Luku 8. Ranska, rakastan sinua

Istumme lentokoneessa, joka on huomattavasti pienempi kuin tavalliset lentokoneet, joilla olen lentänyt esimerkiksi Lontooseen. Koneessa on ehkä kaksikymmentä, enintään kolmekymmentä istumapaikkaa. Sisustuskin on aivan erilainen kuin yleensä lentokoneissa; tämä muistuttaa minusta jo enemmänkin hotellihuonetta. On minibaarit, biljardipöytä sun muita hienouksia, joihin en ole koskaan aikaisemmin lentokoneessa törmännyt. Herra, joka meille antoi yksityiskoneensa käyttöön, taitaa oikeasti olla melko rikas. Hei, täällä on jopa kolme pientä makuuhuonetta!

Istun ikkunapaikalla ja tuijotan ulos. Olemme valkeiden pilvien yläpuolella. Lentäminen tuntuu aina samanlaiselta; rauhalliselta ja uniselta. Täällä tosin taustalla soi jokin klassinen pianomusiikki. Se vain saa minut entistä enemmän uneliaammaksi.
Marim ja Eura ilmoittivat aikaisemmin menevänsä nukkumaan, joten he siirtyivät yhden makuuhuoneen puolelle. En halua ajatella, mitä he siellä nukkumisen lisäksi tekivät. Doriankin taisi nukkua, kun viimeksi häntä vilkaisin. Xynel istuu aivan lentokoneen viimeisimmässä penkissä ja minusta tuntuu, että hän haluaa vahtia meitä kaikkia.
Kuulen askeleiden ääniä ja käännän katseeni niiden suuntaan. Samari hymyilee minulle hieman ja istuutuu viereeni.
“Mielenkiintoisia nämä lentokoneet… Melko pelottavia tosin. Pitävätkö nämä aina tällaista ääntä?” hän kysyy minulta kiinnostuneena ja nyökkään. “Niin kiehtovaa..” hän mumisee hiljaa itsekseen ja keskittyy tuijottamaan jotain kiinnostavampaa kuin minua. Hän on niin samankaltainen kuin Cenarie.
“Samari, miten hyvin tunnet muut?” lopetan hiljaisuuden meidän välillämme ja Samari kääntyy katsomaan minua. Hän kohauttaa vähättelevästi olkiaan.
“Olemme olleet viisi vuotta yhdessä, melkeinpä joka päivä. Kyllä siinä ajassa ehtii toisiin kunnolla tutustua”, Samari vastaa minulle ja katsoo minua tutkivasti. “Haluan kyllä tutustua sinuun paremmin. Vaikutat niin erilaiselta kuin me muut.”
“Hei, olen aivan eri maailmasta kuin sinä”, naurahdan hänen kommentilleen ja Samari virnistää.
“Ai niin, vallan unohdin. Olet jo kuin yksi meistä. Paitsi, että viiva puuttuu”, hän toteaa, tökkää sormellaan nenääni ja saa minut paremmalle tuulelle. “Olet myös tehnyt ison vaikutuksen Marimiin, ja se on oikeasti jotain ihmeellistä. Hän harvoin puhuu täysin tuntemattomille, mutta teistähän tuli sydänystävät melkein heti.”
Räpsäytän silmiäni pari kertaa ihmeissäni. Onko Marim muka oikeasti hiljainen luonteeltaan? En saanut hänestä lainkaan sellaista kuvaa. Me vain aloimme jutella ja palaset tuntuivat loksahtavan oikeille paikoille.
“Entä millainen… Dorian on?” saan kysyttyä lopulta, sillä olen halunnut kysyä tätä Samarilta jo pidemmän aikaa. “Hän vaikuttaa kovin… Etäiseltä ja vakavalta..”
“Ei hän aluksi sellainen ollut”, Samari muistelee ja näyttää mietteliäältä. “Mutta kun hänen pikkusiskonsa ja rakastettunsa kuolivat, hän muuttui täysin”, hänen sanansa ovat vain pelkkää kuiskausta. Aivan kuin hän pelkäisi Dorianin kuulevan. Katson Samaria järkyttyneenä ja nojaudun paremmin oman tuolini selkänojaa vasten. Dorianin menettämät läheiset olivat siis hänen pikkusiskonsa ja… Hänen rakastettunsa. En tullut edes ajatelleeksi moista. Tietenkin Dorianilla on ollut rakastettu, eihän tuollainen mies jää keneltäkään huomaamatta! Voi kuinka typerä olen ollut. Nyt saan vain lisää syitä olla ihastumatta häneen tämän enempää. Dorian on menettänyt rakkaansa, jota ei tietenkään voi unohtaa. En minäkään unohtaisi, jos olisi sydämeni pohjasta johonkuhun rakastunut ja kyseisen ihminen kuolisi. Hän olisi aina sydämessäni. Tunnen sydämeni kovettuvan ja lipaisen nopeasti huuliani toipuakseni tästä ihmeellisestä mielentilasta. Olen surullinen. Olen surullisen siitä, että Dorian on menettänyt rakkaansa ja siitä, etten koskaan voisi saada tunteisiini vastakaikua. Ja menettänyt vieläpä pikkusiskonsa! Ajatus Helmiinan menettämisestä kirpaisee ja pahasti. Puran huultani, jotta tajuan pysyä järjissäni. En voi samaistua Dorianiin, sillä en ole koskaan menettänyt ketään noin läheistä ihmistä.
