Luku 6. On aika toimia

Me kaikki olemme heränneet ja odotamme Cenarien kertovan meille tämän päivän suunnitelmista. Katseeni harhailee siellä täällä, vieressäni seisovassa Marimissa ja huoneen toisella puolella seisovassa Xynelissä. Tietenkin katseeni käy tutkimassa myös Dorianin, jonka kanssa Samari näköjään yrittää puhua. Satun vilkaisemaan omia käsiäni, joiden kämmenselkiä koristaa silläkin hetkellä outo timanttikuviointi ja tajuan hetken kuluttua, etten ole päässyt ajamaan karvojani pariin päivään. Käsivarressani kasvaa nimittäin hienoinen sänki ja minä irvistän näylle. Inhoan karvojani yli kaiken ja haluan aina päästä niistä eroon. Karvat ovat mielestäni rumia ja vastenmielisiä, mutta en voi asiasta valittaakaan. En minä aio olla niin pinnallinen, että alkaisin valittaa rumasta olemuksestani kovaan ääneen ja vaatia itselleni höylää saadakseni ajaa karvani. Toivon vain, etten joudu esittelemään paljaita jalkojani julkisesti.
Vilkaisen taas Marimia, joka seisoo vieressäni ja tahtomattakin katseeni laskeutuu katsomaan hänen käsivarttaan. Huomaan hänelläkin olevan käsissä karvoja. On hienoa saada tuntea, etten ole ainoa karvakäsi! Voi kuinka oloni helpottuukaan.

“Olemme Cenarien sekä parin muun viisaan kanssa miettineet toimintasuunnitelmaa. Olemme päättäneet sen, että te viisi ja Henu etsitte ensin loputkin avaimet, jonka jälkeen palaamme Zamaan. On järkevintä, että hyökkäämme täydellä voimalla, koska se tulee luultavasti olemaan tarpeen. Emme halua enää lisää surullisia menetyksiä”, Dentrim puhuu asialliseen sävyyn ja Cenarie astuu esille hänen takaansa. Hän katsoo minua hyväntuulisesti. Aivan kuin hän olisi aina iloinen ja huoleton.
“Henu, olen tutkinut Maata yrittääkseni saada selville, mikä on nopein keino siirtyä paikasta toiseen. Onko totta, että lentäen se onnistuu nopeinten?” Cenarie kysyy minulta ja kallistaa hitusen päätään.
“… Tarkoitatko, että lentäisimme lentokoneella?” saan viimein kysyttyä, kun olen tointunut Cenarien kysymyksestä. Tuskinpa Cenarie helikopteria tarkoitti.
“Lentokone? Kyllä, kyllä se kone taisi sellainen olla..” hän mutisee mietteissään ja nyökyttää päätään. “Pääsette kaikki kuusi samalla kerralla määränpäähän. Minusta ajatus on loistava.”
Mitä odotin kyllä jotain aivan muuta kuin lentämistä lentokoneella. Ehkä minä odotin, että sormea napsauttamalla pääsisimme määränpäähämme. En tosiaankaan ollut varautunut siihen, että tässä tehtävässä tulisi kulumaan aikaa, sillä eihän minun löytämisessäni kauaa nokka tuhissut.
“Minusta on parempi, ettemme herätä juurikaan huomiota etsimisoperaatiomme aikana. En halua turhaan huolestuttaa teidän maailmanne asukkaita”, Dentrim toteaa tähän väliin ja nyt minä nyökkään ymmärtäväisesti. Tosin mielikuva siitä, että Taistelijat istuvat viivanenineen lentokoneessa Maan ihmisten kanssa, saa minut irvistämään. Jos tästä pitäisi tulla salattu operaatio, niin se tulisi kyllä epäonnistumaan.
