Luku 7. Paljastuksia sydämestä

Isä tarttuu ranteestani, mutta päästää melkein heti irti. Huomaan Dorianin tulleen lähemmäs ja uhkaavan isääni tikarilla. Lyön Doriania ajattelemattomasti kyynärpäällä vatsaan, sillä olen hyvin järkyttynyt siitä, että hän uhkasi perhettäni aseella. Dorian ähkäisee kivusta ja tikari ei enää osoita säikähtäneeseen isääni.
“Minä en lähde minnekään ja Dorian; antaa olla viimeinen kerta, kun uhkailet perhettäni aseella”, uhittelen isälleni ja Dorianille sormi pystyssä. Molemmat näyttävät katuvaisilta.
“M-mutta Henu. Sinä puhuit puhelimessa niin sekavia, että pelkäsimme sinun menettäneen järkesi. Et sinä voi mikään ‘Avain’ olla. Olet tavallinen tyttö, jonka ei kuulu osallistua mihinkään sotaan”, äiti sopertaa ja tuijotan häntä vuorostaan tyrmistyneenä.
“Luuletko, että minä keksin tämän? Keksin sellaisen tarinan tuosta noin vain?” älähdän loukkaantuneena ja toinen käteni löytää paikan rintakehältäni. “Minä en keksinyt tätä! Minua oikeasti tarvitaan, minä merkitsen joillekin jotain! Minä saan pelastaa ihmishenkiä!”
“Sinun ei tarvitse näytellä vahvaa”, isä keskeyttää minut vakavasti jylähtäen. “Luuletko muka tosissasi, että voisit auttaa joitakin? Hyvä kun olet itse edes aikuinen!”
En ole koskaan aikaisemmin tuntenut tällaista raivoa sisälläni. Minä suorastaan kiehun ja poreilen niin vietävästi, etten pysty pidättelemään itseäni enää tippaakaan.
“Viimeinkin minä olen jotain! En ole enää merkityksetön! Elämälläni on tarkoitus, vihdoin ja viimein! Minä olen toivonut tällaista tilaisuutta, olen toivonut, toivonut ja toivonut. Ja nyt kun se vihdoin tulee, te aiotte estä minua toteuttamasta itseäni. Teidän pitäisi hävetä!” huudan niin kovaa kuin vain kykenen ja tunnen, kuinka keuhkoissani värisee. Tärisen suunnattoman vihan takia, joka pitelee minua yhä vallassaan. “Minä en lähde kotiin. Minä lähden Dorianin kanssa.”
Perheeni katsoo minua kuin kummajaista. Maiju on siirtynyt olohuoneeseen, koska ei halua olla osallisena tähän perheriitaan. En ole koskaan riidellyt perheeni kanssa. Olen samaan aikaan hyvin katkera, murheellinen ja vihainen. Isä rykäisee hiljaa ja siirtää katseensa Dorianiin, joka seisoo takanani.
“Nämä viivanenäiset ihmiset ovat tehneet elämästämme jo nyt vaikeaa…” isä nurisee ja katson häntä taas tyrmistyneesti. Kuulen Dorianin raskaan hengityksen lähelläni, mutta hän ei liikahdakaan. Eikä muuten liikahda senttiäkään isääni kohti, siitä minä pidän huolen. Kaikista vähiten minä toivon sitä, että Dorian hyökkää isäni kimppuun kuin kylähullu. “En anna heidän viedä sinua mukanaan.”
Jostain syystä minut valtaa painava tunne. En ole koskaan ollut isäni kanssa niin läheisissä väleissä, että puhuisimme tällä tavalla tunteistamme. Hänen sanansa ovat saamassa minua liikuttuneeksi ja minun tekisi mieli purskahtaa itkuun. En kuitenkaan tee niin, vaan puren hampaitani kovasti yhteen. Jos minä nyt alkaisin itkeä, isäni ei ainakaan päästäisi minua lähtemään.
“En halua riidellä kanssanne”, totean hiljaisuuden laskeuduttua ympärillemme. “Olen miettinyt tätä tarkasti ja olen päättänyt, mitä teen. Te ette voi vaikuttaa päätökseeni.”
Isä on selvästi aikomassa sanoa jotain töykeää, mutta onnistuu pitämään mölyt mahassaan. Äiti taas tekee kaikkensa pidätelläkseen itkua. Helmiina, joka on ollut koko sen ajan hiljaa, astuu isän ja äidin väliin.
