyn parissa sekunnissa. Mies uskoo selitykseni kertaheitolla ja päästää meidät jopa sisälle taloonsa! En voi uskoa, että meillä käy näin hyvä tuuri. Onneksi mies tosiaan ymmärtää huonoa englantiani. Tosin kommunikaatiomme tökkii vähän väliä, mutta ymmärrämme silti, mitä toinen tarkoittaa. Minä kyllä ymmärrän häntä täydellisesti ohimollani olevan laatanpalan ansiosta, mutta hän ei kyllä ymmärtäisi suomesta yhtään mitään.
Hän vie meidät olohuoneeseen ja istuttaa meidät sohvalle. Selvästikään tämä perhe ei kärsi kovasta köyhyydestä kuin useimmat perheet. Olohuoneessa on nimittäin iso laajakuvatelevisio ja kaikenlaisia lasikoristeita, että minua hirvittäisi olla siivoojana täällä. Pelkäisin koko ajan hajottavani jotain. Alan hatusta esittää hänelle kysymyksiä ja ensimmäisenä kysyn tietenkin, montako perheenjäsentä heidän perheeseensä kuuluu. Hänen vastatessa kahdeksan silmäni suurentuvat. Hän kertoo nuorimmaisen lapsen olevan 5-vuotias ja vanhimman 25-vuotias. Kolme vanhinta lasta eivät asu enää kotona, eli kaksi lasta plus äiti ovat jäljellä. En enää tiedä, kenen toivoisin kohteemme olevan. Perheenäiti tuskin suostuisi lähtemään mukaamme, eivätkä vanhemmat luultavasti antaisi lastensa lähteä mukaamme. Olemme umpikujassa, enkä tosiaan tiedä, miten tästä selviydymme.
Mies yllättäen huikkaa jollekulle ja pian esille tulee nuori tyttö, joka katsoo meitä ruskeilla silmillään uteliaana nurkan takaa. Ehdin jo toivoa, ettei hän ole Avain, mutta silloin Xynel tuuppaa minua hieman. Suljen silmäni ja huokaisen epätoivoisesti. Miten me saamme tuon nuoren tytön mukaamme ilman, että perhe ilmoittaa meistä poliiseille? En tosiaankaan tiedä. Minä en ole mikään agentti 007, joka keksii tilanteessa ratkaisun kuin ratkaisun.
Mies esittelee tyttärensä Bennuksi. Bennu näyttää jotain 15-vuotiaalta, eli hän kykenisi luultavasti tekemään omia päätöksiä. Saatan vain toivoa, että Bennu osoittaa halukkuutta lähteä mukaamme. Emme tosiaankaan halua tulla vastatusten poliisien kanssa, jotka syyttäisivät meitä manipuloinnista sun muista epäinhimillisistä asioista. Tai minä en ainakaan halua, mutta tuskin muutkaan haluaisivat.
Pyydän seuraavaksi mahdollisimman asiallisesti, että saisin keskustella Bennun kanssa kahdestaan. Mies toteaa sitten, ettei tytär ymmärrä englantia paljoakaan, mutta sanon, ettei se ole ongelma. Minulla on ‘paperilla kysymykset’ egyptiksi ja hän voisi vastata niihin omalla äidinkielellään. Mies suostuu ja siirryn Bennun kanssa tämän huoneeseen keskustelemaan.
Bennu vaikuttaa hyvin aralta ja varovaiselta nuorelta, mitä ehdin häntä nyt katseellani tutkia. Otan taskustani esille rasian ja avaan sen. Ojennan hänelle hopeisen laatan ja elekielellä pyydän häntä asettamaan sen vasemmalle ohimolleen. Bennu tekee työtä käskettyä, joskin varovaisesti ja epäluuloisesti. Kun hän on saanut asetettua laatan ohimolleen ja katsellut minua epäluuloisesti, minun on aika kertoa hänelle totuus.
“Älä pelästy, mutta nyt ymmärrämme toisiamme mitä parhaiten”, sanon nopeasti ja Bennun kasvoille syntyy mitä kauhistunein ilme. Se oli minullekin shokki, kun tajusin, että minä tosiaan ymmärrän Cenarieta, vaikka hän puhuukin aivan ihmeellistä kieltä. Bennu varmaan säikähti sitä, että hän ymmärtää suomea kuin puhuisin hänelle hänen äidinkieltään. “Mutta sinun on kuunneltava minua nyt tarkasti. Pyydän, ettet sano tai toimi, ennen kuin olen saanut puhua loppuun. On äärimmäisen tärkeää, että ymmärrät kaiken, mitä minä tulen sinulle kertomaan. Sitä on ehkä vaikea sulattaa, mutta… Niin..” sanon, kun Bennu näyttää jotenkin rauhoittuneen shokistaan. Hänen silmänsä suurenevat taas, kun hän kuulee minun puhuvan, mutta puheenvuoroni lopulla hän onneksi näyttää jo rauhoittuneemmalta. Alan kertoa hänelle mahdollisimman hitaasti ja yksityiskohtaisesti sen, miksi olemme täällä. Yritän mahdollisimman vähän olla kaunistelematta asiaa, mutta en voi itselleni mitään. En halua, että hän kieltäytyy lähtemästä mukaamme, mutta samaan aikaan haluan, että hän tietää totuuden. Ristiriitaista, tiedän. Bennu on nuori, nuorempi kuin minä ja en haluaisi häntä mukaamme. En voi kuitenkaan pettää Xyneliä tässä asiassa. Xynel haluaa taistella, sen me kaikki ryhmästämme tiedämme. Hän varmaan sekoaisi, jos Bennu ei suostuisi hänen Suojelijansa Avaimeksi.
