Luku 3. Pako ja todellisuus


“Meidän täytyy päästä aktivoimaan Suojelijani!”
“Dorian, ota rauhallisesti. Etkö ymmärrä, että tämä on ollut aivan liikaa hänelle? Olisi pitänyt aloittaa rauhallisesti, jotta hän olisi ehtinyt sulatella kaikkea kertoma-”
“Etkö sinä vanha kääpä jo tajua, ihmisiä kuolee! Meitä on muutenkin jo niin vähän, ettei meistä ole mitään vastusta niiden joukoille! Minun avaimeni se vain makaa tuossa nukkumassa, vaikka voisin parhaillaan olla auttamassa ihmisiä!”
“Dorian, hän ei ole Zaman asukas. Et voi vaatia häntä taistelemaan maan puolesta, jossa hän ei edes asu. Ensiksi hänen on annettava suostumuksensa. Emme voi pakottaa häntä mihinkään.”
“Minä vaikka pakotan hänet, hänellä ei ole mitään sanavaltaa tähän. Minä haluan taistella, kun minulla on siihen tilaisuus!”
“Rauhoitu nyt! Hän on ihminen, eikä mikään esine!”

Olin herännyt pari sekuntia sitten, kun olin pyörtynyt Cenarien kertoman jälkeen vain saadakseni kuulla tämän keskustelun. Pelkään taas. En tiedä, kuka tämä Dorian on, mutta minä olen luultavasti hänen Suojelijansa Avain. Dorian haluaa päästä taistelemaan, eikä näköjään anna minulle vaihtoehtoja.
En usko, mitä minulle kerrottiin, ennen kuin pyörryin. En ole valmis sulattamaan tietoa rinnakkaistodellisuudesta. En ole valmis olemaan jokin avain, jolla Suojelijan saa aktivoitua. En ole valmis taistelemaan kenenkään takia. Olen vain ihminen, en taisteluun tarkoitettu väline.

Joten minä olen päättänyt paeta. Avaan silmäni katsoakseni, kenen kanssa Cenarie väittelee kiivaaseen tahtiin. Tajuan, että Dorian on pelastajani, joka pelasti minut siltä hirveän ihmisen kaltaisen pedon kynsistä. Olin ehtinyt kuvitella pelastajaani jaloksi, hyväsydämiseksi, lempeäksi ja kiltiksi ihmiseksi, mutta viimeistään tässä vaiheessa haaveeni murskataan. Dorian tuntuu olevan kaikkea muuta kuin hyväsydäminen. Hän ei ole lainkaan prinssiainesta. Hän ei pidä minua missään arvossa. Olen hänelle vain pelkkä taisteluväline.
Juuri tuon tiedostamisen jälkeen olen vain entistä enemmän sitä mieltä, että minun täytyy paeta. Vaikka Dorian on komea ja minun pitäisi jo olla syvästi ihastunut häneen, en ole ihastunut häneen. Minä pelkään häntä. Pelko on tällä hetkellä voimakkain tunteeni. Nuo viivanenäiset ihmiset pelottavat minua. Haluan pois täältä.