“Ehdottaisin sitten, että peitämme heidän… Tuota… En siis halua mitenkään loukata, mutta tuo valkoinen viiva nenässänne, se…. Se herättää aika varmasti monen ihmisen huomion”, soperran posket punaisina ja toivon, ettei kukaan loukkaannu sanomisistani. Ainakin Suomessa suurin osa ihmisistä on jo hyvin ennakkoluuloisia maahanmuuttajien kanssa, joten en edes halua kuvitella millaista syrjintää Zaman asukkaisiin kohdistettaisiin. Toivon hartaasti, että Zaman pakolaisia kohdellaan ystävällisesti eikä välttelevästi. Ymmärrän tietenkin ihmisten olevan hämillään siitä, että on olemassa rinnakkaistodellisuus, mutta ihmisiä Zamankin väki on. Paitsi että heillä on se viiva nenässään. Mitä olen nyt heidän touhujaan tarkkaillut, niin he ovat aivan samanlaisia kuin kuka tahansa Maan asukas. Hei, heilläkin kasvaa karvoja! “Minulla on kotonani peiteväriä, jolla voisin peittää viivan heidän nenässään?” ehdotan nopeasti edellisen puheenvuoroni perään ja olen valmis ottamaan iskun vastaan.
“Niin… Olisi varmasti parempi, että kukaan ei kiinnitä teihin huomiota operaation aikana..” Cenarie mutisee pohtivasti ja näyttää siltä, että hän hyväksyy ehdotukseni. Cenarie katoaa paikalta ja Dentrim astuu taas lähemmäs meitä kuutta.
“Henriikka Koski, olenko jo kertonut sinulle, kuinka arvostan uhrautuvaisuuttasi?” hän kysyy minulta ja minä pudistan päätäni.
“E-ette, mutta… Pelkkä Henriikka riittää. Tai Henu. Tai miksi vain haluatte minua kutsua”, töksäytän erittäin tahdittomasti ja kuulen vieressä olevien yskäisevän huvittuneena. Dentrim katsoo minua hetken aikaa kulmat kurtussa, kunnes nyökkää hitaasti.
“Henu, kiitos siitä, että olet valmis uhrautumaan meidän maailmamme vuoksi”, hän toteaa vakavaan tyyliinsä, kun taas minä yritän pidätellä pokkaani. Okei, ehkä kenenkään vanhemman ihmisen ei pitäisi kutsua minua lempinimellä, sillä se kuulostaa ainakin minun korviini erittäin töksähtävältä ja suoraan sanoen naurettavalta. En tosin mainitse ajatuksistani sanaakaan, sillä en halua loukata Dentrimia mitenkään.
“Teen vain, mikä minusta tuntuu oikealta”, päädyn lopulta vastaamaan pitkän pohdinnan jälkeen ja toivon, että olen vastannut oikein. Dentrim hymyilee hieman ja se saa minut huokaisemaan helpotuksesta. Ehkä hän oikeasti pitää minua jonkinlaisessa arvossa.
“Teidän… Miksi heitä pitäisi nyt kutsua… Hmm, ylimmät? Niin, ylimmät ovat eripuraista väkeä. Heidän tuntuu olevan vaikea päästä yhteisymmärrykseen”, Dentrim pohtii ääneen ja hämmennyn, koska en enää uskonut joutuvani vastaamaan mihinkään. Mitä minä Maan politiikasta tiedän, kun kuuntelin puolikorvalla yhteiskuntaopin tunneilla?
“N-niin kai. Kai he vain haluavat tuoda keskusteluihin lisää näkökulmia”, yritän vastata nerokkaasti, mutta tunnen oloni todella typeräksi. Mikä minä olen arvioimaan politiikasta päättäviä ihmisiä, kun en tunne heistä ketään, enkä koskaan ole seurannut heidän istuntoaan.
“En ymmärrä sitä, mikseivät he usko sinuun. Sinustahan suorastaan huokuu se, että Kohtalo on koskettanut sinua”, Dentrim pudistelee päätään ihmeissään ja minä naurahdan.
“Meillä päin ihmiset puhuvat harvemmin kohtalosta”, totean virnuillen, kunnes tajuan, että naurahdin ja sanoin äskeiset sanani oikeasti ääneen. Minun piti pitää ne pääni sisällä, mutta jostain syystä olin laukonut ne ääneen. Puristan huuleni tiukasti yhteen ja vakavoidun, sillä Dentrim katsoo minua nyt melko paheksuvasti. “M-minä kyllä uskon Kohtaloon, ei siinä mitään..” päätyn mumisemaan häpeissäni ja voin vain toivoa, että Dentrim uskoo minua. Taisin juuri menettää hänen arvostuksensa.
