Luku 1. Painajainen


“Henu.”
Oikea nimeni on Henriikka, mutta ystäväni ja tuttuni käyttävät minusta tuota nimeä. Olen tottunut nimeen, koska olen saanut kuulla tuota samaa nimitystä jo monet vuodet, joten käännyn minua kutsuneen ihmisen puoleen utelias ilme kasvoillani. Olen juuri kassalla ja rahastan parhaillaan yhtä vanhaa herraa.
“Pystytkö tekemään huomenna vuoroni?” Matilda, eräs työkavereistani, kysyy minulta. Hän on noin 30-vuotias nainen, jolla on mustat hiukset, jotka hän on tänään letittänyt kahdelle saparolle. Hän on minun pituinen ja mukava työkaveri. Ainakin meillä riittää juttua hiljaisina hetkinä.
“14,65 euroa takaisin, näin olkaa hyvä. Kiitos. Joo, enköhän minä voi”, vastaan Matildalle ja ojennan rahat takaisin vanhukselle, jonka jälkeen tervehdin uutta asiakasta, joka on tällä kertaa joku 14-vuotias tyttö.
“Okei, hyvä juttu. Minä voin sitten joskus tehdä jonkun vuorosi,” Matilda vielä sanoo, jonka jälkeen poistuu omalle kassalleen.
Huomenna on lauantai, enkä ole sopinut mitään menoa, joten pelastin Matildan pulasta. Hänelle nimittäin tuli jotain äkillistä menoa ja tarvitsi jonkun tekemään vuoronsa. Joten minä kilttinä ihmisenä pelastin hänet pulasta. Raha kun on aina mukava asia ja sitä ei ole koskaan liian vähän. Onneksi ensi viikolla on palkkapäivä. Tosin siitä täytyisi heti maksaa pari sataa euroa vuokraan, sähköön ja sen sellaisiin. Onneksi palkasta jää käteen vielä jotain 500 euroa. Ai niin, sitten tulee tietenkin opintotuki ja asumistuki. Eli hätä ei ole tämän näköinen. Rahojen ei siis pitäisi loppua kesken.

Kello on puoli yhdeksän, kun lähden työpaikaltani kohti asuntoani. Kuulokkeista soi Musea, mitäs muutakaan. Inhoan loppusyksyä, koska on pimeää ja kylmää. Nytkin näen eteeni katulamppujen ansiosta. Lisäksi olen täynnä niitä pariskuntia, jotka käyvät kassallani. Olen niin kateellinen! Minäkin haluan käydä kaupassa yhdessä poikaystäväni kanssa, jakaa ostokset ja lähteä kauppakassien kanssa kaupasta kotiin päin tekemään yhdessä ruokaa. Haaveilen yksinkertaisista asioista.
Tällä hetkellä en ole ihastunut kehenkään. Työpaikallani on pari nuorta miestä, joiden kanssa olin vaihtanut kuulumisia ja näin, mutta kumpikaan heistä ei ole sillä tavalla saanut henkeäni salpaantumaan. He ovat kyllä aivan kivoja ihmisiä, mutta… Olen nirso. En halua tyytyä vähään. Haluan, että joku saa minun sydämeni oikeasti läähättämään ihastuksesta! Haluan leijua pilvilinnoissa ja haaveilla siitä, milloin saisin taas nähdä ihastukseni. Haluan kokea taas sitä samanlaista tunnetta, jota tunsin viimeksi lukion ensimmäisellä ollessani ihastuneena erääseen kolmannen vuosiluokan poikaan. Haluan katsella häntä kauempaa ja kuvitella mielessäni kaikkea iha-
Yhtäkkiä musiikki lakkaa ja alkaa soida kännykkäni soittoääni. Soittaja on äitini, jonka puheluun minun on kai pakko vastata. Äiti ei aluksi halunnut, että muutan ystäväni kanssa Tampereelle. Hän oli ajatusta vastaan, mutta joutui alistumaan, kun muuttopäivä koitti. Sen jälkeen hän soittaa harva se päivä ja kyselee kuulumisia.
“Moi”, vastaan äidilleni heti, kun saan puhelimen korvaani ja kuulokkeet pois korvistani. Äitini alkaa heti kysellä päivästäni ja utelee ensi kuun suunnitelmista. Hän muun muassa kysyy, tulenko jouluksi kotiin. Tietenkin tulen jouluksi kotiin, äiti höpisee taas aivan ihmeellisiä.
Puhelumme kestää kymmenisen minuuttia. Äiti on kertonut, että olohuoneen remontti on saatu valmiiksi. Äiti oli todella hermona remontin alkuaikoina. Hän ei saanut unta, kun pelkäsi valinneensa huonot tapetit. Nyt hän kuitenkin on todella tyytyväinen lopputulokseen ja haluaa minun tulevan käymään kotona. Lupasin äidille, että tulen ensi viikonloppuna kotiin, sillä kyseinen viikonloppu on minulla vapaana. Mielelläni minä kotiin menen. Saan nähdä siskoani, joka on minua viisi vuotta nuorempi ja kissaamme, joka täyttää ensi kesänä seitsemän vuotta. Kun muutin Tampereelle, olen käynyt kotona kerran parissa kuukaudessa. Aluksi, kun en opiskellut missään, minä kävin kotona harvemmin, sillä junaliput maksoivat paljon, sillä jouduin maksamaan aikuisen hinnan. Mutta nyt, kun olen taas opiskelija, pääsen puoleen hintaan matkustamaan. Se on oikeasti huima etu, päästä matkustamaan puoleen hintaan.