Onnistun nousemaan sohvalta niin, etten aiheuta minkäänlaisia ääniä. Tarkkailen Cenarieta ja Doriania koko ajan, sillä en halua heidän huomaavan minua. Sydämeni takoo äänekkäästi rinnassa ja pelkään sen kovan äänen paljastavan pakoni heille. Olen huomannut lähellä olevan oven, joten olen päättänyt hiipiä sitä kohti. Haluan pois täältä, haluan pois näiden epärealististen ihmisten luota, jotka selvästi kuvittelevat minusta liikoja. En tiedä, missä kännykkäni on, joten sen on täytynyt jäädä linja-autopysäkille, missä meinasin saada surmani. Se oli melkein 300 euron puhelin, mutta nyt se summa tuntuu mitättömältä. En voi ajatella muuta kuin sitä, että haluan pois.
Tartun ovenkahvaan ja käännyn katsomaan yhä kovaäänisesti väitteleviä miehiä. He eivät ole vieläkään huomanneen minua. Voiko pakeneminen oikeasti olla näin helppoa? En ole ennen livistänyt mistään tilanteesta, mutta vaikuttaa siltä, että minä pääsen livahtamaan pakoon ilman, että he huomaavat minun lähteneen.
Käännän kahvaa alaspäin niin paljon, että se aukeaa. Katseeni on koko ajan miehissä, kun avaan ovea koko ajan suuremmaksi ja suuremmaksi. Pelkään koko ajan, että he huomaavat minut ja lähtevät perääni vihaisina. Astun oven raosta heti, kun mahdun ja suljen sen perässäni pitäen kuitenkin katseeni kiinnittyneenä Cenarieen ja Dorianiin. Päästän värisevän henkäyksen huuliltani.
Olen turvassa. Onnistuin oikeasti pakenemaan.

Saan koottua itseni ja käännyn ympäri lähteäkseni suunnistamaan kohti jotain tuttua, mutta se jää vain yritykseksi. Parin metrin päässä minusta seisoo joku tuntematon, jolla on valkoinen viiva nenässään. Ja kyseinen henkilö tuijottaa minua melko yllättyneen näköisenä. Hänellä on punertavanruskeat hiukset ja ulkonäkönsä perusteella ikäiseni nainen.
Alan katsella ympärilleni ja tajuan kauhukseni, ettei minulla ole aavistustakaan sen hetkisestä olinpaikastani. Kuin olisin jonkun vuoren sisässä, mikä tosin on mahdotonta. Eihän Tampereella tällaisia asutettuja vuoria ollut. Eikä niissä todellakaan asunut näitä viivanenäisiä ihmisiä, jotka tuntuivat nyt vainoavan minua.
Kuulen ääniä takaani ja vilkaisen ovea, josta juuri pakenin. Näen, kuinka kahva vääntyy alaspäin. Se saa minut toimimaan. Lähden peloissani juoksemaan ensimmäiseen suuntaan, johon vain pääsen. Juoksen pitkin lyhdyillä valaistua reittiä vuoren sisällä, joka varmasti olisi pilkkopimeä ilman lyhtyjä. Hengitän raskaasti ja äänekkäästi sekä yritän juosta niin kovaa kuin vain pystyn. Sisuksiini sattuu ja haluaisin pysähtyä, mutta en voi tehdä sitä. En voi antaa heidän saada minua kiinni. Haluan vain kotiin, tuttujen ihmisten luokse. Haluan takaisin vanhaan tuttuun elämääni, johon ei kuulu niitä kauheita ihmisen näköisiä hirviöitä syömään ihmisten kasvoja!