“Luulin jo hukanneeni sen!” Cenarie puuskahtaa hengästyneenä ja tulee meidän luoksemme pieni lasinen pallo kädessään. Taistelijoiden keräännyttyä sen ympärille päätän minäkin liittyä piiriin. Heidän katseensa on kiinnittyneenä palloon ja minäkin lasken pian katseeni siihen.
“Samari, hakisitko neljä Suojelijaa. Lähdetään Henun maailmaan katsomaan, missä seuraavat Avaimet ovat”, Cenarie paljastaa sitten aikomuksensa ja pian pieni joukkiomme tekee matkaa kohti ovea, josta oikeasti pääsee Maahan. Huomaan yhtäkkiä jääneeni orvoksi, sillä Dorian keskustelee nyt Xynelin kanssa ja Mariam pinkoo Samarin perään tätä auttamaan sekä Dentrim puhuu Cenarielle jotain tehtävän etenemisestä.
“Kaikkia hermostuttaa, sillä pääsemme pitkästä aikaa toimimaan”, kuulen äänen takaani ja käännyn katsomaan Euraa, joka hymyilee minulle lämpimästi. “Toivon todella, että tällä kertaa meille tulee mahdollisuus edes päästä vastatusten itse Pahan kanssa.”
“Miten pitkälle te olette sitten päässeet?” kysyn epäröiden, sillä olin ajatellut Taistelijoiden päässeen melkein loppuun asti sodassa, mutta viime hetkellä he olisivatkin kokeneet tappion. Eura hymyilee nyt harmistuneemmin.
“Olemme onnistuneet tuhoamaan vain kaksi hänen kuudesta tornistaan”, hän myöntää häpeissään ja minun silmäni suurenevat. Kuudesta tornistaan?
“Mit- tai siis… Tornit?” kysyn, sillä haluan hieman tarkennusta.
“Paha on luonut niin sanottuja valtakuntiaan ympäri Zamaa. Yleensä juuri näiden tornien lähellä on suuri joukko hänen kätyreitään. Olemme tutkineet torneista lähtevää energiaa ja tajusimme, että tornit ovat syypää siihen, miksi maailmastamme on tullut pimeä ja kylmä. Uskomme, että kun saamme tornit tuhottua, Pahan kukistaminen tulee olemaan helpompaa. Ehkä aurinko alkaa niiden tuhoamisen jälkeen paistamaan”, Eura kertoo minulle rauhalliseen ja opettavaiseen sävyyn. Minä tuijotan häntä ymmärtämättömästi, vaikka olen oikeasti ymmärtänyt kaiken hänen sanomansa.
“Tuota… Pitäisikö minun tietää vielä jotain muuta Pahasta ja hänen tekemisistään?” päätän vielä lopulta kysyä, sillä haluan tietää niin tarkasti kuin suinkin, mikä minulla vielä jonain päivänä on vastassa. Euran katse muuttuu pohtivaksi ja hän on hetken aikaa hiljaa.
“Hän ei anna armoa, vaikka kuinka kerjäisit. Hänellä ei ole liittolaisia, hän toimii yksin. En ole koskaan häntä joutunut kohtaamaan ja kaikki jotka ovat, ovat kuolleet. Paitsi yksi”, Eura lopettaa salamyhkäisesti ja minä annan ajatuksieni hetken aikaa miettiä kaikessa rauhassa sitä, ketä Eura mahtaa tarkoittaa.
“… Dentrim?” kysyn epävarmasti ja Eura nyökkää. Vilkaisen Dentrimin suuntaan ja yritän katsoa häntä nyt uudella tavalla.
“Hän on ainoa, joka selvisi, kun Paha hyökkäsi Valtakaupunkiin. En tiedä miten hän sen teki, mutta hänen kauttaan me tiedämme, miltä Paha näyttää ja miten hän toimii. Oli onnea, että hän selvisi”, Eura lopettaa kertomuksensa ja hymyilee minulle sitten pienesti. “Olemme onnekkaita, kun löysimme portin maailmaanne. Ehkä meillä on viimeinkin toivoa saada maailmaamme jälleen rauha.”