“Kuulostaa… Kamalalta…” saan lopulta ähkäistyä käheästi ja nielaisen kostuttaakseni kuivalta tuntuvan kurkkuni. Samari hymähtää siihen malliin, että on samaa mieltä kanssani.
“Siltä se näyttikin. Dorian oli niin pahassa kunnossa ja pelkäsin silloin, että hän kuolee suruunsa..” Samari kuiskaa ja näprää vyönsä solkea. “Minä odotin kaksi pitkää vuotta, ennen kuin uskalsin kertoa hänelle tunteistani.”
Vatsassani muljahtaa hyvin ikävästi ja pelkään oksentavani. Onneksi en kuitenkaan tee sitä, vaikka minulle tulikin sellainen refleksi Samarin sanoista.
“Sinä olet..?” lopetan kysymykseni kesken, sillä en uskalla kysyä sitä loppuun. Samari nyökkää ja hymyilee nolona.
“Ihastuin Dorianiin heti, kun näin hänet ensimmäisen kerran. Silloin hän tosin oli vielä varattu, enkä halunnut tulla heidän suhteensa väliin.. Kun Layla kuoli neljä vuotta sitten, olin Dorianin lohtuna yöt ja päivät. Halusin hänen tietävän, että hänellä on olemassa ihmisiä, jotka välittävät hänestä. Meistä tuli läheisiä, mutta Dorian ei ole vieläkään vastannut tunteisiini. Vaikka kyllä minä tiedän hänen tuntevan samoin minua kohtaan kuin mitä minä tunnen häntä kohtaan. Ei hän muuten päästäisi minua lähelleen.”
Lisää vettä myllyyn vain. Kuka seuraavaksi myöntää olevansa ihastunut Dorianiin? Ja kuka haluaa kertoa minulle päin kasvoja sen, ettei minulla oli tippaakaan toivoa Dorianin suhteen. Mitä Samari tarkoitti sillä, että Dorian ei muuten päästäisi häntä lähelleen? Olen vain onnistunut hakeutumaan keskelle suurta ihmissuhdedraamaa. Minä kun luulin, että pääsisin pois sellaisesta. Samari kuulosti niin varmalta, että Dorian tuntee häntä kohtaan samoin, enkä minä voi asiaa kiistääkään. Olen nähnyt heidän usein vaihtavan sanan jos toisenkin keskenään.
“Onko Dorian puhunut minusta sinulle?” Samari kysyy toiveikkaana ja näen hänen silmiensä tuikkivan. Katson häntä hetken aikaa hämilläni, mutta yritän sitten loihtia huulilleni jotain hymynpoikasta.
“E-en muista. Varmaankin hän on sinusta puhunut… Mitä sinä tarkoitit, kun sanoit, ettei hän muuten päästäisi sinua lähelleen?”, kysyn epämääräisesti ja alan pelätä sitä, mitä hän on aikeissa kertoa minulle. Samarin huulille kohoaa merkillinen hymy ja sydämeni tuntuu muuttuneen painavammaksi rinnassani.
“Et sitten kerro tätä kenellekään..” hän pistää minut vannomaan, mutta jotenkin minusta tuntuu, että Samari on antanut jokaisen uskoa sen, että hänellä ja Dorianilla on jotain meneillään. “Välillä, kun kaipaamme läheisyyttä - tiedät varmaankin minkälaista läheisyyttä tarkoitan - me hakeudumme toistemme luo ja annamme sitä toisillemme.”
Tunnen sydämeni pirstoutuvan, vaikka olin vannonut henkeen ja vereen, etten olisi kuin hieman ihastunut Dorianiin. Tiedän varsin hyvin, millaista läheisyyttä Samari tarkoittaa, pystyn lukemaan sen hänen eleistäänkin. Samarista tulee etäisesti mieleen yksi ystävistäni, joka harrastaa yhden illan juttuja, eikä pidä seksiä mitenkään erikoisena. Hän kertoi minulle, että seksi pitää mielen kasassa ja se on hauskaa. En voi olla ajattelematta sitä, onko Dorianilla hauskaa, kun hän puuhailee Samarin kanssa. Jotenkin mielikuvani Dorianista muuttuu täysin. En näe häntä enää samanlaisena kuin pari sekuntia sitten. Hän tuntuu muuttuneen entistä saavuttamattomaksi ja sopimattomaksi minulle.
“Ah, ymmärrän..” vastaan epämääräisesti ja se näyttää riittävän Samarille. Minun typerät ajatukset ovat taas lähteneet pyörimään. Näen Samarin täydellisenä naisena, joka voittaa minut mennen tullen erässä kuin erässä. Hänellä on kauniit kasvot, oikeat muodot, mukava luonne.. Mitä muuta mies voisi toivoa? Dorian on varmasti huomannut saman.
