Luku 5. Kohtalo


Aivan kuin en olisi jo tarpeeksi saanut kuulla, että elämä ei ole kuin fantasiakirjoissa ja -elokuvissa.
Joukko ihmisiä (Maan ihmisiä) on saartanut minut ja yrittää vakuuttaa minut siitä, että teen virheen suostuessani tähän ‘Avain’ -hommaan. Moni on vahvasti sitä mieltä, että minä tulen kuolemaan. Osa sanoo, että minun pitäisi jättää ‘typerä pelastusretki’ kokeneimmille ihmisille eli suoraan sanottuna sotilaille, jotka on koulutettu tällaisiin tehtäviin. Yksi jopa kehtaa sanoa, ettei minusta takuulla ole mitään apua ja että minun pitäisi palata takaisin kotiin kasvamaan.
“Tyttö”, Dentrimin ääni jylähtää saaden ihmismassan viimein hiljenemään. “Mikä on nimesi?”
“Henriikka Koski”, vastaan värisevällä äänellä ja nielaisen saadakseni kurkkuni kuivaksi. Ehkä pelkkä etunimi olisi riittänyt.
“Hyvät ystävät, Henriikka Koski on myöntänyt olevansa valmis kohtaamaan kohtalonsa. Aiotteko te estää häntä siinä tehtävässä?” Dentrim kysyy, mutta tiedän jo, mikä on vastaus.
Jälleen se sanasota alkaa. Maan asukkaat eivät tosiaankaan taida uskoa, että minun kaltaiseni nuori nainen pystyisi auttamaan Zamaa mitenkään sodassa. En voi muuta kuin pyöräyttää silmiäni ja henkäistä hiljaa. Juuri kun olen onnistunut vakuuttamaan itseni, että tämä oli oikea päätös, minun pitäisi nyt vakuuttaa siitä myös Maan ministerit.
“Henu”, Cenarie huikkaa minulle ja huomaan hänen siirtyneen Taistelijoiden lähelle. Hän viittoo minua luoksensa ja minä kävelen häntä kohti epävarmana. Jotenkin Taistelijoiden kovat ilmeet pelottavat minua, vaikka heidän lähellään minä olen turvassa. Eiväthän he halua riskeerata jäljellä olevaa Avainta missään nimessä. “Oletko varma?” Cenarie kysyy sitten, kun olen tullut tarpeeksi lähelle häntä. Tiedän jo kysymättäkin, mistä hän puhuu. Nyökkään hänelle kerran.
“Olen, mutta on kai silti oikein tuntea epävarmuutta…” mumisen hänelle ja huomaan Marimin vilkaisevan minua nopeasti.
Cenarie viittoo kädellään nyt kohti tehdasta ja hänen kasvoilleen on kohonnut helpottunut ilme.
“Mennään tapaamaan Suojelija”, hän toteaa hyväntuulisena ja saattaa minua Taistelijoiden kanssa sisälle tehtaaseen. Vilkaisen ovien luona taakseni katsoakseni, kuka on huomannut lähtemiseni, mutta kaikki ovat yhä äänekkäästi väittelemässä Zaman tilanteesta. Vai tällaista Maan politiikka hädän hetkellä on…

Minut johdatetaan ovesta sisään, joka on portti meidän maailmamme ja Zaman maailman välillä. Pian näen taas tutut vuoren seinämät edessäni ja matka jatkuu. Kävelen Taistelijoiden ympäröimänä eteenpäin ja vilkuilen heitä salaa saadakseni tietää heistä enemmän. Marim katselee minua jatkuvasti, joten uskon hänen olevan utelias siitä, mitä tunnen tällä hetkellä. Ehkä hän kaipaa seuraa, joka myöntää pelkäävänsä ja paljon. Samari kävelee aivan Dorianin takana ja hänen askeleensa ovat kevyet. Kuin hän olisi myös Cenarien kanssa helpottunut siitä, että olen suostunut Avaimeksi. Xynel ei paljoakaan vilkuile ympärilleen, vaan hänen katseensa on tiukasti edessä. Eura pitelee edelleen Marimin kädestä kiinni ja vaikuttaa kaikista rauhallisimmilta.
Näen Dorianin kasvot vain osittain, sillä hän kävelee edessäni. Hänen olkapäänsä vaikuttavat jäykiltä ja hänen askeleensa ovat raskaat. En voi olla miettimättä, onko Dorian aina ollut tuollainen vai onko hän joutunut kohtaamaan jotain sellaista, mikä on saanut hänet noin vihaiseksi. No, Zamassa riehuu sota, niin siitä voi hyvinkin olla kysymykseni vastaus. Typerä minä.