Ja ilmeensä perusteella Bennu ei suostukaan.
Kun olen päättänyt kertomukseni, Bennu katsoo minua hyvin epäluuloisesti ja pelkäävästi. En ole koskaan nähnyt yhtä järkyttynyttä ihmistä kuin sillä hetkellä edessäsi sängyllä istuva tyttö. Haluan lähteä pois, koska tilanne on ahdistava ja liian epämiellyttävä, mutta en voi. Minun täytyy yrittää parhaani puhua hänet mukaamme.
“Tiedän, että kertomani kuulostaa hullulta, mutta me tarvits-”
“Ei”, hän sanoo tiukasti ja pudistaa päätään katsoen minua yhä peloissaan. Kasvoilleni syntyy epätoivoinen irvistys. Ei kai tuo voi olla hänen lopullinen päätöksensä?
“Ymmärrän, että sinua pelottaa. Niin minuakin. Mutta tiedän sen, että jos en olisi tässä, katuisin sitä myöhemmin. Kohtalo on määrännyt meidät tähän tehtävään, enkä osaa sanoa miksi. Meitä tarvitaan, vihdoin me voimme olla jotain muuta”, yritän puhua häntä ympäri, mutta Bennu pudistaa taas nopeasti päätään.
“Ei”, hän toteaa konemaisesti ja haukkoo henkeään. “En halua olla jotain muuta. Haluan elää tylsää elämääni, se kuulostaa paljon turvallisemmalta kuin sinun ehdotuksesi…”
Katson häntä musertuneena. En pysty ylipuhumaan häntä. Tunnen itseni hyödyttömäksi ja avuttomaksi. Tässäkö tämä oli? Xynel ei saa aktivoitua Suojelijaansa ja joutuu katsomaan sivusta, kun me muut yritämme kukistaa Pahan. Mutta mitä jos me emme saa muitakaan Avaimia enää suostumaan? Olenko minä Franciksen kanssa ainoita, jotka voimme yrittää muuttaa Zaman kohtaloa?
Jotenkin minusta tuntuu, että me emme tule kahdestaan pärjäämään.
“No..” aloitan pettyneesti ja yritän kasata ajatuksiani. “Anteeksi, että häiritsimme. Me… Me poistumme heti.” Sanojeni jälkeen nyökkään Bennulle hätäisesti ja poistun hänen huoneestaan.
“Hei”, kuulen Bennun äänen kuitenkin takaani ja käännyn toiveikkaana katsomaan häntä. Hän ojentaa minulle hopeisen laatanpalan, jonka ansiosta me juuri äsken toisiamme ymmärsimme.
“Unohdit tämän”, Bennu sanoo minulle vaitonaisena ja otan laatan hänen sormenpäästään. Minä ymmärrän häntä, hän ei minua. Hymyilen hänelle pienesti ja käännän hänelle taas selkäni. Meidän ei kannata enää olla täällä, sillä me vain tuhlaisimme aikaamme.
Saavun olohuoneeseen, jossa talon isäntä, Xynel ja Dorian yhä ovat. Xynel ja Dorian nostavat katseensa minuun toiveikkaana ja minun on särjettävä heidän toiveensa.
Sanon miehelle, että tämä oli tässä ja me poistumme nyt häiritsemästä heidän kotirauhaansa. Mies pyytää meitä jäämään teelle, mutta kieltäydyn kohteliaasti hyvästä tarjouksesta. Patistan Xynelin ja Dorianin ulos talosta ja kiittelen vielä hetken aikaa vieraanvaraisuudesta, jonka jälkeen suljen oven perässäni.

“Sano, että se tyttö tulee kohta ulos”, Dorian pyytää minua sanomaan, mutta pidän katseeni tiukasti maassa. Kuulen Dorianin ärähtävän turhautuneisuudesta ja potkaisevan jotain. Hieraisen kämmenelläni kasvojani ja pudistelen päätäni.
“Hän ei suostu..” mutisen hiljaa ääneen ja muistelen äskeistä keskusteluamme. “Hän ei halua lähteä mukaamme..”
“Ja sehän ei ole hänestä kiinni’, Xynel toteaa ihmeellisen varmasti ja minä siirrän katseeni häneen. En edes halua tietää, mitä hän sillä hetkellä oikein ajattelee. Tai no, haluan tietenkin tietää, mutten halua tiedostaa sitä. Eihän Xynel voinut tarkoittaa sitä, eihän? Ei Xynel voisi pakottaa nuorta tyttöä astumaan sotaan!
