Luku 2. Zama


En ymmärrä sanaakaan, mistä he puhuvat.
Heräsin hetki sitten siihen, että kuulin puhetta läheltäni. En kuitenkaan ole uskaltanut avata silmiäni, sillä pelkään liikaa. Kuuloni toimii taas, mutta pelkään, että olen saanut aivotärähdyksen, jonka takia en ymmärrä näiden kahden ihmisen puheesta yhtään mitään. He puhuvat aivan minulle tuntematonta kieltä. Pystyn kuitenkin äänistä erottamaan, että toinen ääni kuuluu nuorelle miehelle ja toinen ääni taas vanhemmalle miehelle. Äänenpainojensa perusteella nuorempi mies on vihainen, kun taas vanhempi mies yrittää rauhoitella tätä nuorempaa miestä.
Makaan jollakin pehmeällä, luultavasti sohvalla. En tunne kipua missään, joten olen kai aivan kunnossa aivotärähdystä lukuun ottamatta, mikä minulla aivan varmasti on. Haluaisin avata silmäni, mutta pelkään sitä, mitä näen. Nimittäin jotenkin minusta tuntuu, että silmäni avattuani kauhistun vain entisestään. En ole sairaalassa, koska tunnistaisin sairaalan kaamean hajun. Olen jossain aivan muualla. Minut on ehkä siepattu ja minua pidetään jossain vankina. En tosin tunne minkään pitävän käsiäni tai jalkojani sidottuna.
Minun täytyy kyllä avata silmäni, ennemmin tai myöhemmin. Näky ei ole ehkä kaunis, mutta ei se ehkä ole niin pelottavakaan. Ehkä minä olen turvassa, vaikka toisin ajattelenkin.

Minä avaan silmäni ja alan heti hahmotella ympäristöä ympärilläni. Olen jossakin sisällä, seinien materiaalin perusteella jossain hylätyssä tehtaassa. Näen aukon katossa, joten se saa minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että paikka on hylätty. Tai oli hylätty. Nyt nämä tuntematonta kieltä puhuvat ihmiset olivat sen vallanneet.
Käännän päätäni sivulle nähdäkseni puhujat, jotka jatkavat puhumista. He eivät ole huomanneet minun heränneen. Näen kaksi ihmistä, mustahiuksisen miehen, joka on selkä minuun päin sekä toisen ruskeahiuksisen miehen, joka on jo hyvää vauhtia harmaantumassa. Vanhempi mies on kääntyneenä minuun päin, joten näen hänen kasvonsa. Hänellä on harmaa sänki ja nokkamainen nenä. Hänellä on valkoinen viiva nenässään, jollaisen muistin nähneeni pelastajallani. Keitä nämä viivanenäiset ihmiset oikein olivat?
Enempää en ehdi ajatella, sillä vanhempi mies huomaa minun heränneen. Hän hymyilee minulle rauhoittavaan sävyyn ja luultavasti puhuttelee minua, sillä hän katsoo minua silmiin. Mustahiuksinen mies kääntyy nopeasti ympäri ja tajuan hänen olevan se, joka pelasti minut siltä epämääräiseltä ihmisen näköiseltä hirviöltä. Hän on komeampi kuin muistinkaan. Hänen merensiniset silmänsä porautuvat minuun ja tunnen punastuvani. Hänellä on mustat, paksut ripset, mitkä saavat hänen silmänsä näyttämään entistä lumoavimmilta. Hänen tummat kulmakarvansa ovat kurtistuneet, mutta ne eivät tee hänestä lainkaan pahannäköistä. Hänestä suorastaan huokuu voima. Sekä raivo.
Mustahiuksinen mies alkaa jälleen raivota vanhemmalle miehelle, joka taas asettaa kätensä nuoremman miehen olalle luultavasti rauhoitellakseen tätä. Nuorukainen kuitenkin ravistaa käden pois ja perääntyy parin askeleen verran vanhemmasta miehestä. Mies vilkaisee minua vielä nopeasti, ennen kuin poistuu painavin askelin tilasta.

Kömmin istumaan ja huomaan tosiaankin maanneeni sohvalla. Vanhempi mies tulee lähemmäs ja puhuu minulle kuin hyvänpäivän tutulleen. Tosin minä en vain ymmärrä sanaakaan siitä, mistä hän minulle puhuu. Ehkä nyt olisi korkea aika avata suu ja paljastaa, etten minä tosiaankaan puhu heidän kieltään.