Hymyilen hänelle, sillä en halua vaikuttaa epäkohteliaalta. Eura jättää minut yksin ajatuksieni kanssa ja hyvä niin. Tarvitsen aikaa ajatella. Siis täällä Zamassa on ympäri maata torneja, jotka meidän täytyisi ensiksi tuhota. Okei, se ei vielä kuulosta niin pahalta. Mutta se kuulostaa pahalta, että ainoa Pahan kanssa vastatusten hengissä säilynyt ihminen on Dentrim. Dentrim on voimakas, sen näkee hänestä jo heti. Hänellä on varmasti piileviä kykyjä, joiden avulla hän selvisi varmasta kuolemasta. Toivottavasti meillä tulee olemaan edes jonkinlainen etulyöntiasema, kun olemme löytäneet kaikki Avaimet ja olemme valmiita käymään taisteluun Pahaa vastaan. En halua, että meidät murskataan jo heti kättelyssä.
Hitto vie. Minä joudun oikeasti taisteluun Pahaa vastaan. Onko minusta oikeasti siihen?

Olemme siirtyneet Maahan oven kautta ja Samari sekä Marim pitelevät käsissään Suojelijoiden kiviä. Hylätty tehdas, jonka sisällä me kaikki olemme, näyttää päivänvalossa entistä hylätymmältä. Paikat ovat hajoamispisteessä ja ihmettelen sitä, miten se on yhä pystyssä.
Cenariella on käsissään lasinen pallo ja hän alkaa lausua ihmeellisiä sanoja. Lasipallo alkaa hehkua ja pian näen siinä kuviointia. Kumarrun lähemmäs palloa ja näen jotain tuttua.
“Sehän on maapallo”, totean yllättyneenä ja Cenarie nyökkää sen verran tyytyväisesti, että tiedän tämän olevan hänen keksintönsä.
“Samari ja Marim, tuokaahan kiviä lähemmäs”, hän pyytää ja nuoret naiset tekevät työtä käskettyä. Kun kivet ovat tarpeeksi lähellä lasista maapalloa, näen siihen ilmestyvän uusia merkintöjä. Kuulen tyytyväistä hyminää monen suunnalta. Valkoinen täplä on ilmestynyt Ranskaan, Kiinaan, Yhdysvaltoihin ja Egyptiin.
“Ovatko Avaimet siis… Noiden pisteiden luona?” kysyn, sillä haluan saada vastauksen epäilyihini.
“Kyllä. Juuri näin tämä kätevä keksintöni johdatti meidät myös sinun luoksesi”, Cenarie toteaa ylpeästi ja nyökäytän päätäni. Arvasinhan minä, että tämä lasipallo on Cenarien keksintö.
“Eli me menemme ensiksi… Ranskaan?” totean kysyvästi ja nostan katseeni Cenarieen, joka katsoo minua nyt kummastuneena. Päätän osoittaa sormella paikkaan, joka on lähimpänä nykyistä olinpaikkaamme eli Suomea. “Me kutsumme tuota aluetta Ranskaksi.”
“Vai Ranska? Te olette siis nimenneet jotkin alueet?” Samari kysyy minulta uteliaana. Huomaan hänen sekä Cenarien katseessa uteliaisuutta.
“Öö.. Kyllä. Tai oikeastaan kaikki alueet ovat nimettyinä. Niiden koko ja määrä vaihtelee”, vastaan ja näen Euran tulevan hieman lähemmäs minua. Onko tämä alueiden nimeäminen muka oikeasti näin kiinnostavaa heidän mielestään?
“Mielenkiintoista. Meillä kaikki on vain yhtä suurta heimoa”, Eura toteaa tähän väliin ja hymyilen hänelle hieman.
“Miten paljonkaan maailmanne mahtaa erota omastamme”, Samari pudistelee päätään yllättyneenä. “Maltan tuskin odottaa, että saan nähdä maailmastanne enemmän kuin tämän ruman rakennuksen.”
Tässä asiassa olen Samarin kanssa samaa mieltä; laitos on todella ruma.