Saavumme suureen tilaan ja katossa roikkuu ihmeellisen näköisiä valopisteitä. Ei, eivät ne roikukaan, vaan ne leijuvat. Olen varmaan tullut Tylypahkaan. Tirskahdan hiljaa ja Xynel vilkaisee minua ensimmäistä kertaa. Nolostun ja painan pääni alas. Hienoa, annoin hänelle varmasti hyvän ensivaikutelman itsestäni.
“Henu”, Cenarie kutsuu minua ja huomaan hänen ehtineen jonkin matkan päähän meistä. Taistelijat ovat pysähtyneet ja katsovat minua arvioiden. Siirryn Cenarien luokse ja katseeni kiinnittyy lasikuvuissa oleviin viiteen kirkkaaseen pallomaiseen esineeseen. “Oikean puoleinen on sinua varten”, vanhempi mies toteaa ja katsoo minun reaktiotani. Onko tuossa kivessä… Suojelija?
Cenarie tekee sormillaan lasikupuun jotakin ja pian lasikupu siirtyy pois kivien päältä. Hän ottaa käsiinsä oikean puoleisen kiven ja katsahtaa Dorianiin. Dorian on hetkessä Cenarien lähellä ja ottaa kiven käsiinsä.
“Näytä Avain”, Dorian sanoo pyytävästi ja kivi alkaa hehkua. Kivestä lähtee jana, joka osuu minun sydämeeni. Tuijotan vaaleaa janaa jännittyneenä. En vieläkään voi uskoa, että olen astunut taikamaailmaan.
“Lähdetäänpä ulos”, Cenarie ehdottaa ja meidän pieni joukkiomme lähtee seuraamaan häntä. Meidän ei tarvitse kauaa kävellä, kun olemmekin jo saapuneet ulkoilmaan. Huomaan kuitenkin, että olemme yhä vuoren ympäröimänä. Vain taivas on rajana. Cenarie viittoo minua taas lähelle itseään ja nyökkää Dorianin käsissä olevaa kiveä kohti. “Ota se.”
Vilkaisen häneen epävarmana. Mitähän tapahtuu, kun otan kiven käsiini? Valtaako se minut, muutunko minä joksikin suureksi taistelukoneeksi? Sattuuko muuttuminen? Muutunko enää takaisin ihmiseksi? Vai tarvitseeko minun vain koskea kiveen ja se siitä? Tällaiset ajatukset pyörivät hulluna mielessäni ja yritän muistella, mitä Cenarie kertoi minulle Avaimista. En muista hänen maininneen muuta kuin sen, että Avaimia tarvitaan aktivoimaan Suojelija.
Nostan tärisevän käteni ja vien sen hitaasti Dorianin käsissä olevaan kiven ylle. Minua pelottaa, mutta en voi enää perääntyä. Voin vain toivoa, että kohtalolla on vielä suunnitelmia minulle.

Otan kiven käsiini ja pitelen sitä. Hetkeen ei tapahdu mitään ja ehdin jo luulla, että kivi on erehtynyt Avaimesta, mutta sitten se alkaa hehkua entistä enemmän. Joudun sulkemaan silmäni, sillä hehku on liian kirkas. Paino käsissäni katoaa ja samoin valo.
Avaan silmäni ja huomaan kiven kadonneen käsistäni. Haukon henkeäni äänekkäästi ja käännän käsiäni vain huomatakseni kuviot molemmilla kämmenpöydälläni. Pienet tähdennäköiset, tuikkivat kuviot ovat täyttäneet koko kämmenselkäni. Kosketan niitä sormenpäälläni ja tunnen niiden olevan karheat.
Sitten Dorian ottaa käteni kiinni ja asettaa omat kätensä, joissa muuten huomaan olevan samaa kuviointia kuin minun käsissäni, kuvioideni päälle. Silmissäni pimenee hetkellisesti ja pian kirkas valo on täyttänyt näkökenttäni.
“Älä rasita häntä liikaa!” kuulen Cenarien äänen, joka kuitenkin muuttuu puuroutuneeksi ja lopulta katoaa mielestäni.