“Minun täytyy kai tunnustaa rakkauteni hänelle toistamiseen.. Ehkä nyt, kun kaikki on kääntynyt parhain päin, hän kykenee vastaamaan tunteisiini”, Samari hihkuu onnesta ja suukottaa minua yllättäen poskelle. “Kiitos, Henu. Tiesin, että sinun kanssasi on hyvä jutella”, hän kiittää minua aivan turhaan ja jättää minut sitten rauhaan siirtymällä istumaan pari penkkiriviä edemmäs minusta.
Suljen silmäni ja hakkaan päätäni selkänojaan. Haluan mieleni tyhjäksi kaikista ajatuksistani. En halua ajatella isääni, läheisen menettämistä, Doriania, Dorianin kuollutta rakastettua, Samaria… Kunpa aivot voisi pistää off-tilaan.

Loppumatkasta Marim ja Eura pitävät minulle seuraa, kun he viimein heräävät. Opetan heidät pelaamaan korttia ja kiitän onneani, että he oppivat nopeasti pelien säännöt. En olisi jaksanut moneen kertaan sääntöjä kerrata. Dorian kiinnostuu myös itsekin korttipelistä, jonka nimi on ristiseiska ja liittyy peliin mukaan. Eikä kestänyt kauaakaan, kun Samarikin jo tahtoo liittyä mukaan. En voi itselleni mitään, kun alan vilkuilla Samaria ja Doriania vuoronperään kuin yrittäen saada näin selville heidän välisen suhteensa. Täytyyhän Dorianinkin osoittaa jotain kiinnostusta Samariin muuta kuin antamalla tälle tyydytystä satunnaisina iltoina, ainakin Samarin kertomisen perusteella. Nopeasti kuitenkin tuomitsen itseni taas tyhmäksi ties kuinka monetta kertaa ja yritän keskittyä korttipeliin. Se ei kuulu minulle, Dorianin ja Samarin välinen suhde ei kuulu minulle tippaakaan. Minun ei kuuluisi edes ajatella jotain noin turhanpäiväistä, minun kuuluisi pohtia suunnitelmaamme ja miettiä, miten meidän olisi parasta toimia. Olen päättänyt, että meikkaan viivat heidän nenissään piiloon, jottemme herätä liikaa huomiota Ranskassa liikkuessamme. En halua peräämme jotain uteliaita nuuskijoita tai vihaisia vainoajia. Me kaikki haluamme pitää tehtävämme salassa ja hoitaa sen mahdollisimman nopeasti pois alta, jotta voimme aloittaa taistelun Pahaa vastaan. Kirjaimellisesti.

Laskeudumme Pariisin lentokentälle ja olen meikannut jokaisen valkoiset viivat piiloon. Nyt he näyttävät keltä tahansa tavalliselta ihmiseltä, tosin heidän nenänsä ovat väritykseltään vaaleammat kuin kasvojen väri. Olen melko kalpeaihoinen ja meikkivoiteeni ynnä muut peitevärit ovat juuri minun kasvoja varten hankittu. Näyttähän se melko hassulta, kun nenä on muuta ihoa vaaleampi, mutta saa luvan kelvata. En ajatellut tuhlata rahojani meikkeihin, kun vanhoillakin pärjää näin hyvin.
Samari on ottanut esille oman Suojelijansa kiven sekä sen lasisen maapallon, jossa alkaa taas välkkyä Ranskan kohdalla punainen täplä. Tällä kertaa maapallo suurenee ja suurenee, kunnes siitä pystyy jo selkeästi erottamaan Ranskan joet ja kaupungit. Miten tuollaisen pallon on voinut kukaan keksiä? Cenarien täytyy todellakin olla huippuluokan keksijä.
Onneksi lentokoneesta löytyy kartta ja alan tutkia, missä kohtaa punainen täplä välkkyy. Päädyn siihen lopputulokseen, että se sijaitsee Sens -nimisessä kaupungissa. Vai onko se kylä? En tiedä, mutta sinne meidän tulee ainakin ensiksi suunnata.
Ehdotan, että vuokraamme auton, jossa on paikkoja seitsemälle hengelle. Huomaan Dorianin irvistävän ajatukselle ja mulkaisen häntä vain näsäviisaasti. Vaikka Dorianilla on traumoja autoista, niin se ei tule estämään suunnitelmaamme. Minua kyllä vähän mietityttää se, että minä tietenkin joudun ajamaan autoa… Emmekö saisi jotain kuskiksi? Ei sillä, että olisin huono kuski, mutta olen auton ratissa melko epävarma yksilö. Ja kun me olemme vielä vieraassa maassakin!
Ei, minä ajan. Päätän ottaa itseäni niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. Meitä on muutenkin jo sen verran iso porukka, että tämä saa riittää. Ja jos ja kun saamme joukkoomme taas yhden Avaimen, porukkamme vain kasvaa entisestään.
Eli, minä pyydän lentoemäntiä tuomaan minulle puhelinluettelon, jotta voin tilata meille taksin. Puhun ranskalaiselle taksifirmalle hyvin epäselvää englantia, mutta parempaan en pysty. Onneksi he ymmärtävät, että haluan vuokrata auton ja haluavan heidän tuovan auton Pariisin lentokentälle valmiiksi. Kaikki on sujunut hyvin, tähän asti.