“Varoitan teitä, näky ei ehkä ole kovin kaunis”, sanon tähän väliin, sillä en halua heidän ajattelevan, että Maa on kaunis ja hyvä paikka asua. Tai onhan se, tavallaan, mutta samaan aikaan Maa on huono paikka asua. Ainakin verrattuna Zamaan, jossa ilmasto on puhdas ja väkivaltaisuus nollassa. Kaikki katsovat minua taas kummissaan ja minä punastun tästä huomiosta. “On Maa kaunis, mutta täällä kaikki tosiaan on niin paljon erilaista kuin teidän luonanne..”
“Kaunis tai ei, meidän täytyy toimia”, Xynel, joka puhuu ensimmäistä kertaa minun kuulleni, puuskahtaa. Hän selvästikin haluaa päästä jo etenemään, eikä kukaan näytä pistävän vastaan.
“Aletaan valmistautua tehtävän aloittamiseen”, Dorian puhuu myös pitkästä aikaa ja annan itselleni luvan katsoa häntä tavallista pidempään. Hän huomaa katseeni ja vastaa siihen, mutta tällöin minä siirrän katseeni Cenarieen.
“Minun täytyy ennen lähtöämme käydä kotona hakemassa pari tärkeää juttua”, sanon Cenarielle, joka nyökkää minulle.
“Kyllähän se käy, mutta sitten Dorian tulee mukaasi. Dorianin tehtävä on tästä lähtien suojella sinua kaikin keinoin”, Cenarie paljastaa ja minun kulmani kohoavat. Jaaha, vai että tällaista peliä sitten. En voi olla miettimättä sitä, mitä kaikkea minulta vielä salataan. Dorian on siis tästä lähtien perässäni 24/7. Minulla ei kai ole sanavaltaa tähän asiaan. En tietenkään pane pahakseni, mutta… Hei, miltä se kuulostaisi, jos joku tulisi jatkossa olemaan kanssasi yötä päivää? “Emme voi ottaa sitä riskiä, että sinulle tapahtuu jotain yksin ollessasi.”
“Ymmärrän..” vastaan hiljaa ja vilkaisen Doriania arasti. Hän näyttää taas yhtä vakavalta kuin ennenkin ja tuntuu, että hän suorastaan välttelee katsettani.
“Hienoa”, Cenarie toteaa hyväntuulisesti ja suo meille jokaiselle katseen. “Käydään toimintasuunnitelmamme läpi, jotta pääsemme aloittamaan.”

Eli toimintasuunnitelma on seuraava. Minä ja Dorian käymme ensiksi luonani. Haluan nimittäin kertoa tulevasta matkasta perheelleni ja asuintoverilleni, etteivät he turhaan huolehdi minusta. Cenarie oli saanut puhelinnumeron, johon hän voisi soittaa silloin, kun tarvitsisi apua Maalta. Hauskinta tässä kuitenkin on se, ettei Cenariella tai kellään Zaman asukkaalla ole puhelinta. ’Ai mikä puhelin?’ Cenarie kysyi minulta hölmistyneenä. Zamassa on puhelimen vastikkeena kuuloke, joka asennetaan korvaan ja siihen lausutaan tavoitettavan nimi. Tekstiviestit ovat myös aivan tuntematon käsite. He mieluummin puhuvat asioista suoraan kuin epäsuoran viestinnän kautta. Eli tietenkin minun täytyy soittaa tähän Cenarielle annettuun numeroon, jotta voisin kysyä lentolupaa ja sen sellaisia asioita. Mutta puhelimeni katosi silloin, kun hirviö oli hyökätä kimppuuni, joten siksi minun täytyy myös käydä kotona lainaamassa ystäväni puhelinta.
Kävelemme metsän halki vaitonaisina, enkä uskalla avata suutani. Pelkään sanovani jotain tahditonta ja typerää, kuten aina miespuolisten seurassa. Minun kyllä tekisi mieli tutustua Dorianiin paremmin, joten minun kai täytyy ottaa itseäni niskasta kiinni. Minunhan pitäisi luottaa Dorianiin koko sydämestäni, sillä juuri hän pitää huolta hengestäni.