“Öhmm… Missä olen?” saan aikaiseksi kysyttyä ja nielaisen saadakseni kurkkua kosteaksi. Vanhempi mies vain hymyilee ja puhelee taas. Hän luultavasti puhelee itsekseen, sillä hän alkaa etsiä jotain. Hän avaa hopeisen salkkunsa, mutta en näe sen sisältöä. Pian vanhempi mies lähestyy minua taas, mutta nyt hänellä on kädessään jotain. Hän tajuaa pysähtyä hivenen kauemmaksi minusta, sillä en oikein tunne oloani turvalliseksi tuntemattoman miehen seurassa, vaikka hän on varmasti oikein mukava. Katson miestä kulmat hivenen kurtussa ja huomioni kiinnittyy sitten hänen nyrkkiinsä, jonka hän avaa. Hänen kädessään on kaksi aivan pienen pientä laattaa, joista hän ottaa toisen kahden sormensa varaan. Hän heiluttaa sormien välissä olevaa laattaa kuin viestiäkseen minulle, että minun tulisi nyt katsoa tarkkaan. Nyökkään hatarasti, sillä en ole täysin varma, halusiko tuo vanhus minun katsovan tarkkaan, mitä hän tulisi nyt seuraavaksi tekemään.
Mies hymyilee taas ja asettaa sormiensa välissä olevan laatan vasemmalle ohimolleen. Laatta pysyy hänen ohimollaan kuin liimattu. Yritän tarkentaa katsettani miehen ohimolle, jota harmaa laatta nyt koristaa. Kaipa siinä sitten on jonkinlainen liimapinta, kun se noin helposti pysyy ohimolle.
Seuraavaksi mies ojentaa minulle pienen laatan. Otan laatan epäröiden käteeni ja katson sitä epäilevästi. Minunkin täytyisi kai pistää se ohimolleni. Ajatus kuitenkin pelottaa minua, mutta tuskin laatanpalanen mitään minulle tekee. Eihän se tehnyt mitään tuolle vanhuksellekaan.
Asetan laatan ohimolleni ja tunnen pienen nipistyksen. Mitään muuta en tunne. Siinäkö se oli? Kokeilen laattaa sormenpäälläni, eikä se liikahda siitä minnekään. Nyt mieleeni juolahtaa kysymys, että miksi minun täytyi pistää laatanpala ohimolleni? Ei kai se sentään ollut mikään paikannin?

“Nyt varmasti ymmärrät vähän enemmän puheestani.”
Se tuli niin yllättäen, että päästän epämääräisen älähdyksen suustani. Katson vanhusta silmät pyöreinä, joka oli juuri puhunut sitä tuntematonta kieltä, mutta minä olin sitä kuitenkin ymmärtänyt. Mistä on kyse? Miten minä ymmärrän häntä, vaikka hän puhuukin jotain aivan ihmeellistä kieltä?
Mies napauttaa sormellaan kevyesti ohimoaan, jota laatanpala nyt koristaa. “Eikö olekin uskomatonta, mitä tällainen pieni laite saa aikaan. Näin me ymmärrämme toisiamme paremmin”, mies totesi ylpeästi ja istuutui vierelleni sohvalle.
“E-en ole ihan varma, että ymmärrän…” soperran tälle tuntemattomalle, viivanenäiselle miehelle, joka jaksoi yhä hymyillä. Kuin hän olisi aavistellut, etten pysyisi mukana.
“Mikä on nimesi?” mies esittää sitten tavallisen kysymyksen, joka sai minut hämmentymään. Jotenkin kaikki tavallinen kuulosti korviini nyt niin epätavalliselta.
“Henu. Tai siis olen Henriikka, mutta minua kutsutaan Henuksi”, vastaan rehellisesti ja toivon, että pian olen tietoinen kaikesta tästä, jota en ymmärrä.
“Henu? Minä olen Cenarie. Kuten jo varmaan tajusit, en ole tästä maailmasta. Sinulla ei taida olla aavistustakaan siitä, mitä merkitset maalleni”, Cenarieksi esittäytynyt mies puhuu ja saa minut entistä sekavammaksi. Minulle ei edes tullut mieleen se, että Cenarie ei olisi tästä maailmasta. Ja vähiten minulle tuli mieleen se, että merkitsisin hänen maalleen jotain. Mistä Cenarie oli sitten muka kotoisin? Avaruudestako? Ja kuka se mustahiuksinen nuorukainen oli, mikä osa hänellä oli tässä suuressa tuntemattomassa?
“Tässä ei taida olla mitään oikotietä… Minun täytyy siis yrittää kertoa sinulle kaikki oleellinen mahdollisimman selkeästi. Äh, mistä edes aloittaisin! Kerrottavaa on niin paljon”, Cenarie huokaisee ja heilauttaa kättään epätoivoiseen malliin. Minun ei varmaankaan tarvitse kuvailla sen hetkistä olotilaani, sillä se on yhä samanlainen kuin on ollut jo viimeisten minuuttien ajan.