Mutta voi armias, kun auto toimitetaan paikalle. Se on niin iso! Olen tottunut ajamaan puolet pienempää autoa. Pelkään aiheuttavani vielä suuren liikenneonnettomuuden tuon jättiläisen kanssa. Onneksi autossa on käsivaihteet, sillä en osaa ajaa automaattivaihteista, vaikka tuskin se nyt niin vaikeaa olisi.
Autossa on navigaattori, halleluja! En joudu pistämään ketään kartanlukijaksi. Kirjoitan navigaattorin näyttöön Sens ja pian se jo näyttää ajo-ohjeet sinne. Onneksi navigaattorin saa englannin kielelle, joten en joudu katsomaan sitä typertyneenä joka kerta, kun se selittäisi minulle ranskaksi ajo-ohjeet. Ei kun hetkinen, minähän ymmärrän ranskaa, kun navigaattori sitä puhuu? Aivan, minulla on edelleen se siru vasemmassa ohimossani, jonka avulla ymmärrän Doriania sekä muita.

Olen onnistunut pitämään meidät tiellä, paria vähältä piti tilannetta lukuun ottamatta. Meinasin ajaa edessä olevan auton takapuskuriin kiinni, mutta onnistuin pysäyttämään auton juuri ajoissa. Se hetki sai minut vain entistä valppaammaksi.
Dorian istuu pelkääjänpaikalla, mutta en ehdi tai kykene häntä juuri vilkuilla, sillä minun täytyy keskittyä ajamiseen. Navigaattori ilmoittaa meille ranskaksi, että saavumme pian määränpäähän. Pysähdyn liikennevaloihin ja henkäisen huojentuneena.
“Miten me löydämme Avaimen?” kysyn ja katson taustapelin kautta Samaria, joka onkin jo näköjään ehtinyt kaivaa lasisen maapallon sekä Suojelijansa kiven esille.
“Katsotaan, mitä pallo sanoo”, Samari mutisee miettivästi ja huomaan Marimin kurottautuvan lähemmäs häntä. Siirrän katseeni juuri sopivasti eteeni, kun huomana valojen vaihtuvan. Painan kaasua ja lähden ajamaan suoraan.
“SEIS!” Samari kiljuu ja minä painan jarrun pohjaan sydän kurkussa. “Avain on aivan tässä lähellä!”
Ajan auton parkkiin, kun olen sellaisen läheltä löytänyt ja tuskin olen edes pysähtynyt, kun Samari jo hyppää ulos autosta. Me muut lähdemme seuraamaan häntä, kun olen saanut auton lukittua. Kukahan mahtaa olla seuraava Avain? Onkohan hän minun ikäiseni vai vanhempi vai nuorempi? Nainen vai mies? Kysymyksiä riittää ja onneksi saan niihin pian vastaukset. Ainakin toivottavasti.
Jos jollekulle oli vielä epäselvää, niin tämä Avain on Samarin Suojelijalle tarkoitettu. Samarin kivihän se lasipalloon reagoi ja jokin päivänselvästi vetää Samaria puoleensa. Pian Samarin kivestä alkaa lähteä se samanlainen vaalea jana, joka osoittaa hänelle Avaimen muista ihmisistä. Olemme saapuneet jonkin koulun tapaisen rakennuksen pihaan ja Samari se kun vain jatkaa rientämistään. Pihalla olevat ihmiset katsovat meitä hieman kummastuneesti ja ehdin jo säikähtää heidän tietävän minun liikkuvan zamalaisten seurassa, mutta katsoessani Doriania ja muita en näe mitään sellaista, miksi meitä pitäisi katsoa jotenkin kummastuneesti. Jos nyt vaaleaa janaa ei lasketa, joka lähtee Samarin kivestä.
“Samari”, hihkaisen ja onnistun saamaan hänen huomionsa. “Kivesi, se… Se herättää huomiota”, supisen hänelle hiljaa ja hän nyökkää ymmärtäväisesti. Hän katsoo janan suunnan, ennen kuin laittaa kiven taskuunsa.
“Avain on sisällä”, Samari toteaa ja me muut katsahdamme toisiamme. “Xynel ja Eura, jäättekö ulos vahtiin?”
“Menen rakennuksen taakse”, Xynel vastaa välittömästi, kun Eura on ehtinyt vasta nyökätä. Minä häkellyn tilanteesta.
“Luuletteko, että hän aikoo paeta?” kysyn ihmeissäni ja Samari kohauttaa olkiaan. Silmäni suurenevat hetkeksi. “Ja aiotte silti ottaa hänet kiinni?”
“No, sinäkin olit karata”, Dorian toteaa tähän väliin ja vilkaisen häntä närkästyneenä.
“Sen takia, kun olit pelästyttänyt minut kamalilla puheillasi”, täydennän ja minua kiukustuttaa.
“Olit silti karata”, Dorian kehtaa vielä todeta ja olen juuri sanomassa hänelle pari valittua sanaa, mutta Marim taputtaa minua olkapäälle.
“Mitä jos nyt unohdetaan Henun karkausyritys ja yritetään keskittyä uuteen Avaimeen? Emme varmaankaan halua, että hän yrittää karata”, Marim toteaa fiksusti ja onnistuu rauhoittamaan tilanteen. “Meidän täytyy vain ottaa tilanne haltuun, niin kaikki sujuu varmasti hyvin.”