“Minä pelkään puolestasi”, Helmiina kuiskaa hiiren hiljaa. Hän on juuri sanonut ääneen asian, jota äiti ja isä eivät vielä uskaltaneet sanoa. Katson pikkusiskoani lohduttomana, sillä en haluaisi hänen murehtivan puolestani. Se tosin taitaa olla mahdoton toive. En keksi mitään lohduttavaa sanottavaa ja minua alkaa ahdistaa.
“Minä suojelen häntä”, kuulen hänen äänensä pitkään aikaan. Käännyn katsomaan Doriania, jonka katseessa on jotain sellaista, mitä en ole vielä ikinä nähnyt hänen silmissään. “Minä pidän hänet elossa, lupaan sen.”
Tässä välissä äiti purskahtaa itkuun ja isän käsi löytää paikan äidin olalta. En ole nähnyt vanhempiani noin läheisissä väleissä vuosiin.
“Kuka sinä olet, hänen poikaystävänsä?” isä puuskahtaa loukkaantuneen kuuloisena ja minun tekee mieli hakata pääni seinään.
“Tietenkin, poikaystävä! Kiitos isä”, ulvahdan piikikkäästi. Mitähän Doriankin ajattelee perheestäni nyt. “Dorian on yksi viidestä Taistelijasta, jotka ovat vielä elossa”, päätän valaista häntä ja mulkaisen äitiä pahasti, kun hän ei ole kertonut koko totuutta isälle. Minun täytyy siis kertoa isälle kaikki, jotta hän ymmärtää, miten vakavasta asiasta me oikeasti puhumme. Voi olla, että kertomani jälkeen hän ei päästä minua missään nimessä lähtemään, mutta… Se päätös ei ole hänen.
“Äiti näköjään jätti pari kohtaa kertomatta, joten minun täytyy kertoa sinulle koko tarina alusta loppuun.”

Olen juuri saamassa kertomusta päätökseen. Olemme siirtyneet ovelta minun ja Maijun pieneen olohuoneeseen. Dorian seisoo vierelläni ja perheeni istuu kiltisti sohvalla. Maiju siirtyi heti huoneeseensa, kun huomasi meidän siirtyvän olohuoneeseen. Isä pitelee päätään käsissään ja äiti on tarttunut Helmiinan käteen. Helmiina katsoo minua valppaana.
“Palasin tänne siis sen takia, että minun on haettava passini ja soitettava tähän numeroon”, lopetan kertomukseni ja heilutan pientä paperinpalasta käsissäni. “Me lennämme mahdollisimman pian Ranskaan.”
“Suojelija, Taistelija, Avain, Zama…” isä mutisee sekavana ja pudistelee päätään epäuskoiseen sävyyn. “Minä en ymmärrä enää mistään mitään. Koko maailma mätäni heti, kun nuo ilmestyivät.” Tuskin tarvitsee erikseen mainita, keistä isä äsken puhui. Katson Doriania pahoittelevasti, mutta hän pudistaa huomaamattomasti päätään. Hyvä, ettei Dorian ole enää aikeissa hyökätä isäni kimppuun.
“Olen pahoillani. En osaa muuta sanoa. Uskon kuitenkin, että ilmestymisellämme on tarkoitus”, Dorian selittää ja vedän syvään henkeä. “Meidän haluttiin löytävän loputkin Avaimet. Olen varma, että meillä on tällä kertaa mahdollisuus kukistaa Paha, ennen kuin se ehtii valloittaa koko Zaman tai teidänkin maailman.”
“Paha, Paha, Paha… Pitäisikö minun käsittää yhtään, mikä se on?” isä ei selvästikään halua nähdä kokonaiskuvaa, vaan aikoo näköjään kiistää koko asian. “Minusta koko juttu kuulostaa ihan tekaistulta. Miten tuollaiseen voi muka edes uskoa!”
“Sinun ei olekaan pakko uskoa”, Dorian vastaa jäätävällä äänellä. “Voit elää, niin kuin meitä ei olisi olemassa. Emme tule vaikuttamaan elämääsi mitenkään.”
Dorian selvästi loukkaantui isäni sanoista ja ymmärrän häntä hyvin. Sillä minäkin loukkaannuin isäni sanoista. Hänhän periaatteessa väittää minun valehtelevan.