Olo tuntuu uskomattomalta. Kuin olisin juuri juossut 45 minuutin pituisen lenkin. Sydämeni hakkaa ja vartaloni on täynnä virtaa. Näen tällä hetkellä vain pelkkää mustaa ja tuntuu, että leijuin jonkin kaltaisessa tyhjiössä. Pystyn liikuttamaan käsiäni ja jalkojani normaalisti. Tunnen olevani voimakkaampi kuin koskaan, eikä kukaan voi mahtaa minulle mitään.
“Avaa silmäsi”, kuulen Dorianin äänen kaikuvan päässäni kauniisti ja jään kuuntelemaan sitä hetken aikaa. Tajuan vasta nyt, että silmäni ovat kiinni. Silmäni avautuvat kuin itsestään ja näen maailman eri lailla kuin ennen. Olen kasvanut monia senttejä, sillä vuoren seinämät eivät estä minua katselemasta ympärilleni. Näkökenttäni on laajentunut ja aistini ovat äärimmillään. Tiedän, että pystyn aistimaan minkä tahansa tuoksun tai hajun hyvin pitkänkin matkan päästä sekä pystyn näkemään satoja metrejä kauemmaksi, mikä on mahdotonta tavalliselle ihmiselle.
Tiedän, että Suojelija tekee minusta tällaisen. Enkä minä pelkää yhtään.
“Dorian?” kysyn epävarmasti, sillä en tiedä kuuleeko hän minua.
“Minä kuulen sinut”, hän suorastaan vastaa mielessä pyörineeseen kysymykseeni. Hän kuulostaa iloiselta. Harmi, etten pysty näkemään häntä tällä hetkellä. Olisin halunnut nähdä, hymyileekö hän.
“Kiitos muuten siitä, kun pelastit minut. En ole saanut tilaisuutta kiittää”, henkäisen sitten rohkeasti ja odotan jännittyneenä hänen vastaustaan.
“Vastapalveluksena odotan sinun pelastavan minun kansani”, Dorian vastaa minulle ytimekkäästi, enkä minä voi olla hymähtämättä hiljaa.
“Teen parhaani.”

Dorian ja minä teimme pitkän kierroksen Zamassa. Tuntuu, että olen Dorianille kuin lelu, sillä hän yrittää jatkuvasti keksiä, mitä osaan tehdä. Testasimme aluksi, kuinka korkealta voin hypätä satuttamatta itseäni. Täytyy myöntää, että korkean vuoren huipulla seisominen jo karmitti minua kamalasti, mutta kuvitelkaa hyppäämistä sieltä alas! Mutta Avaimena ollessani minulla ei ole päätösvaltaa, vaan se kaikki on Dorianilla. Hän pisti minut hyppäämään satoja metrejä korkean tunturin reunalta ja minä kiljuin kuin syötävä. Luulin, että kuolisin, mutta kuinkas kävikään. Tömähdin pitkän pudotuksen jälkeen maahan ja tunsin polvissani vain pienen vihlaisun.
Kun Dorian yritti saada minut lentämään, nauroin hänelle katketakseni. Hän hypytti minua parin minuutin ajan tuloksetta. Minusta tuntui, että hän itse väsyi käskyttämään minua kuin minä hyppäämään. Pystyn muuten hyppäämään pirun korkealle! Veikkaisin, että korkein hyppy, jonka tein, oli lähemmäs 50 metriä.
Lentämisen sijaan liitäminen sujuu minulta kuin rasvattu. Minusta tuntuu, että Suojelijalle kasvaa jotkin liitosiivet, kun Dorian vain niin käskee, sillä tunnen jotain käsissäni, mutten näe mitään. Tässä vaiheessa sanon, että en näe itseäni mitenkään erikoisena. Näen ja koen kaiken periaatteessa ihan kuin ihmisenä, mutta tiedostan olevani jotain suurta. En osaa oikein selittää sitä. Kysyin Dorianilta, voisiko hän kuvailla minulle, miltä Suojelija näyttää. Hän kertoi sen näyttävän valkoiselta haarniskan ja robotin väliseltä risteytykseltä. Valkoisessa värissä kuulemma hehkuu hienoisesti punaista. Nyt en malta olla miettimättä sitä, onko punainen hehku peräisin minusta. Punainen kun sattuu olemaan lempivärini, joten.. Miksi ei? Jos Suojelija muuntautuu enemmän minunlaisekseni? Ainahan saan toivoa.
