National Novel Writing Month

Prologi

Tunnen itseni säälittäväksi. Jälleen kerran.
Minä voisin nyt parhaillaan olla ulkona, tutustumassa uusiin ihmisiin. Voisin olla nyt joidenkin ystävieni kanssa esimerkiksi elokuvissa ja pitää hauskaa heidän kanssaan. Voisin vaikkapa tällä hetkellä tavata jonkun uskomattoman ihanan nuoren miehen!
Mutta ei. Ette arvaakaan, mitä tällä hetkellä teen. Tai oikeastaan mitä teen melkeinpä joka päivä.

Olen kotonani, huoneessani. Kannettavani äärellä. Minä dataan. Sekä kuuntelen lempibändiäni Musea. Jippii! Tätä olen harrastanut nyt viimeiset pari kuukautta. Elämäni on merkityksetöntä. Kun löydän itseni kuolaamasta Matthew Bellamyn, Musen laulajan perään, suljen netti-ikkunat ja lopulta päädyn sulkemaan kannettavani läpän.
Tiedän, että monen muunkin elämä on tällä hetkellä samanlaista kuin minun; elämme toisessa todellisuudessa. Kuvittelemme, että vielä jonain päivänä maailma kääntyy ylösalaisin ja kaikki muuttuu paremmaksi. Esimerkiksi minä toivon löytäväni elämäni rakkauden, jonka kanssa elän koko elämäni onnellisena kuolemaani saakka. Joku ehkä toivoo, että voisi jonain päivänä poistaa maailmasta köyhyyden. Joku ehkä saattaa toivoa pystyvänsä keksimään syöpään lääkkeen.
Minä vain toivon rakkautta. Kuvittelen pienessä mielessäni, että kun löydän rakkauden, elämääni tulee valoa, eikä se koskaan sammu. Rakkaus muuttaisi kaiken elämässäni; minulla olisi viimein joku, jonka viereen käpertyä illan pimeinä hetkinä, minulla olisi joku, jonka korvaan kuiskailisin rakkaudentunnustuksia päivästä toiseen. Minulla olisi joku, joka sanoisi rakastavansa minua. Vain minua.
Sitä minä toivon. Että joku, jota minä rakastan, sanoo rakastavansa minua. Miten ihanaa elämä silloin olisikaan!

Katson kelloa ja tajuan, että minun täytyy lähteä töihin Citymarketin kassalle. Olen ollut siellä töissä nyt pari kuukautta. Teen siellä iltavuoroja enimmäkseen, sillä aamupäivisin olen koulussa. Opiskelen parhaillaan ammattikoulussa, vastaanottovirkailijaksi hotelliin. Olen 20-vuotias. Kyllä, minulla on takanani lukio, jossa en tosin menestynyt kovin hyvin. Lähdin lukioon vain siksi, että saisin mietintäaikaa. Enhän minä, 15-vuotias tyttö, silloin yläasteella tiennyt, mitä haluan tehdä elääkseni. Vaikka opinto-ohjaajamme on jatkuvasti meille toitottanut, että tulemme vaihtamaan ammattia vielä monta kertaa elämämme aikana, en usko siihen. En minä jaksa opiskella tämän jälkeen toiseen ammattiin. Haluan olla jotain samaa aina!
En kuitenkaan tiedä, mitä elämällä on minua varten. Saattaa olla, että vuosien päästä kyllästyn sen hetkiseen ammattiin ja alan opiskella joksikin muuksi. Nyt en kyllä ajattele sitä, vaan ajattelen sitä, että lähden töihin ja se siitä. En jaksa ajatella samoja asioita moneen kertaan, koska en ikinä keksi niihin vastausta.