“Miten vain”, henkäisen turhautuneena. “Maiju! Saanko lainata puhelintasi?”
Pian Maiju ilmestyy seuraamme ja ojentaa minulle puhelimensa. Helmiina, joka katsoo minua valppaasti, huomaa nyt jonkin olevan vialla.
“Missä sinun puhelimesi on?” Helmiina kysyy ihmeissään ja minä irvistän hieman.
“Se katosi, kun.. Kun säikähdin Doriania”, keksin nopeasti hätävalheen, sillä en halua pelotella perhettäni sillä kamalalla hirviöllä, joka oli syönyt linja-autokuljettajan kasvot. Jos vanhempani saisivat kuulla sellaista otuksesta, niin silloin he varmaankin sitoisivat minut paaluun, jotten pääsisi lähtemään Dorianin matkaan.
Vilkaisen Doriania merkitsevästi ja hän onneksi ymmärtää vihjailuni. Hän ei aio kertoa, mitä oikeasti tapahtui ja hyvä niin.
“Mutta sehän oli aika kallis puhelin?” Helmiina ei aio uskoa, että puhelimeni on oikeasti hävinnyt. Äiti herää tässä vaiheessa ihmeellisestä koomastaan.
“Olethan soittanut liittymäpalveluun ja katkaissut kaikki kortit, jottei kukaan pysty puhumaan sinun laskuusi?” äiti huolehtii ja minä nyökyttelen rivakasti päätäni.
“Kyllä, hoidin sen jo eilen”, vastaan tympääntyneenä. Kuin äiti ei osaisi ajatella muuta kuin rahaa. Rahasta puheen ollen… “Ai niin. Jos viivyn kauemminkin poissa, niin voisitteko siirtää minun tililtäni aina kerran kuukaudessa Maijulle rahaa vuokran maksamiseen? Oikeastaan se ei ole pyyntö, vaan käsky.”
“Sinä et ole lähdössä minnekään!” isä huutaa ja nousee seisomaan. Katson häntä varuillani ja Dorian astuu edemmäs kuin valmiina suojelemaan minua. Hänen läsnäolonsa toki rauhoittaa minua, mutta samalla hän saa minut entistä hermostuneemmaksi.
“Katsotaanko?”
Näppäilen puhelimeen numeron, jonka Cenarie minulle antoi. Isä katsoo minua silmät viiruina, kun taas minä katson häntä uhmakkaasti. Asetan puhelimen korvalleni ja odotan.

Kyllä siinä meni jotain kymmenisen minuuttia, kun viimein suljen puhelimen. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kenelle juuri äsken soitin, mutta hän lupasi hoitaa asian. Hän sanoi soittavansa tähän numeroon, kun on ensiksi keskustellut Zaman asioista vastaavan henkilön kanssa. Niin, ajatella. Zaman väki on jo saanut edustajan. Ehkä heidän tilanteensa sopeutua Maahan ei olekaan niin mahdoton kuin olin jo isäni puheista ehtinyt uskoa.
“Hän soittaa minulle kohta takaisin”, kerron Dorianille ja hän nyökkää. Isäni ei ole enää paikalla, sillä hän sai näköjään tarpeekseen viisi minuuttia sitten ja riensi ovet paukkuen ulos minun ja Maijun asunnosta.
“Meidän pitäisi kyllä kohta lähteä..” Dorian kuiskaa minulle sitten ja on minun vuoroni nyökätä. Niin meidän pitäisi, mutta jotenkin minusta tuntuu, ettei isäni ole vielä luovuttanut minun suhteeni. Maiju ilmestyy silloin olohuoneeseen kanssamme ja hän viittoo minua tulemaan mukaansa.
“Tulen pian takaisin”, totean Dorianille, joka jää olohuoneeseen pikkusiskoni ja äitini kanssa. En tiedä, onko se hyvä idea, mutta asialle en voi tehdä mitään. Maiju sulkee makuuhuoneemme oven perässään ja katsoo minua nyt erittäin kummastuneena.
“Jos et ole jo ihastunut häneen, niin olen hyvin järkyttynyt”, Maiju toteaa ja minä punastun rajusti. Hitto vie, Maiju tosiaan tuntee minut läpikotaisin. “Eli olet ihastunut häneen. Et sinä muuten punastelisi tuolla tavoin.”