Xynel ja Eura lähtevät porukastamme, kun me suuntaamme sisälle rakennukseen. Samari vilkuilee aina vähän väliä maapalloa, jotta tiedämme olevamme oikeilla jäljillä. Minä ja Marim kävelemme aivan hänen perässään ja Dorian hieman taaempana. Marim kertoo minulle siitä, kuinka hänen ja Euran tarina oikein alkoi. He tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa, kun Taistelijat kokoontuivat ensimmäistä kertaa viisi vuotta sitten. Marim oli silloin vain 13-vuotias, kun taas Eura oli jo 18-vuotias. Marim oli joukon nuorin ja hänestä tuntui, ettei kuulunut joukkoon. Eura kuitenkin huomioi hänet ja he alkoivat viettää aikaansa yhdessä erilaisissa harjoituksissa ja sen sellaisissa. Eura piti Marimia aluksi kuin pikkusiskonaan, mutta aikojen kuluessa Eura tajusi pitävänsä tytöstä enemmän kuin kenestäkään muusta. Marim taas oli ihastunut Euraan heti ensimmäisestä kohtaamisesta saakka, muttei uskaltanut tehdä asian eteen mitään, sillä pelkäsi ikäeron olevan liian suuri. Kaksi vuotta sitten, kun Marimin vanhemmat menehtyivät sodassa, Eura paljasti rakastavansa Marimia ja pitävänsä tästä aina huolen. Se muutti heidän kahden suhteen vain entistä syvemmäksi ja tässä sitä nyt oltiin. Marim ja Eura olivat olleet kaksi vuotta yhdessä ja olivat viettäneet samalla elämänsä onnelliset että kamalat vuodet yhdessä.
“Aika suloista..” totean hiljaa ja hymyilen Marimille lämpimästi. Marim on yhtä hymyä.
“Olisin varmana aika hajalla, jos minulle ei olisi Euraa.. Hän on pitänyt minut kasassa kaikki nämä vuodet. Hän on tukipilarini”, Marim sanoo ja punastuu selvästi poskistaan. Hymyilen hänelle paljon leveämmin kuin äsken. Rakastunutta ihmistä on aina mukava katsella. Voin vain toivoa, että samanlainen onni suotaisiin minullekin vielä jonain päivänä.
“Olet ollut onnekas”, totean hymyillen ja Marim nyökkää. Kuulen Dorianin hymähtävän takanamme ja käännyn katsomaan häntä hivenen närkästyneenä, mutta ilmeeni muuttuu heti murheellisemmaksi, kun näen hänen katsovan lattiaa. Dorian on varmaankin kuunnellut keskusteluamme ilmeestään päätellen. Muistan Samarin kertoneen minulle, että Dorian menetti rakkaansa neljä vuotta sitten hirviöiden hyökätessä hänen kotikyläänsä. Mutta hänellähän on nyt Samari lohtunaan, mitä Dorian siinä sitten edes murjottaa…
Voi ei, alan muuttua katkeraksi. Minun täytyy yrittää vältellä tätä tunnetilaa, koska en halua olla se mustasukkainen ja katkera tyttö, joka ei saanut haluamaansa poikaa. Minusta tulisi säälittävä ja luultavasti hylkiö.
“Jana menee tuonne”, Samari herättää minut ajatuksistani ja huomaan meidän seisovan luokkahuoneen edessä. Vilkaisen ovessa olevasta ikkunasta sisälle ja näen ihmisiä luokassa. Siellä on kai jonkinlainen oppitunti menossa.
“Emme voi vain mennä tuonne, meidän täytyy odottaa tunnin päättymistä”, sanon muille ja vilkaisen ympärilleni etsiäkseni kelloa. Kello löytyy vastapäisestä seinästä ja näyttää viittä vaille neljä. Tunti loppuu luultavasti viiden minuutin kuluttua, jos en hirveän väärässä ole. “Viisi minuuttia”, totean vielä ääneen ja Dorian siirtyy nojaamaan seinään. Siirryn pois oven edestä, sillä Samari haluaa vilkaista luokkaan löytääkseen Avaimen. Mutta hänen on vaikea sanoa, kehen jana osoittaa, sillä rivissä istuu viisi oppilasta. Sehän voi olla kuka tahansa heistä.
Sitten tajuan asian, jota ei voi jättää huomiotta. Miten saamme Avaimen suostuteltua mukaamme? Eihän etsimämme henkilö ensiksikään ymmärrä mitään, mitä Samari tälle kertoisi, koska zamalaiset puhuvat aivan siansaksaa johonkin ranskaan verrattuna!
“M-miten me saamme hänet mukaamme? Ette voi puhua kieltänne täällä, sillä sehän se vasta huomiota herättäisi”, älähdän ajatukseni ääneen, mutta Samarin ilme kertoo, että hän on jo keksinyt suunnitelman. Hän katsoo minua siihen tyyliin, että tiedän minun olevan osallinen hänen suunnitelmaansa.

Ovet avautuvat viiden minuutin odotuksen jälkeen ja käytävä alkaa täyttyä ihmisistä. Olen päätellyt meidän olevan yliopistolla tai ammattikorkeakoulussa, sillä ihmiset näyttävät vanhemmilta kuin lukiolaiset tai ammattikoululaiset. Selvästi aikuisia.