Nousen linja-autoon, joka saapuu ajallaan pysäkille. Kävelen melko perälle ja istuudun lopulta aloilleni. Menen kännykälläni facebookkiin ja selailen tuttujeni tilapäivityksiä. Matka kestäisi 20 minuuttia, joten minulla ei olisi tässä muuta kuin aikaa kuunnella Musea ja lukea facebookkia.
Linja-auto pysähtyy ja ajattelen sen pysähtyvän valoihin. En nosta katsettani puhelimeni ruudusta, vaan selaan ruutua facebookin ruutua alemmaksi lukeakseni lisää tuttujeni tilapäivityksiä. Kuulen, kuinka linja-auton ovi avautuu ja sisään astuu joku asiakas. Tungen kuulokkeita yhä vain syvemmälle korvaani, koska haluan olla vain kaikessa rauhassa. Taustamelua en sillä hetkellä kaipaile ollenkaan. On välillä mukava rentoutua musiikin maailmassa.
Linja-auto on harvinaisen pitkään paikallaan, joten vilkaisen kuskia päin saadakseni selville syyn paikoillaan olemiselle. En näe tilanteessa mitään outoa, mutta en näe kenenkään nousseen linja-autoon. Kuski on paikoillaan ja auto yhä käynnissä.
Henkäisen hiljaa ja pian huulieni välistä karkaa haukotus. Olisi kiva olla kotona viimeistään yhdeksältä, koska silloin alkaa perjantai-illan elokuva, jonka ajattelin katsoa. Jos emme pian ole liikkumassa, menen kysymään, mikä on ongelmana. Tosin en usko, että minulla on pokkaa moiseen. Olen loppujen lopuksi melko ujo ihminen, joka vain odottaa tapauksien ratkeavan ajan kanssa.
Olemme vielä viiden minuutinkin kuluttua aloillamme, jolloin minulla ei ole enää kärsivällisyyttä odotella. Nousen penkiltä ja lähden harppomaan kohti kuskin paikkaa. Ostin eilen pitkävartiset kengät, joissa on kuuden sentin korko, joten kenkäni kopisevat mielestäni häiritsevän kovaa tyhjässä bussissa, kun kävelen eteenpäin.
“Miksi emme liiku?” kysyn, kun olen parin metrin päässä kuskista. Kuski ei vastaa eikä liikahda. Kurtistan kulmiani ja kävelen edemmäs vain nähdäkseni, kuinka kuskin kasvot ovat syöty.

Olen alkanut kiljua. Tärisen kauttaaltani ja suhahdan nopeasti ulos bussin avonaisesta ovesta. Oksennus karkaa huuliltani ja otan tukea läheisestä katulampusta pysyäkseni pystyssä. En halua uskoa sitä, mitä äsken näin. Tämä on varmasti unta, vaikka yleensä osaan tunnistaa unet todellisuudesta. Tämä on painajainen! Linja-autokuljettajan kasvot ne… Kuin jokin olisi syönyt ne! Jäljellä ei ollut silmiä, suuta, nenää, ei edes kulmakarvoja! Aukko, kuskin kasvojen tilalla oli aukko! Verta, sitä oli ollut aivan liikaa. Sekä jotain epämääräistä, mitä en halua edes kuvitella.
Ajattelen näkemääni uudestaan ja jatkan oksentamista. Vatsaani sattuu ja olo tuntuu hyvin heikolta. En enää edes näe kunnolla, vaan kaikki on muuttunut jokseenkin sumeaksi. Tajuan lopulta, että asiat eivät voi jäädä näin. Minun täytyy soittaa apua.
Saan itseni viimein kasaan, ainakin jotenkuten ja alan kaivaa taskuuni tungettua kännykkääni esille. Onnistun kuitenkin pudottamaan puhelimeni asfaltille, mutta onneksi se ei hajoa. Käteni tärisevät hervottomasti, kun otan puhelimeni takaisin käsiini. En voi olla miettimättä sitä, mitä kuljettajalle oli tapahtunut. Mistään sairaudesta tuo ei voinut johtua, sillä astuessani linja-autoon viitisen minuuttia sitten kuljettajan kasvot olivat olleet aivan kunnossa. Seuraavaksi mieleeni tulee, että voisiko kuljettajan kasvoille olla lentänyt pommi. En tosin muista kuulleeni minkäänlaista räjähdystä. Olisiko mahdollista, että pommi olisi ollut äänetön? Tosiasia on kuitenkin se, että tälle oli löydyttävä jokin järkevä selitys!
Kun viimein onnistun näppäilemään kännykkääni hätänumeron numeron, kuulen epämääräisiä askelluksia läheltäni. Käännyn säikähdyksissä katsomaan ja toivon, että saisin jonkun toisen soittamaan hätänumeroon.
Se joku, joka minua sillä hetkellä lähestyi, ei kuitenkaan ollut ihmistä nähnyt.