Cenarie nojautuu risaista sohvaa vasten ja asettaa kätensä puuskaan. Hänen kasvoilleen ilmestyy ensiksi miettivä ilme, hän on kurtistanut kulmansa ja suu on painunut hieman mutruun. Hetken kuluttua hänen ilmeensä kuitenkin kirkastuu ja hän ottaa minuun jälleen katsekontaktin.
“Oletko koskaan ajatellut sitä mahdollisuutta, että sinun planeetallasi olisi toinenkin puoli? Rinnakkaistodellisuus?” niiden sanojen jälkeen olen kuin halolla lyöty. “Sieltä minä olen. Sinä asut maailmassa nimeltä Maa. Minä tulen samasta maailmasta, mutta maailmamme nimi on Zama.”

En osaa sanoa, kuinka kauan Cenarie ja minä keskustelimme. Tiedän kuitenkin sen, että siinä meni aikaa ja kuulemani jälkeen en enää ole entiselläni. Kaikki, mitä olen oppinut elämästä ja omasta maailmastani, tuntuu olevan nyt aivan turhaa. Mikään ei pidä paikkansa. Meille on opetettu vain oman maailmamme asioita. Kukaan ei ole ollut tietoinen siitä, että olisi olemassa toinen maailma oman maailmamme päällä.
Zama on Cenarien kertoman mukaan samanlainen maailma kuin Maa. Heillä on samat joet, järvet, kalliot, maat ja metsät kuin meillä, mutta he ovat antaneet niille tietenkin omat nimensä. Heillä on aivan omanlainen asutuksensa Zamassa, jossa Cenarien mukaan kaikki olisi ollut paremmin kuin meillä Maassa. Zama oli vielä viisi vuotta sitten ollut maailma, jossa sota ja köyhyys olivat tuntemattomia käsityksiä. Ihmiset eivät edes tienneet sanasta ‘ilmastonmuutos’, kuten meillä päin se on hyvinkin yleinen sana. Zamassa oli myös satoja valtioita, tietenkin. Zama oli kuin Maa, mutta se erosi Maasta elämäntyyliltään. Teknologia oli kuulemma omaa luokkaansa, Cenarie sanoi minulle, että minun tulisi nähdä kaikki omin silmin, jos haluaisin uskoa hänen sanojaan, joihin minun oli tosiaan hieman vaikea uskoa.
On kuitenkin vielä yksi pienen pieni asia, joka erotti Maan ja Zaman toisistaan. Zamassa on olemassa yliluonnollisuutta. Zamalla on olemassa Hyvä ja Paha, joista tietenkin Hyvä oli ollut etulyöntiasemassa jo monien vuosisatojen ajan. Kukaan ei koskaan ollut omin silmin nähnyt Hyvää eikä Pahaa. Ne olivat olemassa, mutta samalla ne olivat näkymättömiä. Hyvä ylläpiti Zamassa rauhaa ja onnellisuutta. Paha oli vangittuna vuoren sisään, joka muuten meillä päin tunnettaan Mt. Everestinä. Paha piti olla olemassa, koska muuten maailman tasapaino järkkyisi. Näinhän se oli meilläkin päin. Jos oli hyvää, niin oli myös pahaa. Jos jompaakumpaa ei olisi, tasapainoa ei olisi. Zama oli päättänyt pitää pienen osan Pahasta elossa ja se oltiin suljettu vuoren uumeniin, jottei se häiritsisi maailman rauhaa.
Kuitenkin jotain meni pieleen.
Viisi vuotta sitten joukko ihmisiä, jotka olivat palvoneet Pahaa salaa jo monia vuosia, olivat päättäneet mennä vapauttamaan vuosisatoja vangittuna olevan Pahan. He olivat rakentaneet salassa välineet, joilla he pääsisivät käsiksi Pahaan vuoreen sisässä. Totta puhuen nämä ihmiset olivat olleet alun perin hyviä, samanlaisia kuin muut Zaman ihmiset, mutta heikkona hetkenä Paha oli vallannut heidän mielensä. Kun ihminen vajosi tietylle tasolle murheissaan, Pahalla oli mahdollisuus tarttua hetkeen ja tartuttaa pahuuttaan heikkoihin ihmisiin. Tästä ei tiedetty, kaikki elivät vain siinä uskossa, että kaikki tulisi aina olemaan hyvin. Ne, joihin Paha oli istuttanut siemenensä, tekivät hyvää työtä näyttelijöinä. Kukaan ei epäillytkään, että Pahalla oli sormensa pelissä.