“Jos sinä tarkoitat, ett-”
“Palatkaa takaisin koneelle ja antakaa lähtövalmius”, Xynel määräilee kuin mikäkin sotamies ja minä tuijotan häntä tyrmistyneenä. Olen juuri aikomassa kiskoa häntä pois talon luota, mutta Dorian tarttuu minusta kiinni ja alkaa vetää minua mukanaan.
“Jumalauta, Xynel! Jos sinä kosket siihen tyttöön yhdellä sormellasikaan, niin minä, minä..!” uhoan sähköisesti ja Dorian sen kuin kiskoo minua mukaansa. “Hän valitsi toisin! Hänellä on oikeus kieltäytyä, etkö muka muista!” Sitten Dorian tukkii suuni, enkä saa aikaiseksi kuin vaimeaa mutinaa. En voi uskoa, että Doriankin suostuu tähän. En anna tätä hänelle ikinä anteeksi. Ihmisellä on oikeus koskemattomuuteen ja omiin päätöksiinsä. Kenelläkään ei ole oikeutta uhmata näitä kahta asiaa, ei edes Xynelillä, joka on varmasti hyvin turhautunut, kun hänen Suojelijansa Avain kieltäytyi auttamasta.
Kun Dorian tajuaa, etten ole antamassa periksi, hän kaappaa minut helposti syliinsä ja lähtee juoksemaan. Silmäni ovat laajentuneet tyrmistyneisyydestä ja toljotan Doriani kuin hullua. Xynel aikoo oikeasti tehdä jotain sellaista, minkä takia meidän on poistuttava Egyptistä mahdollisimman nopeasti, eikö niin. Sen takia Dorian juoksee minä sylissään, meidän täytyy ehtiä nopeasti takaisin koneelle, jotta pääsemme heti Xynelin saavuttua lähtemään.
Minä tosiaankin toivon, että Xynel saapuu yksin.

Niin ei kuitenkaan käy. Minä ja Dorian olemme ehtineet juuri takaisin koneelle ja antamaan lähtövalmiuskäskyn, kun näemme ikkunasta Xynelin juoksevan konetta päin kuin viimeistä päivää. Hänellä on kantamuksenaan tyttö, jonka suuta peittää rievunpalanen ja kädet ja jalat ovat sidottuna kiinni. Ulvahdan kauhusta ja vajoan takaisin penkilleni. Mitä jos poliisit saavat meidät kiinni? Meidät vangitaan kidnappauksesta ja meidät teljetään vankilaan. Ei se niin mene, kyllä minä sen fiksuna ihmisenä toki tiedän, mutta minua pelottaa! Xynel ei olisi saanut siepata Bennua mukaamme!
Xynel laskee Bennun lattialle ja kone lähtee heti ovien sulkeuduttua liikkeelle. Ryntään Bennun luokse ja vapautan hänet kaikista siteistään. Bennu alkaa kiljua kovaan ääneen ja me kaikki peitämme korvamme. Minä olen kuitenkin päättänyt olla antamatta periksi, joten hivuttaudun lähemmäs Bennua ja sieppaan hänet halaukseen. Hän hakkaa minua mihin vain sillä hetkellä osuu ja minä irvistelen aika ajoin kivusta. Lopulta hän väsyy ja alkaa itkeä hysteerisesti. Silittelen hänen hiuksiaan ja mulkoilen Xyneliä halveksivasti, joka juuri silloin laskeutuu piiloon penkkirivien taakse. Tätäkö hän oikeasti halusi? Saada nuoren tytön pelkäämään kuollakseen!
“Jos hän olisi oma tyttäresi, et olisi sallinut tätä”, sähähdän vihaisesti Xynelille, joka teeskentelee, ettei kuullut minua. Jatkan Bennun rauhoittamista ja tiedän, että tässä tulee viemään aikaa. Eihän meillä tosin olekaan muuta kuin aikaa. Seuraava kohteemme on Kiina, Wuhan niminen kaupunki. Matka sinne kestää kymmenisen tuntia ja pysähdymme luultavasti puolivälissä tankkaamaan ja täyttämään ruokavarastomme.
Dorian, joka juoksi lentokoneelle minä sylissään, istuu tuolillaan hyvin uupuneen näköisenä. Hänhän juoksi juuri äsken 30 asteen helteessä, joten ei ihmekään, että hän on nyt noin väsynyt.
“Sinäkin Brutukseni”, totean pettyneenä hänelle, mutta tiedän, ettei Dorian ymmärrä tätä sanontaa. “Sinun sietäisi hävetä. Ota nyt hyvänen aika vettä, ennen kuin menetät tajusi”, supisen happamasti ja jatkan taas Bennun rauhoittamista. Samari tuo Dorianille vettä ja istahtaa tämän viereen. Hän pyyhkii Dorianin otsaa paperilla ja näyttää pitävän Dorianista oikein hyvää huolta. Tunnen taas epämiellyttävän pistoksen rinnassani, mutten välitä siitä. Tällä hetkellä haluaisin niin kovasti päästä viettämään kahdestaan aikaa nyrkkeilysäkin kanssa. Minun tekee mieli löylyttää joku! Saada joku maksamaan tästä epäoikeudenmukaisesta teosta!
Ärh!