“Hienoa, että zamalaiset saavat turvapaikan täältä”, olen päättänyt aloittaa keskustelun turvallisella puheenaiheella. Dorian hymähtää myönteisesti. Kyllä, Dentrim kertoi meille ennen minun ja Dorianin lähtöä, että Maa on suostunut ottamaan vastaan Zaman pakolaisia, mikä on minusta todella hieno asia. “Heidän ei tarvitse enää pelätä sotaa.”
“Mutta suru seuraa heitä jokaista kuolemaan asti”, Dorian toteaa vakavana ja saa minut häpeämään sanojani. Moni zamalainen on varmasti menettänyt paljon läheisiään sodassa. En voi edes kuvitella, miltä minusta tuntuisi, jos perheeni kuolisi sodassa. Onkohan Dorian menettänyt läheisiään? En kuitenkaan uskalla kysyä asiasta, sillä pelkään sen olevan liian henkilökohtaista. Mehän tapasimme vasta toissapäivänä, enkä usko sen vielä riittävän kunnon lojaalisuuteen.
“Mm..” päädyn mumisemaan hiljaa vastaukseksi ja jatkamme taas vaitonaisina matkaamme. Mietin vain mielessäni, onko Dorian menettänyt perheensä tai jonkun muun läheisen sodassa. Pakko, sillä ei hän muuten olisi maininnut surua, joka seuraa jokaista kuolemaan asti. “… Olen pahoillani…” mumisen ajattelemattomasti, sillä minun ei tosiaankaan ollut tarkoitus sanoa tuota ääneen. Luulin ajatelleeni sen pääni sisällä, mutta kappas. Mieleni teki kepposet, eikä muuten ole ensimmäisiä kertoja.
“Mistä?” Dorian kysyy ja huomaan sivusilmälläni hänen katsovan minua. Valahdan punaiseksi ja yritän keksiä keinoa paeta tästä epämukavasta tilanteesta.
“… S-siitä, että joudut kestämään minua”, saan viimein soperrettua ja henkäisen huojentuneena. Hyvä, että sain edes tuon sanottua ääneen. Dorian pysyy aivan hiljaa ja toivon, että loppumatkamme jatkuu juuri tällaisena.
“Et sinä niin kamalaa seuraa ole”, hän toteaa pitkän hiljaisuuden kuluttua ja oloni keventyy huomattavasti. En voi kuin kiittää onneani. Dorian ei inhoa minua! Minun tekee mieli hymyillä, ja niin minä teenkin, mutta pidän hymyni piilossa Dorianilta. En halua, että hän pitää minua mielenvikaisena.
Tiedän, että minun pitäisi olla vakavampi, sillä tehtäväni olla Avain ei todellakaan ole naurun asia. En kuitenkaan pysty olemaan enää haudan vakava, enkä tiedä miksi. Tai oikeastaan tiedän, mutten halua myöntää sitä. Olen ihastunut. No niin, myönsin sen. Jos joku saa tietää tästä, niin… Kukaan ei saa tietää tästä. Mitä siitäkin tulisi! Dorian saisi kuitenkin jostain kuulla ja alkaisi vältellä minua kuin ruttoa. Ja minun pitäisi antaa Dorianin käyttää minua Suojelijansa Avaimena? Hei, hänhän tappaisi minut! En voi edes haaveilla siitä, että hän vastaisi tunteisiini, koska se on aivan mahdotonta. Ai miksi? Ensinnäkin, me kaksi olemme eri maailmoista. Eikö se muka jo riitä syyksi olla antamasta tunteilleni vastakaikua. Hyvänä kakkosena tulee se, etten usko hänen olevan edes kiinnostunut minusta sillä tavalla. Tässä vaiheessa on kai hyvä paljastaa, että olen seurustellut vain kerran ja sekin suhde kesti vain pari kuukautta. Minulle paljastui, että poikaystäväni halusi minulta vain seksiä. En todellakaan ollut valmis moiseen kahden kuukauden seurustelun jälkeen. Hän asui Helsingissä, minä Tampereella. Välimatka oli pitkä ja kallis opiskelijan lompakoillemme, että näimme vain pari kertaa kuukaudessa. Enkä minä oikeastaan ollut sen suuremmin hänestä edes kiinnostunut. Halusin tietää, miltä tuntui olla suhteessa, eikä se loppujen lopuksi kovin erikoisempaa ollut. Olin imarreltu siitä, että joku oli minusta kiinnostunut. Hän se kyllä pisti meidän suhteemme poikki, mutta en kanna hänelle kaunaa. Hyvä vain, että molemmille selvisi toistemme ajatukset suhteestamme.