“Hyss!” hyssyttelen ja yritän viestiä ilmein, että hänen täytyy puhua hiljaisemmin. “E-ei se ole mitään sellaista. Tai siis on, mutta se ei saa olla sellaista”, soperran jotain epäselvää ja tunnen poskieni kuumottavan vain entisestään.
“Älä selitä. Hän on sen verran hyvännäköinen, että hänestä on vaikea olla pitämättä”, Maiju toteaa ja kallistaa hitusen päätään. Hänen huulilleen syntyy ilkikurinen virne. “Panisin.”
“Hiljaa jo!” sätin häntä, mutta en voi mitään virneelle, joka kohoaa myös omille kasvoilleni. Maiju alkaa nauraa reaktiolleni ja minä kiukustun hänelle yhä enemmän. “Tiedän, että hän on hyvännäköinen, mutta meidät kemiat eivät kohtaa. Hän on liian vakava ja ja ja… Ja liian ylpeä! Sitä paitsi, meillä on ikäeroa viisi vuotta. Hän ei koskaan kiinnostuisi minusta, sillä näytän rumalta ilman meikkiä.” selitän ja selitän, vaikka tiedän sen olevan turhaa. Maiju jatkaa yhä sitä ilkikurista virnuiluaan, eikä näköjään kykene sitä lopettamaan.
“Viiden vuoren ikäero ei ole mikään hyvä selitys”, Maiju on tietenkin tarttunut juuri siihen ainoaan selitykseni ‘epäkohtaan’ ja huokaisen. Onneksi puhelin alkaa soida, joten enää Maiju ei voi minua tällä puheenaiheella kiusata.

“Dorian”, kiinnitän hänen huomionsa ja hän kääntyy katsomaan minua, kun tulen pois makuuhuoneesta. “Tiesitkö, että teillä on sponsoreita?”
Aivan. Kun maailma oli saanut kuulla rinnakkaistodellisuuden olemassaolosta ja sen ahdingosta, moni valitsi välittömästi puolensa. Kuten tämä eräs rikas herra, joka kuulemma oli lahjoittanut meille oman lentokoneen lennättämään meidät paikasta toiseen. Puhelimen toisessa päässä ollut mies oli kertonut minulle, että meidän pitäisi vain ottaa tähän rikkaaseen mieheen yhteyttä, niin kaikki hoituisi. Kun kysyin lentoluvista, hän sanoi, ettei meidän pitäisi murehtia moisesta. Nyt vuoroon astui seuraava ihminen, joka oli rikas rouva. Hän kuulemma tuntee kaikki ne ihmiset, jotka pystyisivät antamaan zamalaisille luvan lentää maasta toiseen. Tämähän sujuu kuin rasvattu! Meidän ei pidä huolehtia mistään, kun kaikki huolehditaan jo valmiiksi. Kyllähän tällainen järjestely käy aivan mainiosti, enkä usko, että Taistelijoilla olisi mitään tätä vastaan.
Ei ainakaan Dorianille ole.
“Tämähän on mahtavaa”, hän toteaa selvästi yllättyneenä ja hän jopa hymyilee leveästi. “Pääsemmekö lähtemään jo parin tunnin sisään? Siis lentämään?”
“Minun täytyy vain tehdä pari puhelua, mutta ainakin miehen mukaan, jonka kanssa puhuin, se voi jopa onnistuakin”, vastaan hänelle, enkä voi olla hymyilemättä tyytyväisesti. Hienoa, että asiat alkavat järjestyä. Olemme tuhlanneet mielestäni jo liian paljon aikaa, joten meidän täytyy vihdoinkin alkaa toteuttaa suunnitelmaamme. “Mennään kertomaan tästä muillekin.”
Käännyn Helmiinan suuntaan ja hymyni kertoo hänelle jo sen, että haluan jotain häneltä.
“Mitä sinä haluat?” Helmiina kysyy epävarmana ja kurtistaa kulmiaan katsoessaan minua. Juoksen hakemaan lompakkoni laukusta, jonka aion ottaa mukaan reissuun. Palaan pian takaisin ja kädessäni on 50 euron seteli, jonka nostin bussikorttia varten.
“Saat tämän, jos annat puhelimesi minulle”, sanon ja väläytän hurmaavan hymyni. “Mene vaikka ostamaan uusi puhelin, mutta minä tosiaan tarvitsen puhelimen nyt heti.” Kyllä 50 eurolla saa uuden puhelimen, eikö niin? Minä todellakin tarvitsen puhelimen, jonka avulla saan soitettua näille meidän sponsoreille, jotta pystymme matkustamaan huoletta paikasta toiseen.