Minä ja Samari olemme ovea vastapäätä olevan seinän lähellä ja Samari on ottanut kivensä sekä maapallonsa esille. Pian tuttu jana taas ilmestyy ja se osuu erääseen nuoreen mieheen, joka astuu ulos luokasta. Samari tuuppailee minua ja sittenkös minä olen jo kasvokkain etsimämme henkilön kanssa. Avain on korkeintaan 25-vuotias ja tiedän hänen olevan kauhea playeri! Tiedättehän, sellainen, joka leikkii naisten tunteilla. Hänestä tulvahtaa voimakas hajuvesi nenääni ja se on saada pääni pyörryksiin. Hän on laittanut tumman lyhyen tukkansa muka siististi pystyyn ja lahkeet sukkien sisällä kertookin jo hänen pukeutumistyylinsä. Kaikkea sitä joutuukaan elämässä kokemaan!
“Hei”, tervehdin häntä huonolla englannillani ja hymyilen niin valloittavasti kuin vain suinkin voin. Poskiani kuumottaa epämukavasti. “Onko sinulla aikaa jutella?”
Leveä virne kohoaa toisen Avaimen kasvoille ja minä yritän olla irvistämättä. Älä kuule luulekaan, että olisin sinusta kiinnostunut, senkin-
“Tietenkin, muru. Oletko vaihto-oppilas? En ole ennen nähnyt sinua. Mennäänkö kahville ja tutustutaan?” hän vastaa minulle ja hymyilee liian tyytyväisesti. Tunnen, kuinka päässäni alkaa kiehua, mutta osaan peittää sen melko taitavasti. Hymyilen vain kuin mikäkin typerä hempukka.
“Oih, kuulostaa hauskalta!” hihkaisen huonolla englannillani. Onneksi hän ei tarttunut tuohon vaihto-oppilasjuttuun sen enempää. Me lähdemme kävelemään yhtä matkaa käytävää pitkin ja onneksi minä saan johdattaa meitä. Samari, Dorian ja Marim seuraavat meitä pienen matkan päässä.

“Kuka olet?” hän kysyy minulta itsevarmasti virnuillen, kun saavumme ulos ja minä yritän pitää valloittavan hymyni kuosissa.
“Henriikka Koskela. Suomesta”, tarkennan hänelle kotimaani, sillä hän olisi luultavasti alkanut miettiä outoa nimeäni.
“Suomesta? Mitä sinä täällä oikein teet”, hän ei esittänyt jälkimmäistä kysymyksenä, vaan pikemminkin huvittuneena toteamuksena. “Olen Francis Fournier”, Avain esiintyy ja nyökkää minulle muka kohteliaaseen sävyyn.
“Minulla on auto, voisimme mennä sillä?” Francis kysyy minulta, mutta minä pudistan varmasti päätäni.
“Ei kun mennään minun autollani, se on aivan tässä lähellä”, vastaan hänelle pokkana ja huomaan Xynelin ja Euran saapuvan juuri parhaillaan automme luokse. Kun olemme vain parin metrin päästä autosta, Francis huomaa jonkin olevan hullusti. Meidät on nimittäin piiritetty. Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että Francis on piiritetty, sillä minä olen myös osa piiriä.
“M-mitä tämä on?” Francis kysyy nauraen, mutta hänestä huomaa pelon. Samari kaivaa taskustaan esille pienen hopeisen laatanpalan ja ojentaa sen Francikselle.
“Ota se ja aseta vasemmalle ohimollesi”, Samari neuvoo, mutta tietenkään Francis ei ymmärrä sanaakaan, vaan tuijottaa Samaria kuin seinähullua.
“Hän sanoi, että ota se ja aseta se vasemmalle ohimollesi. Luota minuun, sen jälkeen ymmärrät”, käännän Samarin sanat englanniksi ja Francis vilkaisee minua kauhuissaan. Siirrän hiuksiani sen verran, että hän huomaa laatan ohimollani. Se rauhoittaa häntä hiukan, mutta hän epäilee yhä aikeitamme. Lopulta hän kuitenkin ottaa laatan Samarin kädestä ja asettaa sen vasemmalle ohimolleen. Samari henkäisee tyytyväisyydestä ja asettaa kätensä lantioilleen.
“No niin. Kuka haluaa kertoa hänelle?” hän esittää kysymyksen hymy huulillaan ja Franciksen ilme muuttuu vain entistä pelokkaammaksi.

Istumme kaikki seitsemän tilavassa vuokra-autossa. Eura on saanut kunnian kertoa Francikselle kaiken oleellisen. Heti, kun Francis sai kuulla heidän olevan zamalaisia, hänen kasvoiltaan näki sen, että hän seurasi uutisia. Tosin täytyisi asua kiven alla, jos ei jo olisi kuullut ‘Toisen Maailman Ihmisistä’. Eiväthän ihmiset muusta puhuneetkaan.