Saavumme viimein risteykseen, josta ei ole pitkä matka kotiini. Vilkaisen lähellä olevaa linja-autopysäkkiä, joka on muuten se sama pysäkki, jolla elämäni muuttui. Sydämeni alkaa takoa nopeammin rinnassani ja olo tuntuu epämukavalta. Kuljettajan syödyt kasvot ovat kuin painettuna mieleeni.
Valo vaihtuu vihreäksi ja lähden kävelemään suojatielle. Dorian kuitenkin kiskoo minut pian takaisin ja katsoo minua silmät suurina. Katson häntä kummissani, enkä saa sanaa suustani.
“Aiotko tapattaa itsesi?” Dorian kysyy minulta kuin hengenhädässä olevana. Kulmani kohoaa ihmetyksestä ylös.
“Ai, kuinka niin?” kysyn häneltä epävarmasti ja vilkuilen ympärilleni varmistaen, ettei lähistöllä näy mitään muuta kuin suojatien eteen pysähtyvä auto. Silloin Dorian työntää minut selkänsä taakse ja vetää miekkansa esille tupestaan. Silmäni suurenevat järkytyksestä ja suuni avautuu kuin itsestään. Mitä hän oikein aikoo? Aikooko hän hyökätä auton kimppuun?
“Mitä sinä teet, miekka pois!” puuskahdan tyrmistyneenä ja vedän hänen miekkakätensä alas. “Ei se mikään vihollinen ole! Se on auto, jolla kuljetaan paikasta toiseen”, lisään nopeasti ja astun Dorianin eteen. Nyt on hänen vuoronsa katsoa minua kuin hullua.
“Mutta se tulee päällesi”, Dorian puolustelee itseään. Minä pudistan päätäni rivakasti.
“Eikä meinannut, se olisi pysähtynyt kuten se nytkin tuossa seisoo! Täälläpäin punaisia päin ei saa ajaa eikä kävellä!” En voi sille mitään, että ääneni on kohonnut parin oktaavin verran. Vilkaisen autoon päin ja huomaan auton olevan täynnä ihmisiä. Perhe, joka on matkalla jonnekin. Jokainen autossa oleva katsoo meitä silmät suurina ja aivan varmasti yksi lapsista pudotti jotain suustaan. Irvistän hienoisesti ja kiskon Doriania mukanani suojatielle. Hänen katseensa tuntuu olevan kuin liimattu autoon. Ei se aio ajaa meidän yli, vaikka hän niin kuvitteleekin. Tuo äskeinen oli jo niin noloa, että poskiani kuumottaa vielä viiden minuutin ajan tapahtuneesta. Onneksi Dorian tajusi laittaa miekkansa takaisin tuppeen, jottemme herättäisi ylimääräistä huomiota kaduilla.
“… Zamassa ei ole mitään tuollaisia kapistuksia. Meillä on laitteet, joilla siirrytään paikasta toiseen parissa sekunnissa”, Dorian aikoo siis edelleen puolustella äskeistä typeryyttään.
“Jotenkin minä osasin jo arvata sen”, vastaan sarkastisesti ja katsahdan häntä kulmat koholla. Dorian nyrpistää nenäänsä ja hänen ilmeestään näkee sen, ettei hän pidä tavastani puhua hänelle.
“No anteeksi vain, jos haluan pitää sinut hengissä”, hän tiuskaisee, mutten osaa ottaa hänen sanojaan vakavasti, vaikka ehkä minun olisi pitänyt.
“Saat anteeksi, kunhan jatkossa varmistat minulta ensiksi sen, mikä on vaarallista”, totean pokkana, mutta se alkaa minulta pettää. Doriania alkaa selvästi hävettää hänen äskeinen käytöksensä, kun taas minua alkaa huvittaa Dorianin sen hetkinen vakavuus ja uhmakkuus. “Älä nyt mökötä siinä”, hymähdän hetken hiljaisuuden kuluttua ja tuuppaan häntä kyynärpäällä kylkeen.