Testasimme myös, kuinka nopeasti voin juota paikasta A paikkaan B. Jos olisi juossut koko matkan ihmisenä, se olisi kestänyt minulla vähintään puoli tuntia. Suojelijalla matka tuntui aivan naurettavan lyhyeltä. Eihän siinä kulunut kuin pari hassua sekuntia, kun Dorian jo ilmoitti meidän saapuneen päämäärään. Mikäs tässä, jos matkan teko kerta onnistuu näin nopeasti.
Vielä kaikkien näiden jälkeen Dorian yrittää selvittää, onko Suojelijalla vielä olemassa jotain erityisiä kykyjä, mutta niiden selvittäminen tuntuu mahdottomalta. Minä vain seison paikoillani odottamassa, mitä Dorian käskee minun seuraavaksi yrittää. Hän muun muassa käskee minua tehdä tulta, tuulta, vettä… Eikä mikään tietenkään onnistu. Ymmärrän kyllä, että Dorian haluaa selvittää Suojelijan kaikki salat, jotta Pahaa vastaan taistellessa kaikki etu olisi meidän puolellamme, mutta… Kun hän käskee minua muuttamaan muotoani linnuksi, pokkani pettää ja kirjaimellisesti. Dorian puuskahtaa minulle loukkaantuneesti ja käskee minua lopettamaan nauruni. Yhtäkkiä en saakaan enää naurua suustani, mutta se ei estä minua käpertymästä kippuraan ja pidättelemästä nauruani. Onneksi Suojelija ei tee perässä, koska miltähän se mahtaisi näyttää, jos Suojelija hytkyisi paikoillaan mahaansa pidellen. Onneksi Suojelija tekee vain niin kuin Dorian tahtoo. Dorianhan Suojelijaa liikuttaa, hän on periaatteessa sen kädet ja jalat. Minä liikutan Suojelijaa myös, tietenkin, mutta tahtomattani.

Zamassa on alkanut hämärtyä ja palaamme takaisin Hyvän vuorelle. Kun olen laskeutunut tyylikkäästi maahan, silmissäni sumenee. Näen taas aluksi pelkkää mustaa, kunnes yhtäkkiä kirkastuu.
Olo tuntuu huteralta ja heikolta. Olen näköjään palannut takaisin ihmiseksi, sillä kaikki katsovat minua samalta tasolta. En tunne jalkojani, enkä kuule kenenkään ääntä, vaikka näen Cenarien ja Samarin puhuvan. Horjahdan taaksepäin ja kädet ilmestyvät kainaloideni alta pitämään minua pystyssä. Kun räpäytän kerran silmiäni, kaikki tuntuu hidastuvan. Kuin hidastetusta elokuvakohtauksesta konsanaan.
“Minähän sanoin, että älä rasita häntä liikaa..!” kuulen Cenarien sitten tiuskaisevan toruvasti ja kuulen tutuksi tulleen hymähdyksen takaani. En ole yhtään yllättynyt siitä, että Dorian on ottanut minut kiinni. Kun tarkemmin ajatellaan, hän on sen minulle kyllä velkaa. Mitäs meni juoksuttamaan minua ympäriinsä.
“Ei hän pistänyt vastaankaan”, Dorian mumisee ja nyt purskahdan ivalliseen, väsyneeseen nauruun. Dorian tietää tasan tarkkaan, etten minä voi pistää vastaan hänen käskyilleen.
Hidastuskohtaukseni jatkuu edelleen ja huomaan Samarin, Euran ja Marimin virnuilevan itsekseen minulle.
“Vie hänet nyt herranen aika lepäämään! Emme voi tuhlata hänen voimavarastojaan enää turhaan. Harjoittelut on tehty ja seuraavaksi on aika toimia”, Cenarie puuskahtaa tosissaan ja kaikkien kasvoilla olleet virneet katoavat. Dorian työntää minut pystyyn, mutta pitää silti yhä kiinni minusta. Yritän ottaa askeleita eteenpäin, mutta se on vaikeampaa kuin kuvittelin. Saan otettua vain pari lyhyttä askelta, kun jalkani meinaavat taas pettää ja päässäni alkaa pyöriä. Olenko oikeasti menettänyt kaikki voimani ja energiani? Kaipaan sitä tunnetta olla Suojelijan sisällä, kun minulla on rajattomasti voimia, koska nyt oloni tuntuu märältä rätiltä.
