Luku 12. Puhutaan suumme puhtaaksi

Tiesin sen.
Seison lämpimän suihkun alla ja tuijotan tyhjyyteen. Tiesin tämän, mutta silti annoin hänen jatkaa. Olen tyhmä, olen niin tyhmä, ettei maailmassa takuulla ole tyhmempää ihmistä. Annoin hänen jatkaa, vaikka tiesin, että tulen herätessäni katumaan sitä.
Tässä minä olen, suihkun alla puhdistautumassa ja minä kadun. Minä todellakin kadun sitä hetkeä, jonka vietin Dorianin kanssa läheisissä merkeissä. Miksi minä annoinkaan sen tapahtua, voin vain kysyä sitä itseltäni.
Suljen suihkun, sillä olemmehan me lentokoneessa, eikä koneessa ole loputtomat vesivarat. Ihoni on mennyt aivan kananlihalle ja tärisen kylmästä. Kietoudun nopeasti isoon valkoiseen pyyhkeeseen ja kuivaan kasvoni siihen.
Minä luulin olevani järkevä. Olin ajatellut, että ensimmäinen kertani olisi tarkasti harkittu ja molempien hyväksymä päätös. Herättyäni hänen vierestään tajusin, että ensimmäinen kertani oli ollut kaikkea muuta kuin harkittu, eikä se tosiaankaan ollut molempien hyväksymä päätös. Tai no, periaatteessa se oli, mutta minä olisin halunnut kuulla ne sanat ääneen. En pään sisällä, kuten me sen päätöksen teimme.
Voi… Haluan vajota maan alle, eikä kukaan löytäisi minua sieltä koskaan. Miten minä pystyin moiseen! En olisi saanut olla niin helposti johdateltavissa. Kyllä, minä syytän tästä Doriania. Hänhän se ensimmäisenä minua suukotti. Niin, hän suukotti minua otsalle. Hänen suukkonsa se aiheutti minussa niitä outoja väristyksiä. Tämä on hänen syynsä, että menetin neitsyyteni!
… Mikä minä olen häntä syyttämään. Minun syytänihän tämä on. Mitäs annoin tilanteen jatkua eteenpäin ja eteenpäin. Sitten kaikki olikin yhtäkkiä jo myöhäistä.
Kun katson itseäni peilistä, jahka olen saanut sen ensiksi kuivattua höyrystä, järkytyn oman ulkonäköni takia. Silmäluomeni ovat turvonneet, ne ovat punaiset ja kiiltävät. Ne ovat arat, kun kosketan niitä sormenpäälläni. Tietenkin Marim ponnahtaa mieleeni ja katseeni muuttuu surulliseksi. En kadu kyyneleitäni, hän ansaitsi niistä jokaisen. Marim oli hyvä ihminen, eikä hän ollut mitätön, kuten hän pelkäsi olleensa. Olen niin iloinen siitä, ettei Marim saanut koskaan kuulla Euralta sitä, ettei Eura rakasta häntä enää samalla tavalla. Näin on parempi, paljon parempi.
Ehkä…

Kun olen saanut puettua ja kuivattua hiukseni niin, ettei niistä tipu enää vettä, siirryn niin hiljaa takaisin makuuhuoneeseen kuin vain suinkin pystyn. Dorian nukkuu yhä sängyllä maaten mahallaan. Näen hänen paljaan takapuolen ja poskeni lehahtavat punaiseksi. Hiivin hänen vierelleen ja laitan peiton hänen ylleen, jotta näky ei olisi enää niin… Karmaiseva. Eikä se muistuttaisi minua tapahtuneesta.
Dorian mumisee jotain unissaan ja minä olen kuolla säikähdyksestä. Minä suorastaan ryntään ovelle ja pakenen huoneesta ulos. Kun olen sulkenut oven perässäni, huokaisen helpottuneena. Ensimmäisestä vaiheesta selvitty. Tulenkohan selviämään toisesta vaiheesta, eli Dorianin kohtaamisesta silloin, kun hän on herännyt.