“En minä mökötä”, hän vastaa hetimmiten ja minä huokaisen.
“Ei minun pitänyt sinua mitenkään loukata, mutta voisit kyllä käyttää hivenen järkeäsi. Antaisiko minä muka tapattaa itseni noin helposti?” esitän vakavan kysymyksen hänelle ja huomaan hänen kasvoillaan liikettä. “Kuule, minä olen oikeasti varsinainen sitkeä sissi. Et tule pääsemään minusta eroon vähään aikaan.”
“Selvä! Minä tajuan, mitä ajat takaa”, Dorian myöntää sitten viimein ja hymyilen hänelle vinosti. “Anteeksi, kun epäilin sinun olevan niin typerä, että heittäytyisit suin päin kuolemaan. Voit olla varma, että seuraavalla kerralla en ole sinua pelastamassa.”
“… Tuo kuulosti siltä, että aiot antaa minun kuolla”, totean irvistäen.
“Mitä sinä oikein minulta vaadit?” Dorian sähähtää hermostuneena ja minä pudistelen päätäni leveästi virnuillen.
“En mitään, usko pois. Tai no, nyt vaadin, että pidät minut elossa”, vastaan hänelle rehellisesti ja Dorian katsoo minua suoraan silmiin.
“Sen vaatimuksen minä aion pitää”, Dorian henkäisee sen verran vakavissaan, etten enää uskalla sanoa hänelle mitään vastaan. Poskiani on alkanut kuumottaa taas ja mielessäni moitin itseäni typeräksi. Dorian sanoi niin vain sen takia, koska haluaa kukistaa kanssani Pahan. Hän ei tarkoittanut sitä siinä mielessä, että pitäisi minusta sillä tavalla. Ajatuksillani on tapana pilailla kustannuksellani.
“Lupaat myös..” mumisen kuitenkin tahtomattani ääneen ja jatkamme matkaamme taas vaitonaisina.

Painan summeria kerrostalon ulko-ovien edessä ja odotan ääntä, joka päästää meidät sisälle rakennukseen. Kun ääntä ei aivan heti kuulu, alan huolestua. Eikö Maiju olekaan kotona? Miten minä muka nyt pääsen hakemaan passini ja soittamaan Cenarielta saamaan numeroon? Emme me voi ulkona kauaa seisoa, koska muuten me hukkaamme kallisarvoista aikaamme.
Sitten se tuttu ääni kuuluu ja huokaisen helpotuksesta avaten oven. Hyvä, Maiju on kotona. Pääsemme luultavasti puolen tunnin sisällä jo palaamaan takaisin muiden luokse. Kävelen Dorian vanavedessä hissille ja painan sen tulemaan alas. Dorian katselee ympärilleen hämillään. Eikö Zamassa muka ole portaita tai hissiä? En kuitenkaan kysy tätä häneltä, sillä hissi tulee alas ja ajatukseni karkaavat muualle.

Seisomme asuntoni oven edessä ja olen ehtinyt koputtaa. Kuulen askeleita ja ovi aukeaa. Tosin oven toisella puolella ei seisokaan Maiju, vaan eräs ihminen, jota en uskonut näkeväni vähään aikaan.
“Äiti?” töksäytän kysyvästi ja tuijotan häntä kummissani.
“Henu!” äiti hengähtää ja vetää minut tiukkaan halaukseen. En ole tottunut siihen, että äiti halaa minua, joten tunnen oloni kiusalliseksi. Huomaan hänen olkansa yli, että paikalla on muitakin kuin pelkästään Maiju.
“Mitä te täällä teette?”
Koko perheeni on paikalla. Pikkusiskoni Helmiina ja isäni. Vanhempani ovat eronneet, joten myös sen takia hämmennykseni on suurimmillaan. Isä harppoo luoksemme ja tuijottaa minua sellaiseen sävyyn, mikä saa jonkin muljahtamaan vatsassani.
“Me tulimme hakemaan sinut kotiin”, isä paljastaa heidän aikomuksensa ja minä en voi olla tuijottamatta heitä yhtään sen tyrmistyneemmin. “Sinä et jää tänne enää hetkeksikään.”