Jalkani pettävät tässä vaiheessa ja lyyhistyn maahan henkeä äänekkäästi haukkoen. En tiedä tarkalleen, mikä minua lähestyy, mutta sen tiedän, ettei se ole mikään eläin. Se on aivan tuntematon. Se on täysin musta, kävelee neljällä jalalla, jotka muistuttavat ihmisen jalkoja. Sen pää näyttää ihmisen päältä ja sillä on täysin valkoiset silmät. Ei lainkaan pupillia. Se on alasti, mutten näe sillä mitään sukupuolielimiä tai mitään sellaista, mistä sen voisi päätellä mieheksi tai naiseksi. Vasta nyt huomaan tuossa oliossa jotain sellaista, mikä saa minut taas kiljumaan kauhusta.
Otuksella on kuljettajan kasvot. Mieleeni muistui, miltä kuljettaja näytti silloin, kun linja-autoon astuin. Hänellä oli harmaat hiukset, pyöreät kasvot ja terävä leuka. Tuo… Tuo otus, sen… Sen kasvot ovat aivan kuin linja-autokuljettajalla!

En voi ajatella mitään, sillä pelko on kangistanut minut. Katson silmät suurina oliota, joka lähestyy minua. Sen suusta valuu jotain punaista ja haluan ajatella, ettei se ole sitä mitä kuvittelen sen olevan. Aavistan, että olio ei ole hyvämielinen. Tämä olio on varmasti tappanut kuljettajan. Nyt se haluaa luultavasti tappaa minutkin. Ei se säästä minua. Miksi säästäisi, jos se on tappanut linja-autokuljettajankin! Olio ei varmaankaan huomannut minun istuvan linja-autossa, vaan oli varmasti jo tekemässä lähtöä, kunnes minä aloin kiljua kuljettajan kasvottomuuden takia. Kuljettaja oli varmasti nähnyt jonkun seisoskelevan hämärällä pysäkillä ja pysähtynyt ottamaan ‘asiakkaan’ kyytiin. Kuljettaja parka, kun sai kokea noin järkyttävän kuoleman. Minä luultavasti joudun kokemaan samanlaisen tuomion.
Sormeni kuitenkin toimivat ja onnistun soittamaan hätänumeroon.
“Hätäkeskus. Haloo? Haloo?”
Korviini kantautuu naisääni, joka kuuluu kännykästäni. Tajuan nostaa kännykkäni korvalleni ja hengitän siihen aluksi epämääräisesti, että nainen toisessa päässä luulee varmaan minun olevan se, joka kärsii kovistakin kivuista.
“A-a-a-apua, se on aivan p-p-p-p-parin metrin p-päässä”, änkytän ääni väristen puhelimeen ja parahdan peloissani. Enempää minusta ei saa irti. Olen liian peloissani ajattelemaan kadun nimeä tai aluetta, jossa nyt olen. Pudotan puhelimen taas tärisevistä käsistäni ja nyt se menee mykäksi. En enää kuule hätänumerosta vastanneen naisen ääntä. Olen yksin tuon hirviön kanssa, joka on vain parin vaivaisen metrin päässä minusta. Olio on minua kaksin verroin isompi vartaloltaan ja sen pää näyttää pieneltä suureen kroppaan verrattuna. Se päästää ihmeellisen kiljahduksen ja avaa suutaan entisestään. Näen sen mustat, terävät ja pitkät hampaat.