Istun melko täydessä bussissa erään vanhemman rouvan vieressä. Olen sitonut ruskeanpunertavat hiukset sekaiselle nutturalle ja ne sojottavat kukin omaan suuntaansa. Hiukseni ylettyvät suorana rinnuksilleni. Olen jotain 165 senttimetriä pitkä ja painan jotain 55 kiloa. Olen tyytyväinen kehooni, ainakin suurimmaksi osaksi. En ole liian laiha, enkä liian lihava. Olen sopiva.
On minussa vikaakin. Esimerkiksi toinen rintani on pienempi kuin toinen ja reiteni ovat paksut urheilutaustani takia. En kuitenkaan anna näiden vikojeni haitata. Olen syntynyt tällaiseksi, enkä mahda asialle mitään. Eikö se olekin hyvä, että on löytänyt sopusoinnun itsensä kanssa?
Silmäni ovat siniset ja niitä reunustavat lyhyet mustat ripset, joihin olen pistänyt ripsiväriä. Olen piirtänyt mustalla kajaalillani ohuen viivan ripsieni juureen korostaakseni niitä. Joudun käyttämään meikkivoidetta huonon ihoni takia. Ihoni rasvoittuu nopeasti ja välillä pari rumaa finniä koristavat kasvojani. Meikkivoiteella saan peitettyä ihoni epämiellyttävät kohdat sekä peitettyä tummat silmänaluseni.
Siihen meikkaamiseni melkeinpä jääkin. Ai niin, unohdin mainita poskipunan. Yritän kuitenkin pysyä mahdollisimman luonnollisen näköisenä, sillä en voi itse sietää näitä suuresti meikkaavia tyttöjä ja naisia. Aina kun näin ylimeikatun ihmisen, minun tekee mieli hakea jostain puhdistusliina ja puhdistaa kyseisen henkilön kasvot sillä.

Saavun oikealle pysäkille ja kiiruhdan kohti työpaikkaani. Edessäni on kuuden tunnin työvuoro, johon sisältyy kaksi 12 minuuttista taukoa kahden tunnin välein. Kello on nyt vähän yli kolme ja pääsen vasta yhdeksän jälkeen töistä. Töissä siis menee koko päivä.
Tarvitsen kuitenkin rahaa, joten astun päättäväisenä sisälle kauppaan ja suuntaan kohti työntekijöille tarkoitettua ovea. Asun tällä hetkellä kaksiossa parhaan ystäväni kanssa, jonka olen tuntenut vauvaiästä lähtien. Päätimme vuosi sitten itsenäistyä, joten pakkasimme tavaramme ja muutimme Tampereelle. Löysimme melko nopeasti asunnon ja työtä, joten ongelmia meille ei tullut matkaan juurikaan. Keväällä hain taas kouluihin ja onnistuinkin pääsemään ammattikouluun. Ammattikorkeakouluihin on vaikea päästä, ainakin minunlaiseni ihmisen, joka ei valmistunut lukiosta kovinkaan hyvin paperein. Joten ajattelin, että ammattikoulun käytyäni haen uudestaan ammattikouluun. Ehkä silloin minulla olisi paremmat mahdollisuudet päästä sisään.

Minun päiväni ovat siis melko lailla juuri tällaista; herään aamulla seitsemältä, meikkaan, syön aamupalaa, lähden bussipysäkille, saavun kouluun, lähden koulusta, käyn kotona syömässä ja tarkistan kannettavaltani kaikki tärkeät nettisivut, lähden bussipysäkille, menen töihin, tulen töistä, tulen kotiin ja menen koneeni äärelle. Lopulta joskus yhdentoista jälkeen painun nukkumaan.
Ja seuraavana päivänä samanlainen rumba. Joskus ehdin nähdä ystäviäni, sekin tapahtuu yleensä viikonloppuisin.

Täytyy vielä kertoa yksi juttu minusta; olen kova unelmoimaan. Minulla on vilkas mielikuvitus, kiitos fantasiakirjojen ja -elokuvien, jotka ovat pistäneet pääni pyörälle. Miten kovasti unelmoinkaan siitä, että on olemassa toinen maailma, joka ei olisi lainkaan samanlainen kuin tämä maailma. Miten jossain toisessa maailmassa kohtaisin juuri sen elämäni rakkauden ja lopulta minä jäisinkin hänen kanssaan sinne toiseen maailmaan. Pois tästä omasta kauheasta maailmastani, joka ei pysty tarjoamaan minulle sitä, mitä haluan.
Tiedän, ettei niin tule kuitenkaan koskaan tapahtumaan. Minulla on sen verran todellisuudentajua, etten alan haaveilemaan mistään turhasta ja mahdottomasta. Tiedän, että joudun elämään tässä maailmassa aina, vaikka toisin toivoisinkin. Se on raaka tosiasia, joka saa minut välillä vuodattamaan pari kyyneltä suihkussa ollessani.

Kuten jo totesin, säälittävää. Olen säälittävä henkilö, joka elää omassa säälittävässä maailmassaan. Minulla ei kuitenkaan ollut aavistustakaan siitä, mitä minulle tulisi vielä tapahtumaan. Minä vain elin harmaassa, valottomassa maailmassa, johon en koskaan kuvitellut kuuluvan mitään yliluonnollista. Kuinka väärässä olinkaan. Kuinka väärässä halusinkaan olla.