Pysähdyn kuin seinään, kun näen edessäni jotain sellaista, mihin en ollut varautunut lainkaan. Seison parhaillaan vuoren ulkopuolella, olen päässyt pois. Näen edessäni vain tuhoa. Tuhoa. En mitään muuta. Alue on musta ja täysin maan tasalla. Näen savuavia alueita ja jossakin palaa silläkin hetkellä.
Kiinnitän seuraavaksi huomion ääniin, jotka kuuluvat lähistöltä. Vuorelle päin tulee ihmisjoukko, joilla on mukanaan haavoittuneita ihmisiä. He näkevät minut ja katsovat minua ihmeissään, mutta jatkavat silti matkaa vuoren sisälle. Kuulen itkua ja tuskan huutoja, jotka joku kuitenkin vaimentaa. Ihmisten vaatteet ovat vain pelkkiä riepuja ja verta on melkein jokaisessa. Eräs haavoittuneista päästää tukahtuneen äännähdyksen, jonka jälkeen hän ei enää liiku.
Hän on kuollut.
Hengitykseni on salpaantunut ja vartaloni ei liikahdakaan. Olen tullut keskelle sotaa, joka Zamassa parhaillaan riehuu. Olen juuri nähnyt tuhon, jota sota on aiheuttanut. Olen juuri saanut nähdä, kuinka haavoittuneita ihmisiä tuodaan turvaan ja kuinka joku kuolee silmieni edessä.
Minä olen väärässä paikassa. Minä en ole tottunut tällaiseen. Minä haluan vain pois täältä, haluan takaisin todellisuuteen, johon ei kuulu sotaa eikä silmieni edessä kuolemista. Vasta nyt tajuan, miten paljon vanha, tylsä elämäni tuntuu turvalliselta tähän verrattuna.
Joku tarttuu minusta kiinni juuri oikealla hetkellä, enkä lyyhisty turtana maahan. Kuulen Cenarien tutuksi tulleen äänen ja pian hän ilmestyykin näkökenttääni. Kyyneleet noruvat hervottomina poskilleni, enkä saa niitä loppumaan. Olen niin järkyttynyt kaikesta näkemästäni ja kuulemastani, että nyt ne purkautuvat itkuna ulos. Kun minut nostetaan kevyesti käsivarsille, näen pelastajani Dorianin kasvot. Hän katsoo minua kulmat kurtussa, mutta hänen silmistään ei paista viha tai raivo. Kuin ne olisivat pahoittelevat ja surumieliset.
Dorian kantaa minut takaisin vuoren sisälle ja peittää silmäni aina, kun kuulen ihmisten ääniä läheltäni. Hän ei selvästikään halua minun näkevän jotain ja olen siitä kiitollinen hänelle. Tuskin kestäisin enää yhtään ylimääräistä järkytystä suuren järkytykseni lisäksi. Menemme kohti ovea, josta muistan tulleeni tänne tuntemattomaan maailmaan. Hän avaa oven ja pian tuttu teollisuuslaitos näkyy ympärilläni. Cenarie puhuu jollekulle, yrittää ilmeisesti kieltää häntä tulemasta perään. Dorian laskee minut sohvalle ja hän jää kyykistyneenä eteeni katsoen minua niillä merensinisillä silmillään. Niiskautan täristen ja olen saanut jotenkuten kyyneleeni loppumaan. Alan kai toipua järkytyksestä, sillä pystyn taas liikuttamaan raajojani. Olo kuitenkin tuntuu hyvin heikolta ja hataralta.
“No niin”, Cenarie toteaa turvalliseen sävyyn ja ojentaa minulle mukin. Otan mukin täriseviin käsiini ja helpotun, kun tutun kahvintuoksu tulvahtaa nenääni. Miten paljon kahvintuoksu saakaan minut rauhoittumaan. “Rauhoitutaanpas ja aloitetaan alusta..”

---

“Missä helvetissä olet ollut?!”
Maiju, jonka kanssa jaan asunnon, saapuu huutaen eteiseen kuultuaan, että joku on tullut sisälle. Hän on ilmeisesti arvannut tulijan oikein. No, eihän kenelläkään muulla kuin meillä kahdella ole avainta asuntoomme. Talonmiestä tuskin tarvitsee tähän laskea. Hän näyttää vihaiselta nähdessään minut, mutta nopeasti hänen kasvonsa muuttuvat huolestuneimmaksi. “Mitä sinulle on tapahtunut?” hän ähkäisee hiljaa, kun on nähnyt ulkonäköni. Pistin merkille hississä, että housuni ovat yltä päältä lian peitossa ja peilistä huomasin ripsivärieni rapistuneen poskille asti. Ulkonäköni sillä hetkellä on siis kaikkea muuta kuin hemaiseva.
“Käyn ensiksi.. Suihkussa..” saan vastattua uupuneena ja riisun kenkiäni jaloistani. Heitän takin lattialle ja painun suoraan pieneen kylpyhuoneeseemme.