Kun Francikselle on kerrottu se, että hän on yksi viidestä jäljellä olevasta Avaimesta, hän vilkaisee minuun. Nyökkään ja hän tietää minunkin olevan yksi Avain. Francis ottaa sen aika hyvin. Minä kyllä luulen, että tämä vain pönkittää hänen liian suureksi kasvanutta egoaan vain entisestään. Mihin se pelokas Francis oikein katosi…
“Te siis - tarkoitan, että me siis lähdemme etsimään vielä kolme Avainta, jonka jälkeen lähdemme Zamaan taistelemaan Pahaa vastaan?” hän varmistaa ja me kaikki nyökkäämme hänelle samaan aikaan. “Minä joudun siis jättämään kouluni ja perheeni?”
“Valitettavasti”, Xynel toteaa kylmästi, mutta Marimilla on selvästi muuta sanottavaa.
“Tietenkään emme voi pakottaa sinua mukaamme, tämän täytyy olla oma päätökseni”, hän sanoo ja katsahtaa minuun odottavasti. Nielaisen ja yritän keksiä sanottavaa.
“Jos olisin kieltäytynyt, tämä olisi jäänyt varmasti vaivaamaan minua kuolemaani asti. Minä teen niin kuin sydämeni sanoo”, vastaan fiksusti ja huomaan Samarin liikahtavan siihen malliin, että hän haluaa seuraavaksi puheenvuoron.
“Mutta tietenkin me haluaisimme sinun suostuvan. Olet minun Suojelijani Avain. Ilman sinua en voi käyttää Suojelijaani, enkä taistella Pahaa vastaan”, Samari sanoo anovalla äänensävyllä ja hymyilee viattomasti. Näen Franciksen kasvoilla nopean ilmeen, mikä saa minut melkein yökkäämään. Hän selvästikin nauttii siitä, että autossa on naisseuraa. Mikä playeri, kuten jo aikaisemmin hänestä totesin. Olen nähnyt hänenlaisiaan ennenkin ja voin sanoa, että en voi sietää heitä. He ovat aina itseään täynnä, eivätkä ajattele muuta kuin vastapuolen ulkonäköä. Me naiset olemme heille kuin leluja, jotka voi heittää pois, kun niihin kyllästyy.
“Suostun, mutta yhdellä ehdolla”, Francis vastaa lopulta ja siirtää katseensa minuun. Katson häntä varuillani. “Henriikka nukkuu joka yön vieressäni.”
“Sinä senkin-!” kivahdan loukkaantuneena ja kasvoni hehkuvat punaista. Unohdin, että olemme autossa ja nousen ylös tarkoituksena nousta seisomaan, mutta onnistun kolauttamaan pääni auton kattoon. Älähdän kivusta, joka tuntuu päässäni ja laskeudun takaisin ajajan paikalle päätäni pidellen. Kuinka tuo itseään täynnä oleva kusipää kehtaa! Kehtaa vaatia jotain tuollaista! Eikö tästä voisi vetää oikeuteen, seksuaalisesta häirinnästä?
Kaikki katsovat minua odottavasti ja mulkaisen jokaista haastavasti takaisin. Minä en voi kieltäytyä, sitä heidän katseensa minulle kertovat. Minun täytyy suostua Franciksen metkuihin, sillä muuten hän jättää meidät oman onnemme nojaan. Helvetti. Minua niin ottaa päähän Franciksen kaltaiset ihmiset.
“Selvä. Miten vain. Minun tunteitani ei tarvitse ottaa huomioon”, vastaan katkerasti ja käännyn katsomaan eteeni. Voin vain toivoa, että Francis vain vitsailee.
Mutta minun tuurillani hän ei vitsaile.
“Sinä saat kyllä ajaa meidät takaisin lentokentälle”, vaadin jyrkästi ja Francis suostuu vaatimukseeni leveästi virnuillen.

Francis lähtee mukaamme. Tehtävämme tuntuu helpolta, sillä jos muutkin Avaimet suostuvat lähtemään matkaamme noin vain pienin ehdoin, niin aivan parin päivän sisällä me pääsemme jo siirtymään Zamaan ja vastatusten Pahan kanssa. Tai siis ensiksihän meidän täytyy tuhota ne kuusi tornia, jotka pitävät Zamaa synkkänä ja pahana paikkana asua. Eli tehtävää on paljon.
Kadun sitä, että suostuin Franciksen ehtoon. Ei kai hän oikeasti kuvittele, että jakaisin petini hänen kanssaan? Minulla nimittäin ei ole ollut tapana nukkua samassa sängyssä vastakkaisen sukupuolen kanssa, jota hädin tuskin tunnen! Jos Francis yrittää käpälöidä minua, niin hän saa kuulla kunniansa. Eikä tule välttymään mustelmilta.
En voi olla miettimättä sitä, miten juuri minut ja Francis on valittu Avaimiksi. Mitä erityistä meissä on? Se ei voi johtua luonteistamme, sillä minä ja Francis olemme aivan toisemme vastakohtia. Mistä se johtuu? En varmaan koskaan tule saamaan siihen vastausta. Voi tosiaan olla, että meidät on aivan umpimähkään valittu Avaimiksi, kuten Dorian ja muut Taistelijoiksi. Kun miettii, niin satunnaisesti valitseminen tuntuu epäreilulta ja kohtuuttomalta. Mitä jos joku oikeasti pelkää niin paljon, eikä hänestä oikeasti ole hänelle valittuun tehtävään? Hänellä on tietenkin aina oikeus kieltäytyä, mutta ryhmän paine on suuri. Marim kertoi minulle pelkäävänsä. Olisiko hän kieltäytynyt Taistelijan tittelistä, jos muut eivät olisi painostaneet häntä siihen? Siis eivät kirjaimellisesti painostaneet, vaan sillä, että muut ovat suostuneet Taistelijoiksi mukisematta.