Marim ilmestyy viereeni ja tarkkailee minua hetken aikaa, kunnes tarttuu kainaloni alta kiinni. Olen horjahtaa vahingossa hänen päällensä, mutta silloin joku toinen tarttuu minua toisesta kädestä. Samari on myös ilmestynyt viereeni ja hymyilee minulle hieman. Miksi minä tunnen itseni liikuttuneeksi? Siksikö, että tunnen tällä hetkellä olevani osa jotain suurta perhettä?
“Minä haluan kuulla maailmastasi”, Marim henkäisee vierelläni ja käännän katseeni hänen suuntaansa. Marimin silmät ovat tummanruskeat ja hänellä on pari hassua pisamaa poskillaan. Jos hänellä ei olisi tuota valkoista viivaa nenässään, hän muistuttaisi kovasti kasvoiltaan erästä vanhaa lukioaikaista tuttuani. Jotenkin minusta tuntuu, että tulen pitämään Marimin seurasta todella paljon. Nämä ovat taas sellaisia tuntemuksia, joita en osaa sen paremmin selittää. Olen aina ‘lukenut’ ihmiset ensivaikutelman perusteella ja yleensä olen lukenut heidät hyvin. Marim vaikuttaa samanlaiselta kuin minä, joten siksi kai tunnen tulevani hänen kanssaan hyvin toimeen.
“Minä taas haluan kuulla, miltä tuntuu olla Suojelijan sisällä”, Samari toteaa toiselta puoleltani ja käännän katseeni nyt häneen. Hänellä on kauniit vihreät silmät, jotka sopivat upeasti hänen punertavanruskeiden hiuksiensa kanssa. Samari on muodokas, huomaan sen vasta nyt. Hänen rintavarustuksensa näyttää tuplasti isommalta kuin minun ja hänen vyötärönsä on todella kapea. Samari kääntäisi Maassa varmasti jokaisen vastaantulevan miespuolisen katseen itseensä.
“Jospa annetaan hänen ensiksi levätä, niin kuin Cenarie sanoi”, kuulen miehen äänen läheltäni ja huomaan Euran kävelevän vierellämme. Hän hymyilee leveästi ja nyökkää minulle. “Kun olet levännyt, voit varmaan kertoa meille hieman maailmanne historiasta.”
En voi muuta kuin vetää syvään henkeä. Näyttää siltä, että minut on otettu avosylin vastaan tässä tuntemattomassa maailmassa. Minun pitäisi kai olla huojentunut ja iloinen, kun minua ei vältellä kuin ruttoa.

En ole koskaan aikaisemmin nukahtanut niin nopeasti kuin nyt. Minun tarvitsee vain sulkea silmäni ja johan unimaailma vie minut jo mukanaan. Minä nukun pari tuntia hyvin sikeästi. Herätessäni edessäni olevalla sohvalla istuu Marim ja Samari, jotka riemastuvat huomatessaan minun heräävän. He eivät päästä minua helpolla, vaikka olen juuri herännyt. Ensiksi joudun jaarittelemaan ummet ja lammet Maan elämästä Marimille, joka kuuntelee minua tarkasti. Kerron hänelle, millaisia rakennuksia ja nähtävyyksiä Maassa on. Eritoten hän innostuu, kun kerron hänelle Kiinan muurista, joka rakennettiin suojelutarkoitusta varten. Heidän maailmassaan sellaisia ei ole, mutta heiltä löytyy kasapäin korkeita rakennuksia. Kun kerron hänelle eläintarhoista, hänen kasvoilleen syntyy hyvin järkyttynyt ilme. Hän ei voi uskoa, että me pidämme eläimiä vankeudessa. Zamassa kaikki elävä on vapaana ja kaikki elävät sopusoinnussa keskenään. Nyt minä irvistän, mutta mieleeni on kuin painettu se, että Zama on hyvin erilainen maailma kuin minun maailmani. Uskon, että täällä eläimet voivat kulkea vapaana ja rauhassa.
Samari toistaa kysymyksensä; millaista tuntuu olla Suojelijan sisällä. Yritän kuvailla sitä tunnetta hänelle mahdollisimman tarkasti, mutta se on vaikea tehtävä. Silloin Samari paljastaa, että hän on Cenarien tytär. Kappas, en ollut edes ajatellut asiaa ennen. Ei heissä ole muuta yhtäläisyyttä kuin samanväriset silmät. Samari kertoo minulle, että hänen isänsä on yksi Zaman arvostetuimmista keksijöistä. Hänen vastuullaan on Avaimien etsiminen sekä Taistelijoiden kouluttaminen.