“Ei sillä saa puhelinta. Ja sitä paitsi, puhelimeni maksoi 150 euroa”, Helmiina vastaa tuohtuneena ja näyttää siltä, ettei hän helpolla suostu antamaan puhelintaan minulle.
“Äiti saa ostaa sinulle uuden puhelimen, jonka minä maksan hänelle heti takaisin. Eikö niin, äiti?” luon äitiin merkitsevän katseen ja äiti ei näytä tietävän, mitä sanoa. “Minä maksan äidille takaisin.”
Helmiina ottaa puhelimensa esille vastahakoisesti ja ojentaa sen minulle.
“Yritä olla kadottamatta sitä”, hän nurisee ja minä sotken hänen hiuksiaan kädelläni.
“Yritän. Meidän täytyy nyt mennä”, totean kiireisenä ja käännyn Dorianin puoleen. Dorian lähtee jo kävelemään eteisestä kohti ja minä seuraan häntä aivan hänen perässään.
“Henu”, kuulen äidin puhuvan pitkästä aikaa ja käännyn ympäri. Äiti on noussut seisomaan ja kävelee luokseni. Hän näyttää saaneen lisää voimia.
“Äiti, meidän täytyy lähteä. Emme voi tuhlata kallisarvoista aikaamme enää. Minä haluan tehdä sen, mihin minä pystyn. Eli auttaa heitä sodassa”, totean väsyneenä, sillä en enää jaksaisi puhua aiheesta sen enempää. Hämmästyksekseni äiti nyökäyttää kerran päätään ja yrittää selvästi olla vahva.
“Kyllä me uskomme sinuun”, äiti saa viimein sanottua ja minä katson häntä odottavasti sydän rinnassa jyskyttäen. “Mutta ei meille ole helppoa katsoa, kun tytär lähtee ‘sotimaan’. Ymmärrät varmaan, miltä isästäni tuntuu.”
Aivan. Ei varmaan isästä ole kiva katsella sivusta, kun minä olen ilmoittanut lähteväni mukaan johonkin sellaiseen, mikä saattaa koitua kuolemakseni. Ymmärrän kyllä isän näkökulmaa ja sitä, miltä hänestä tuntuu, mutta… Ei hänen silti tarvitsisi ruveta aivan holtittomaksi.
“Miksei hän voi voinut vain sulattaa asiaa..” mutisen hiljaa itsekseen ja laitan kenkiä jalkaani. “Ei hänen olisi tarvinnut haukkua Doriania tai muitakaan.”
“Kyllä sinä isäsi tiedät. Sellainen jääräpää, joka on aina oikeassa”, äiti nurisee jo katkeramman kuuloisena, enkä voi kun pyörittää silmiäni. En tosiaankaan halua jäädä kuuntelemaan, kun äiti alkaa valittaa isästä. Olen saanut kuulla äidin valitusta niin monta kertaa, etten oikeasti enää kestä sekuntiakaan, jos hän alkaa isästä valittaa. Onneksi äiti vain tyytyy vetämään syvään henkeä. Suoristan itseni ja otan laukkuni olalle. Olen valmis lähtemään. Pakkasin laukkuuni passini, puhelimeni laturin, joka onneksi käy siskoni puhelimeen, lompakkoni, huulirasvani, pussillisen terveyssiteitä, pari tamponia varmuuden vuoksi sekä pussillisen purkkaa. Enköhän minä näillä selviä hetken aikaa.

Meillä on nyt jo mennyt puolitoista tuntia ja meillä menee ainakin seuraavat puoli tuntia matkaan takaisin hylätylle tehtaalle. Hyvästelin Maijun, siskoni ja äitini, joka ei enää purskahtanut itkuun, mutta sen sijaan rutisti minua tiukasti parin minuutin ajan. Isä katosi kuin tuhka tuuleen. En olisi halunnut erota tällaisissa merkeissä, mutta en voi asialle mitään. Yritän sopia isän kanssa sitten, kun kaikki tämä on ohi.
Ja jos olen yhä elossa.