He saivat vapautettua Pahan ja heistä tuli Pahan ensimmäiset joukot. Pahan joukot alkoivat hiljalleen vallata maailmaa. Heitä tuli lisää sitä mukaan, miten paljon he tappoivat. He söivät ihmisten kasvot, jolloin kuolleen ihmisen kasvot siirtyivät syntyvälle pahalle. Tämän kuullessani tajusin täriseväni taas. Ajatus siitä, että joku söi jonkun ihmisen kasvot oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Eli linja-autopysäkin luona oli ollut myös toinen olio, joka oli syönyt kuljettajan kasvot, jolloin ne olivat siirtyneet uudelle pahalle, joka oli syntynyt kasvot syöneestä pahasta. Näin minä ymmärsin Cenarien kertomuksesta.
Kuinka ällöttävältä se ajatus kuulostikaan. Ja kuinka se sai minut pelkäämään vain entistä enemmän.
Cenarien mukaan Zaman asukkaista vain pari miljoonaa on elossa. Aluksi en tajunnut sitä. Ajattelin, että ihmisiä on vielä paljon elossa. En ajatellut lainkaan sitä, kuinka moni oli jo saanut surmansa. Cenarie muistuttaa minua sitten, että Zama oli täsmälleen samanlainen kuin Maa. Myös ihmismäärältään Silloin mieleni täyttää uusi ajatus, jota en aluksi usko. Oliko Zamassa myös ollut yli kuusi miljardia asukasta? Oliko nämä kuusi miljardia asukasta saanut… Surmansa?
Cenarie nyökkää surullisesti ja minä hieraisen silmiäni. En voi millään uskoa, että kuusi miljardia ihmistä on jo saanut surmansa. Jos tällainen menetys kohtaisi Maata, me… Me emme selviäisi.
“Mikä se… Olio oli, joka melkein hyökkäsi kimppuuni? Ja miten se oli päässyt tänne?” kysyn hiljaa, kun mieleeni on ilmestynyt joukko samanlaisia hirviöitä tappamassa viattomia ihmisiä ja syömässä heidän kasvojaan.
“Me kutsumme heitä Hirviöiksi ja aiheesta”, Cenarie vastaa vakavana ja huomaan hänen ilmeestään, että hän itsekin pelkää niitä kummajaisia. “Yksi Hirviöistä oli luultavasti eksynyt laumastaan ja harhaili Hyvän asuinpaikan lähellä. Se hyökkäsi joukkomme kimppuun ja ihmiset olivat epätoivoisia. Ennen kuin ehdimme ajatella hyökkäysstrategiaa, joku meistä avasi oven ja hääti Hirviön teidän maailmaanne. Tietenkin Dorian lähti perään ensimmäisenä, sillä on ehdottoman tärkeää, ettei meistä saada tietää. Zama on oma todellisuutensa, samoin kuin teidän omanne. En voi edes kuvitella, millainen kaaos siitä syntyisikään, jos meistä saataisiin tietää teidän maailmassanne.”

Tuskin saan edes hengittää, kun Cenarie jo jatkaa juttuaan.
Paha sai ylivoiman ja kävi silloin Hyvän kimppuun. Hyvän voima heikkeni melkein kokonaan, mutta ennen kuolemaansa Hyvä ehti luoda kymmenen suojelijaa, jotka auttaisivat Zaman ihmiskuntaa selviämään. Ihmiset ehtivät saada kaikki kymmenen Suojelijaa turvaan. Hyvä oli ehtinyt piilottamaan Suojelijoiden aktivointikeinot, ennen kuin Paha ehti kukistaa Hyvän. Hyvä oli kuitenkin ehtinyt kertoa luottamilleen ihmisille, miten he löytäisivät aktivointikeinot.
“Mikä Suojelija on?” keskeytän tässä välissä, sillä ajatus Suojelijoista jäi heti vaivaamaan. Cenarie huokaisee ja näyttää miettivän, miten kertoisi asian minulle.
“Sanotaanko niin, että Suojelija on sellainen, joka pystyy kukistamaan Pahan ja tuomaan rauhan takaisin maamme päälle”, Cenarie vastaa salaperäisesti. Kurtistan kulmiani siihen malliin, että tahdon kuulla asiasta enemmän. “Suojelija on eräänlainen kone, jonka Hyvä loi auttaakseen ihmisiä selviämään. Mutta se ei ole mikä tahansa kone; se on ihminen. Sitä ohjaa ihminen, joka on luotu sitä varten.”