Eura hyökkää seuraavaksi kimppuuni ja pyytää minua kertomaan maailmani historiasta. Toivon, että olisin kuunnellut paremmin lukion historian tunneilla. Kerron Euralle maailmani historiasta niin paljon kuin osaan, diktaattorihallitsijoista, sodista ja liittoutumista. Minua alkaa hävettää se, miten paljon olen unohtanut historian tunneilta. Kunpa minulla olisi historiankirja sylissäni, jota voisin selailla ja kertoa tärkeimmät tapahtumat historiasta kiinnostuneelle Euralle. Minusta nimittäin tuntuu, että olen unohtanut kertoa vaikka mistä. Täytyy vain toivoa, että nämä kertomani asiat riittävät Euralle.

Cenarie on kertonut, että huomenaamulla minä, Dorian ja Samari lähdemme etsimään toista Avainta. En voi olla miettimättä, miten se operaatio tulee onnistumaan. Oli nimittäin onnekasta sattumaa, että minun olinpaikkani oli niin lähellä ovea maailmojen välillä. Mitä jos seuraavan Avaimen sijainti onkin jossain toisella puolella maata?
No, minun käskettiin olla murehtimatta asiaa ja käydä lepäämään. Huomisesta tulisi pitkä päivä. Teen niin kuin minulle on sanottu ja käyn lepäämään vuoteelleni. Jaan huoneeni Samarin ja Marimin kanssa, jotka ovat myös jo käyneet lepäämään.
Käännyn vuoteellani ja katseeni kohtaa Marimin katseen, joka makaa oikealla vieressäni olevalla sängyllä. Hän siirtää katseensa nopeasti pois minusta ja avaa suunsa jo valmiiksi.
“Sinuakin… Pelottaa..?” Marim kysyy minulta viimein ja vilkaisee minua arkana. Nyökkään hänelle hetken kuluttua ja vedän peittoa paremmin ylleni.
“En ole koskaan pelännyt näin paljon..” vastaan hänelle hiljaa ja Marim hymyilee surullisesti.
“Minun ei kai kuuluisi pelätä, mu-mutta… En voi itselleni mitään… Kun kuulin, että Kohtalo on valinnut minut yhdeksi Taistelijaksi, halusin paeta… En tietenkään voinut paeta, vaan minun oli otettava tehtävä vastaan. Toivon joka ikinen päivä, että Paha kukistettaisiin, eikä minun tarvitsisi ryhtyä taisteluun. Tiedän sen kuitenkin olevan väistämätöntä..” Marim puhuu aivan hiljaa kuin pelkäisi jonkun toisen kuuntelevan. Osaan samaistua Marimin tuntemuksiin liiankin hyvin. Minäkin toivon, etten joutuisi kohtaamaan Pahaa tai edes sen joukkoja, mutta tiedän sen päivän vielä pian koittavan.
“Olet kuitenkin saanut jo viiden vuoden ajan harjoitusta… Minä en edes kahta päivää”, yritän piristää häntä, mutta näytän epäonnistuvan. Marimin kasvoilla on edelleen murheellinen ilme.
“Olen kaikessa huonompi kuin muut… Häviän aina miekkataisteluissa. Pelkään, etten osaa edes ohjata Suojelijaa, vaikka minua on juuri sitä varten opetettu..” hän myöntää surkeasti ja näen, kuinka hänen silmänsä kiiltävät kyyneleiden takia. “Yleensä nukun Euran vieressä, mutta nyt hän on alkanut lukea jotain ihme kirjaa… Ja minä halusin tutustua sinuun hieman paremmin..”
“Tiedätkö… Haluaisin nukkua jonkun vieressä tämän yön…” totean Marimille hiljaa ja hän niiskauttaa hiljaa nostaessaan taas katseensa minuun. Hän liikahtaa vuoteellaan ja nostan peittoani sen verran, että hän tietää minun puhuneen totta. Marim nousee sängystään ja kömpii viereeni. Kun tunnen Marimin lämmön, oloni helpottuu huomattavasti. En ole yksin. Toivottavasti hänenkin olonsa tästä helpottuu.
“Kiitos..” hän mumisee hiljaa selkä minuun päin ja hiljenee. Suljen silmäni ja yritän saada unenpäästä kiinni. Huomisesta tulee raskas päivä, minä aavistan sen.