Olemme ehtineet kävellä parkkipaikan poikki, kun kuulen jotain takaani. Käännyn katsomaan ja näen, kun isäsi lyö Doriania suoraan kasvoille. Älähdän kovaäänisesti ja melkein hyppään isäni niskaan, jottei hän enää lyö Doriania uudestaan. Dorianin nenästä vuotaa runsaasti verta ja hän pitelee kasvojaan kivuliaan näköisenä.
“Sinä et vie tytärtäni mihinkään!” isä huutaa raivoissaan minä hänen selässään. Hakkaan häntä selkään niin lujaa kuin vain kykenen, enkä pysty hillitsemään itseäni lainkaan. Tunnen jotain märkää valuvan poskiani pitkin, mutten välitä siitä mitään.
“Helvetti sinun kanssasi! Jätä Dorian rauhaan, hän ei ole tehnyt mitään väärää!” itken kurkku suorana isän korvaan ja otteeni löystyy. Jalkani tuntuvat tunnottomilta, mutten onneksi lyyhisty maahan. “Minäkin rakastan sinua, mutta sinulla on outo tapa osoittaa se!”
Isä jähmettyy kuin kiveksi ja kääntyy katsomaan minua jokseenkin järkyttyneenä. En ole enää moniin vuosiin, jopa 15 vuoteen, sanonut isälleni rakastavani häntä. Suomalaiseen kulttuuriin kun ei kovinkaan paljon kuulu tunteista avautuminen. Minua ei ole kasvatettu niin, että kertoisin joka päivä rakastavani lähimmäisiäni. Mutta tiedän lähimmäisteni tietävän, että minä välitän ja rakastan heitä. Sitä ei vain sanota ääneen, niin kuin amerikkalaisissa sarjoissa.
Riennän Dorianin luo ja alan kiskoa häntä mukanani. Katseeni eksyy vielä viimeisen kerran isääni, joka on yhä liikkumattomana paikoillaan.
“Minä en kuole”, saan ähkäistyä käheästi, jonka jälkeen kiiruhdamme Dorianin kanssa kauemmas isästäni. Kauemmas perheestäni.

“Ai perhana!” Dorian kiroaa, kun olen onnistunut istuttamaan hänet linja-autopysäkillä olevalle penkille ja pyyhin verta hänen kasvoistaan terveyssiteellä. Kyllä, terveyssiteellä. Onneksi Dorian ei tiedä, mikä se on. Tosin linja-autopysäkillä on vanhempi pariskunta, jotka näyttävät ilmeidensä perusteella tietävän, millä pyyhin verta Dorianin kasvoista.
“Anna anteeksi”, soperran häveten ja kulmani kurtistuvat saaden kasvoni näyttämään lohduttomilta. “Isä ei ole koskaan aikaisemmin käyttäytynyt yhtä hyökkäävästi..”
Dorian ei sano mitään, vaan käyttää kaikki energiansa siihen, ettei ala kirota kipeää nenäänsä entisestään. Hän pitää päätään taaksepäin kallistettuna, mutta verenvuoto ei näytä lakkaavan. Otan seuraavaksi laukusta esille tamponin, jonka avaan kääreistä ja työnnän sen Dorianin nenään. Minun alkaa olla vaikea pidätellä pokkaani, mutta onnistun siinä kyllä aika taitavasti. Nyt vanhempi pariskunta puuskahtaa tyrmistyneenä ja kääntyy katsomaan muualle. He eivät selvästikään pidä soveliaana sitä, että terveyssiteitä tai tamponeita esitellään julkisesti. Onneksi Dorian ei tunnu tietävän tamponin oikeaa tarkoitusperää, enkä minä ole sitä hänelle kertomassa.
Pääsemme taas jatkamaan matkaa ja Dorianilla on tamponi nenässä. Joka kerta, kun vilkaisen häneen, olen tirskahtaa, mutta saan aina viime hetkellä pidäteltyä itseäni.
“Kyllä minä ymmärrän isääsi”, Dorian puhuu viimein, kun meillä on enää vain parin sadan metrin verran matkaa jäljellä. Siirrän katseeni häneen uteliaana. En naura, en naura… “Minunkin isäni ensin esti minua ryhtymästä Taistelijaksi, mutta lopulta hän joutui myöntämään tappionsa. Hän ei saanut puhuttua minua ympäri.”
“Tuntuiko sinustakin siltä, kun keskustelit isäsi kanssa asiasta, että sydämestäsi irtosi pala..?” kysyn hiljaa ja puren alahuultani estääkseni itseäni kyynelehtimästä. Dorian hymähtää myönteisesti.