“En ymmärrä mitä tarkoitat. Sanoit, että Suojelija on jonkinlainen robotti, jota ohjaa ihminen. Kuinka se voi olla vielä ihminenkin?” kysyn ihmeissäni, jolloin Cenarie katsoo minuun merkitsevästi.
“Silloin te astutte mukaan kuvioon”, mies toteaa ja odottaa reaktiotani. Suuni vain aukeaa ja minä vain odotan, milloin hän kertoo asiasta enemmän. “Zamassa oli viisi vuotta sitten kymmenen Taistelijaa, jotka Hyvä oli valinnut ohjaamaan Suojelijoita. Lisäksi Zamassa oli olemassa Avaimia, jotka kykenivät aktivoimaan Suojelivat. Avaimet olivat tavallisia ihmisiä, jotka eivät osanneet odottaa kohtaloaan. Me löysimme Avaimet Suojelijoiden avulla, sillä avaimet olivat eräällä lailla yhteydessä Suojelijaan ja Taistelijaan. Mutta valitettavasti Paha sai tietää Avaimista ja… Ehti tappaa heistä kaksi, ennen kuin ehdimme auttaa heitä. Menetimme samalla kaksi Suojelijaamme, sillä Avaimen kuoltua myös sille tarkoitettu Suojelija kuolee. Kaksi Taistelijaamme, joiden kuului olla näiden kahden menetetyn Suojelijan ohjaksissa, joutuivat tehtävän ulkopuolelle.
Löysimme Zamasta vain kolme Avainta. Onni ei… Kuitenkaan ollut meille myötäinen.
Meillä oli vain kolme Suojelijaa, jotka olimme saaneet aktivoitua. Emme millään löytäneet viittä muuta Avainta. Kuin Avaimet eivät olisi edes Zamassa. Menetimme yhden Suojelijan melkein heti taistelun alettua. Meille selvisi nyt, että kun Suojelija kuolee, kuolee myös sen Avain. Se oli meille kova paikka, sillä kaiken pelon ja sekasorron keskellä meistä, jotka halusimme taistella Pahaa vastaan, oli tullut kuin yksi suuri perhe.
Jatkoimme Avainten etsimistä, mutta toivo alkoi hiipua. Menetimme toisen Suojelijamme ja Avaimen. Ryhmämme alkoi olla epätoivoinen. Meillä oli kuusi Taistelijaa, joista vain yksi Taistelija kykeni ohjaamaan Suojelijaa Avaimen avulla. Niihin aikoihin päätimme, että käytämme Suojelijaa vain ääritilanteissa. Aloimme harjoitella aseiden käyttöä yhä vain ankarammin, sillä aavistimme, että vielä jonain päivänä joutuisimme vastatusten Pahan joukkojen kanssa. Kaikki halusivat saada opetusta, jotta voisivat suojella itseään ja muita. Meillä oli Hyvän vuoresta valmistetut miekat, joiden huomasimme tehoavan Pahan joukkoihin. Muut aseemme olivat täysin höydyttömiä. Hyvän vuoresta tuli meidän piilopaikkamme, sillä arvelimme, että kun Paha oli sinne ensimmäiseksi hyökännyt, se ei enää toiste sinne tulisi. Vaikka me harjoittelimme rankasti, meistä ei siltikään ollut vastusta Pahalle ja sen joukoille.
Mutta eräänä päivänä löysimme Hyvän asuinpaikalta suuren oven, joka oli ollut piilossa suuren verhon takana. Luulimme ovea aluksi vain koristeeksi, mutta sen takaa kuului välillä epämääräisiä ääniä. Aloin tutkia ovea tarkemmin, koska aavistin se olevan jotain muutakin kuin pelkkä ovi epämääräisine äänineen. Eilen, kun olimme menettäneet ainoan aktivoidun Suojelijamme, Avaimen ja Taistelijamme, aloin puhua ovelle. Pyysin sitä auttamaan meitä, jotka olimme yhä elossa. Silloin tapahtui ihme. Ovi aukesi ja yhtäkkiä olin aivan toisessa maailmassa. Olin tullut teidän maailmaanne! Nopeasti sain selville viiden jäljellä olevan Suojelijan avulla, että tässä maailmassa olisi ne loput viisi Avainta, jotka kykenisivät aktivoimaan Suojelijamme. Henu, sinä olet avain, joka kykenee aktivoimaan Suojelijan! Olet yksi niistä viidestä Avaimesta, jotka kykenevät meitä auttamaan!”

Ei kai ollut ihme, että kaiken tuon kuuleman jälkeen menetän tajuntani? Jep, sitähän minäkin.