Yleensä lämpimässä suihkussa olo muuttuu turvalliseksi ja huojentuneeksi. Kun on lämmintä vettä, tietää kaiken olevan hyvin. Ei ole ongelmia laskujen maksamisten kanssa, eikä missään riehu sota, joka estäisi lämpimän veden saamisen. Nyt en kuitenkaan pysty tuntemaan oloani turvalliseksi, enkä huojentuneeksi. Yhtäkkiä kaunis maailma on muuttunut rumaksi maailmaksi. Mikään ei ole niin kuin ennen. Kaikki muuttui niin nopeassa ajassa, etten ole vieläkään saanut todellisuutta kiinni.
Zama on Maan rinnakkaistodellisuus. Zaman ja Maan välillä on ainoastaan yksi ovi, joka yhdistää maailmamme. Tänään minä menin sen oven läpi ja sain nähdä Zaman sen hetkisen tilan. Näky oli sen verran karmea, että tiedän näkeväni siitä ensi yönä painajaista.
Miten on kuitenkin mahdollista, että tällainen rinnakkaistodellisuus on? Miksei kukaan ole aikaisemmin tiennyt moisesta? Luulisi nyt, että jotkin tiedemiehet sun muut profeetat olisivat hehkuttaneet ihmisille ‘toisesta maailmasta’, mutta en muista lukeneeni tällaisesta mitään. Onko muka mahdollista, että Zama on ollut koko tämän meidän ajanlaskumme ajan piilossa, vaikka se periaatteessa on koko ajan ollut läsnä?
Myönnän olevani todella sekaisin. Käännän suihkua vain entistä kuumemmalle ja tuijotan yhä eteeni poissaolevasti. En jaksaisi edes ajatella mitään, mutta ajatukseni käyvät silti kuumina päässäni. Haluan olla hetken aikaa ajattelematta, haluan pääni tyhjäksi. Se ei tosin tunnu olevan tällä hetkellä mahdollista. Pääni haluaa selvittää kaiken heti, eikä myöhemmin.
Ohimossani on yhä laatanpalanen, jonka avulla pystyn ymmärtämään Zaman asukkaita. Cenarien mukaan laatat kehiteltiin Zamassa jo satoja vuosia sitten, kun eri kieltä puhuvat zamalaiset kohtasivat. Laattojen avulla kaikki pystyivät ymmärtämään vieraalta maalta tulevia ihmisiä, eikä kieliä tarvinnut opiskella. Täytyy myöntää, että nerokas keksintö. Kuten Cenarie oli sanonut, teknologia oli kehittynyttä. Sen uskoisi vasta sitten, kun sen näkisi omin silmin. Jotenkin minusta tuntuu, että Maan teknologia Zamaan verrattuna on todella surkeaa.
Istuudun kaakelilattialle ja teen jotain tavallista kuten aina ennenkin; otan Venus-höyläni esille ja alan ajaa sillä jalkoihini kasvaneita karvoja pois. Tuntuu, että nyt tarvitsen jotain tavallista pysyäkseni järjissäni.
Voin vain kuvitella, miten maailmamme asukkaat järkyttyvät, kun Zaman ihmiset tulevat anomaan turvapaikkaa. Näin Cenarie oli minulle kertonut. Oli totta, etteivät elossa olevat ihmiset voisi jäädä Zamaan, joka oli muuttunut kuoleman loukuksi sen asukkaille. Suhtautuvatko ihmiset näihin viivanenäisiin ihmisiin ystävällisesti, siitä minulla ei ole ajatustakaan. Voin vain toivoa, että kaikki kääntyy lopulta hyväksi. Ehkä Zaman asukkaat voivat opettaa meidän ihmiskunnallemme sellaisia asioita, jotka takaavat meille luonnonvarojen säästymisen ja pidemmän elämän? Niin, ehkä kaikki tulisi kääntymään hyväksi.
Ainakin sitä pystyn toivomaan.