“Mutta se kuitenkin lähensi välejämme. Haluan vanhempani turvaan tänne, jotta tiedän heidän olevan turvassa”, Dorian puhuu taas ja minä huokaisen helpottuneena kuullessani, että hänen vanhempansa ovat elossa. En kuitenkaan ymmärrä sitä, miksi Dorian oli sanonut ‘turvassa’ sanan hampaitaan yhteen purren.
“Milloin viimeksi näit vanhempiasi?” kysyn saadakseni sen painavan ilman katoamaan väliltämme.
“Tänään”, Dorian vastaa nopeasti.
“Minä näin vanhempani viimeksi kaksi kuukautta sitten. Oikeastaan isääni näin viimeksi puoli vuotta sitten..”
Dorian kääntää katseensa takaisin minuun ja katsoo minua kummissaan. Minä pudistelen päätäni ja toivon sen kertovan hänelle, ettei puheenaihe ole kovinkaan mieluinen minulle.
“Vanhempani erosivat riitaisissa merkeissä… Isä muutti pois, kun olin 14-vuotias. Me emme ole nähneet kovinkaan usein, vaikka haluaisin nähdä häntä enemmän. Äiti haukkui isää aina, ja aina kun tulimme siskoni kanssa isän luota, äiti hyökkäsi kimppuumme utelemalla isän asioista. Se oli.. En pitänyt siitä yhtään. Kun muutin Maijun kanssa tänne, huokaisin helpotuksesta. Pääsin vihdoinkin kauemmas rikkimenneestä perheestäni. Tajusin kuitenkin pian sen, miten tärkeitä he minulle ovat. Mutta silti yhteydenpito on ollut vaisua..” selitän hänelle hiljaa ja yritän pitää kivuliaammat muistot kaukana mielestäni. En halua käydä sitä samaa muistoa läpi uudelleen ja uudelleen. Sitä muistoa, jossa isä kysyi minulta ‘miltä tuntuisi, jos äiti ja isä eroaisi?’ Se on hirvein muistoni ikinä ja saa minut joka kerta itkemään.
Dorian on varmasti huomannut murheellisuuden kasvoillani, sillä hän osaa olla hiljaa. Nielaisen äänekkäästi ja huokaisen syvään. Nyt olen siis kertonut Dorianille murheellisimman asiani. Tunnen itseni typeräksi. Ei minun olisi pitänyt vaivata häntä omilla murheillani, jotka olivat jo kuusi vuotta vanhoja.
“… Mutta et ole menettänyt ketään läheistä?” Dorian kysyy hetken kuluttua ja vedän syvään henkeä.
“Vain toisen isoisäni… Kuin-” en kysy kysymystäni loppuun, sillä tajuan sen silloin. Dorian on menettänyt jonkun läheisen, jonkun hänelle tärkeän ihmisen. Ei vanhempiaan, mutta jonkun muun. Jos hän haluaa kertoa siitä minulle, hän olisi jo kertonut. Hän on halunnut vain tehdä oloani paremmaksi, enkä minä halua tuoda hänelle ylimääräisiä murheenaiheita. “Olen säästynyt siltä kauheudelta..”

Saavumme viimein hylätylle tehtaalle ja menemme sen enempää miettimättä sisälle. Kerron muille, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miten meidän tulee toimia. Kaikki ihmettelevät yhteen ääneen, mitä Dorianille on tapahtunut, mutta sanon sen olevan yhdentekevää. Soitan niihin numeroihin, joita olin saanut ja onnistun järjestämään meille lennot yksityiskoneella Ranskaan parin tunnin sisään. Tilaan meille tilataksin, jotta me kaikki pääsemme yhdellä kertaa Pirkkalan lentokentälle. Se rikas nainen, jolle soitin kysyäkseni passeista sun muista henkilötiedoista, lupasi hoitaa sen, että me pääsemme ongelmitta Ranskaan etsimään toista Avainta.
Kaikki sujuu kuin rasvattu ja toivon, että saisin ajatuksenikin kasaan yhtä helposti. En voi olla vilkuilematta Doriania ja miettimättä, kenet läheisen hän on menettänyt. Sen on täytynyt olla kauhea kokemus.
Ja kuolema on alkanut pelottaa minua vain entistä enemmän.