Täytyy kysyä tätä Marimilta, kun aika on sopiva. Jos Marim ei oikeasti halua olla Taistelija, niin ei häntä voi siihen pakottaakaan. Tosin hän on kyllä ehtinyt viiden vuoden aikana jo harjoitella Taistelijana olemista, joten hänen mielensä on voinut muuttua.

Olemme saapuneet lentokentälle ja siirtyneet yksityiskoneemme suojiin. Samari kaivaa esille jäljellä olevat kolme aktivoimatonta Suojelijoiden kiveä ja tutuksi tulleen lasisen maapallon. Punaiset täplät ilmestyvät maapalloon ja niitä on jäljellä Pohjois-Amerikassa, Kiinassa ja Egyptissä. Päätämme lähteä ensiksi Egyptiin hakemaan Xynelin Suojelijan Avainta, jonka jälkeen vuorossa olisi Euran Avain Kiinasta ja lopuksi Teresan Avain Pohjois-Amerikasta. Joudumme lentämään edestakaisin ja pitkiä matkoja. Arvioin, että meillä tulee kestämään kolme, ellei jopa neljäkin päivää etsinöissämme. Sillä täytyyhän lentäjänkin välillä lentoemäntien kanssa levätä. Emme mekään saa rasittaa itseämme turhaan.
Xynelia vaivaa se, että matkamme tulee kestämään niin monta päivää. Jos me kuulemma olisimme Zamassa, paikasta toiseen siirtyminen kävisi helpommin ja nopeammin kuin arvaisinkaan. Mutta Zaman nykyinen kunto estää moisen siirtymisen paikasta toiseen. Samarikaan ei tunnu olevan tyytyväinen, mutta hänen on vain pakko niellä tämä vastoinkäyminen. Marimia ja Euraa ei tunnu haittaavan, sillä he ovat liian keskittyneitä toisiinsa. Francis taas yrittää jatkuvasti flirttailla lentoemäntien kanssa. Dorian nukkuu kättään vasten ja näyttää uskomattoman rauhalliselta. Kuin hänellä ei olisi minkäänlaisia huolia. Kunpa hänen kasvoiltaan näkyisi sama silloinkin, kun hän on hereillä.
Päätän huvittaa itseäni, sillä lentomme Egyptiin tulee kestämään seitsemän tuntia. Alan tutkia, mitä lentokoneesta oikein löytyykään. Löydän radion ja laitan sen päälle. Kaiuttimista alkaa kuulua musiikkia ja minä hymyilen tyytyväisenä. Musiikki, ilman sitä en voisi elää. Nyt minua alkaa vasta kunnolla harmittamaan se, että hävitin upouuden kännykkäni, sillä sen mukana katosi myös kahdeksan gigatavun muistikorttini. Ja kaikki Musen levyni olivat siihen tallennettu. Mitä minä antaisinkaan, jos saisin edes hetken kuunnella Musea tylsyyteeni. Matthew Bellamyn ääni pelastaisi minut mistä vain ja milloin vain.
Musiikki on oikeasti ollut tärkeä osa elämääni, ainakin lempimusiikkini. Nyt en ole saanut kuunnella pariin päivään lempibändejäni tai artisteja. Minähän alan saada vieroitusoireita.
Suljen radion, koska sieltä kuuluu vain jotain ihme iskelmämusiikkia. Päätän viihdyttää itseäni toisella keinolla.
“… No one’s gonna take me alive. The time has come to make things right. You and I must fight for out rights. You and I must fight to survive”, alan laulaa Musen Knights of Cydonia kappaletta hiljaa ja liikutan vartaloani kuvitellessani musiikin korvissani.
Ah, tämä on niin rentouttavaa ja huojentavaa. Kuvittelen Matt Bellamyn äänen korvissani, Domin soittavan rumpuja ja Chrisin soittava bassoa. Täydellistä. Onneksi muistan aika monta Musen kappaletta ulkoa, niin tässähän tämä aika kuluu, kun niitä laulan. Olen siirtynyt täysin omaan maailmaani, enkä siis huomaa silmäparia, joka tuijottaa minua kiinnostuneena. Vasta, kun avaan silmäni ja olen kääntynyt tarkkailijaani kohti, huomaan Dorianin katselevan minua ja virnuilevan. Valahdan punaiseksi ja väännän suuni mutrulle. En kuitenkaan sano mitään, vaikka olisin voinut sanoa, vaan siirryn istumaan vapaalle penkille ja olen hiljaa. Noloa, voiko muuta sanoakaan. Viimeistään nyt Dorian pitää minua aivan kahjona, kun tanssin ja laulan jonkin kappaleen mukaan. Mutta Dorian ei ymmärrä, miten tärkeä Muse minulle on. Jos hän pystyisi edes pienen hetken näkemään mieleeni, niin hän lopettaisi sen virnuilemisen. Aivan varmasti. Takuu varmasti.
Ehkä…