En voi muuta miettiä kuin sitä, että minä kuolen. Minä tulen kuolemaan, luultavasti parin sekunnin päästä. En ole saanut elämässäni aikaiseksi mitään, mistä olisin ylpeä. Olin vasta oman elämäni alussa ja se päättyy, ennen kuin se on vasta kunnolla alkanutkaan. Linja-autonkuljettaja oli varmasti ehtinyt nähdä elämää, mutta minä en edes puoliakaan. Olen vasta 20 vuotta ja minut tappaa jokin olio, joka ei ole ihminen, eikä eläin.
En voi toivoa muuta kuin sitä, että tämä olio löydetään kuolemani jälkeen ja se tapetaan, ennen kuin se ehtii tappaa lisää viattomia ihmisiä. Lasken itseni viattomaksi ihmiseksi, sillä en ole koskaan tehnyt mitään pahaa lyhyen elämäni aikana. En ole edes koskaan varastanut mitään! En ole koskaan koskenut tupakkaan. Juon harvoin jopa alkoholia, koska en halua tuhlata rahojani päättömään juomiseen. En ole koskaan loukannut ketään tietoisesti tai ole ollut osallisena kenenkään kiusaamisessa. Olen aina ollut se ihminen, joka kuuntelee tarpeen tullen ja joka pyytelee tekemätöntä anteeksi, jos se edesauttaa ystävyyssuhteen säilymistä. Yritän olla jokaiselle mukava, koska toivon, että muut ovat mukavia minua kohtaan. Ainoa asia, josta minua voitaisiin ehkä rankaista, on se, etten pidä niin usein yhteyttä ihmisiin. Tai siis pidän minä yhteyttä tiettyihin ihmisiin, mutta jotkut ovat saattaneet jäädä toisia enemmän taka-alalle. Jos sen takia minua rankaistaan, niin… Minun ei kai kannata väittää vastaan. Olisin voinut olla sosiaalisempi ystävieni suhteen.

Olio on enää vain metrin päässä, kunnes havahdun hereille ajatuksistani. Tuijotan hirviötä kauhusta yhä kankeana, kun se vain lähestyy lähestymistään. Enkä minä pysty yhä liikkumaan. Olen ehtinyt jo hyväksyä sen tosiasian, että kuolen pian. Vaikka lähtisinkin juoksemaan, tuo hirviö saisi minut varmasti kiinni alta aikayksikön. Olisi siis typerää lähteä karkuun varmaa kuolemaan. En voi muuta toivoa kuin sitä, että hirviö tappaa minut nopeasti. En halua kuolla hitaasti ja tuskallisesti. Vaikka jotenkin uskon, että juuri niin minä tulen kuolemaan.
Olion kasvot ovat yhtäkkiä melkein kiinni omissa kasvoissani ja suljen silmäni odottaen kuolemaa sydän rinnassa kovaäänisesti elämöiden. Odotan sitä suurta kipua, jota minä tulen varmasti aivan minä hetkenä hyvänsä tuntemaan.

Kuulen huutoa. Huuto ei tule minusta, sen minä pystyn yhä tiedostamaan. Ääni on tullut jostakusta miespuolisesta. Huuto kuulosti raivoisalta, ehkä taisteluhuudolta. Sitten kuulen oudon sivalluksen ja tömähdyksen. Silmäni suorastaan revähtävät auki ja yritän nähdä, missä surmaajani on. Hahmotan mustan olion maassa ja tarkemmin sitä katsoessani huomaan, että se on sivallettu puoliksi. Puoliksi. Tosiaan puoliksi. Sen sisälmykset ovat tursuneet ulos ja mustaa epämääräistä ainetta leviää ympäriinsä. Fiksuna tyttönä tajuan, että tuo on varmasti jotain veren kaltaista ainetta. Se saa minut entistä enemmän pois tolaltani.

Ennen kuin silmäni sulkeutuvat, näen jonkun lähestyvän minua. Hänen, luultavasti pelastajani kasvot, ilmestyvät näkökenttääni. Hänen suunsa liikkuu, mutten kuule mitään. Katselen hänen kasvojaan typertyneenä, hänen mustia lyhyeksi kynittyjä hiuksiaan, hänen merensinisiä, huolestuneita ja raivosta täyttyneitä silmiään, valkoista pystyviivaa hänen nenässään, joka lähtee silmien välistä ja loppuu nenänpäähän. Nenässä oleva viiva kiinnittää huomioni pidemmäksi aikaa. Lopputulokseni on kuitenkin se, että pelastajani näyttää hyvin komealta.
Kunnes en enää näe hänen kasvojaan. Näen vain pelkkää mustaa ja tietoisuuteni katoaa täysin.