Sammutan suihkun ja kiedon kuivan pyyhkeen märän vartaloni suojaksi. Puristan hiuksistani ylimääräiset vedet ja kävelen lavuaarin luo pestäkseni kasvoilleni jäädyt meikit pois. Minun täytyy kertoa tästä Maijulle, koska en yksinkertaisesti pysty pitämään kaikkea kuulemaani omana tietonani. Minä suorastaan tahdon päästä kertomaan tästä jollekulle, että joku pystyy lohduttamaan ja ymmärtämään minua. En kykene selviämään tästä yksin, tarvitsen lähelleni nyt jonkun, joka on samassa tilanteessa kanssani.
Tosin Maiju ei koskaan pysty ymmärtämään minua täysin. Hänhän ei ole Avain.
Cenarie antoi minulle luvan lähteä hylätystä tehdaslaitoksesta. Hän jopa neuvoi minulle tien, kuinka pääsen takaisin sinne, josta Dorian minut löysi. Cenarie sanoi, että minun täytyisi miettiä asioita kaikessa rauhassa ja palata sitten takaisin, kun tunnen olevani valmis moiseen. Hän antoi minulle vielä luvan kieltäytyäkin koko Avain-jutusta, jos minusta ei tunnu oikealta. Oli helpottavaa saada kuulla, että minulla oli mahdollisuus kieltäytyä, mutta… Minä kyllä tiedän, etten pysty kieltäytymään, vaikka haluaisinkin. Jos minä kieltäytyisin olemasta Avain, se jäisi vainoamaan minua lopun ikääni. Jos en täytä minulle luotua kohtaloa, niin en voisi koskaan enää olla mitään. Minua kuitenkin pelottaa niin paljon, etten pysty vielä sanomaan yhtään mitään. Minun täytyy ensiksi kasata ja saada itseni takaisin järkiini. Vasta sitten voin antaa Zaman väelle vastaukseni.
Voi hyvänen aika sentään. Sitä voi vain miettiä, kuinka nopeasti kaikki muuttuikaan. Ja tulee yhä muuttumaan.

Maiju odottaa minua olohuoneessa. Olen vaihtanut ylleni puhtaat vaatteet ja olen täysin meikittä. Vaikka pesin itseni puhtaaksi, tunnen itseni yhä likaiseksi. Se vain johtuu siitä, että olen saanut nähdä sellaisia asioita, joita en koskaan uskonut näkeväni.
“No?” Maiju kysyy katsoessaan minua vakavana. Hän istuu sohvalla ja odottaa minun istuutuvan viereensä. Minä teen niin; istun hänen viereensä, mutta en avaa vielä suutani. Tartun kaukosäätimeen avatakseni television. “Henu hei?”
“Aivan minä hetkenä hyvänsä… Sitten saat kysyä minulta mitä tahansa,”, vastaan hänelle päättäväisellä äänellä ja television ruutuun ilmestyy jokin lastenohjelma. Tänään on lauantai, kello tulee vasta kymmenen. Minun pitäisi lähteä parin tunnin päästä töihin. Kaikki on nyt niin kuin ennen, mutta pian kaikki on toisin. Minua pelottaa taas, en pidä suurista muutoksista, mutta asioille en mahda mitään. En voi puuttua maailman asioihin, jos en edes tiedä kaikkia maailman salaisuuksia. Olen vain yksi ihminen muiden joukossa. Paitsi että minä olen yksi viidestä Avaimesta, jonka avulla Zaman väki voi yrittää kukistaa Pahan.

Kun kello tulee kymmenen, ruutuun ponnahtaakin ylimääräinen uutislähetys ja vilkaisen Maijua varmistaakseni, että hän varmasti katsoo televisiota. Hän katsahtaa minuun kummastuneesti, mutta keskittyy sitten televisioon. Vedän polveni koukkuun ja kiedon käteni niiden ympärille odottaen, mitä uutisankkurilla on ihmisille kerrottavaa. Nähtävästi seuraava uutinen on hänellekin sen verran iso pala, sillä hänen kasvonsa näyttävät erittäin vakavilta.
“Hyvää huomenta, tämä on ylimääräinen uutislähetys. Juuri saamamme tiedon mukaan..”