Jos vain sopii, ajattelen sitä silloin, kun sen aika on. Nyt haluan olla hetken aikaa stressaamasta mistään muusta kuin tehtävästämme. Olemme siis matkalla kohti mustaa tornia, jonka Paha onnistui rakentamaan Suomeen, kuulemma aivan oven meidän maailmamme ja Zaman maailman lähelle. Meitä tarvitaan tuhoamaan se, sillä kukaan muu ei kykene sitä tuhoamaan.
Toivottavasti Maiju on turvassa. En kestäisi, jos hänelle olisi sattunut jotain. Hänen on siis oltava kunnossa, jos Hyvä haluaa minun taistelevan puolestaan. Minä en kykene taistelemaan, jos läheiseni ovat…
En pysty edes ajattelemaan sitä loppuun ja pudistan päätäni saadakseni sen aiheen pois mielestäni.
Saavun penkkien luokse ja näen Franciksen, Shun ja Samarin istuvan kolmistaan juttelemassa. Eura on luultavasti lukinnut itsensä jonnekin huoneeseen. Minun tekisi mieli mennä lohduttamaan häntä, mutten tiedä, onko minusta siihen. Näkihän Eura minut eilen itkemässä kuin viimeistä päivää. Ehkä annan Euralle vielä jonkin aikaa rauhaa. Jossain vaiheessa minun on mentävä puhumaan hänelle.
“Onko mitään uutta?” kysyn arasti, kun saavun kolmikon luokse. Shun ja Francis suovat minulle katseensa, mutta Samari ei vilkaisekaan minua. Tunnen pistoksen sydämessäni, mutta yritän sivuuttaa sen. Francis katsoo minua siihen malliin virnuillen kuin hän tietäisi, mitä minun ja Dorianin välillä on tapahtunut. Hän ei kuitenkaan sano sanaakaan, ja hyvä niin! Ja mikä hiton stalkkeri hän on, kun hän on koko ajan perillä kaikesta?
“Olemme parin tunnin kuluttua taas… Suomessako se oli?” Shun kysyy epävarmasti ja Samari nyökkää hänelle. Onkohan Samari vihainen minulle siitä, että ‘vein’ Dorianin häneltä? Eihän se minun syytäni ole, Dorian itse hakeutui luokseni. Äh, mitä minä oikein ajattelen! Tietenkin Samari on suruissaan Marimin takia. Tunsivathan he toisensa yli viiden vuoden ajan. Olenpa minä pässi, isolla p-kirjaimella. Ei kaikki aina johdu minusta.
Francis katsoo minua juuri sopivasti ja minä viiton häntä äänettä siirtymään pois Samarin viereltä. Aluksi Francis ei tajua, mitä haluan hänen tekevän, mutta hetken viittoilun myötä hän tajuaa yskän ja siirtyy. Kiitän häntä äänettömästi ja istuudun Franciksen paikalle Samarin vierelle. Samari nojautuu silloin toisen puolen käsinojaan kuin haluten kauemmas minusta. Miksi hänen täytyy käyttäytyä noin minua kohtaan.
“Otan osaa…” mumisen Samarille hiljaa ja katson häntä toivoen, että hän katsoisi minua takaisin. Samari hengähtää vain vaimeasti ja asettaa jalkansa ristiin. Hän ei siis aio puhua minulle. Minä aion kuitenkin puhua hänelle, halusi hän tai ei. Haluan selvittää välimme, kun minulla on siihen vielä mahdollisuus.
“Olen pahoillani, jos olen aiheuttanut sinulle jotenkin mielipahaa. Se ei ole ollut aikomuksenani. Haluan, että me voimme olla..”
“Ystäviä, sitäkö sinä toivot?” Samari lopettaa lauseeni ja katsoo minuun. Hänen katseensa on kylmä, mutta näen hänen silmistään kuitenkin suuren surun. Katson Samaria anovasti, sillä haluan hänen ymmärtävän, että minä olen oikeasti pahoillani kaikesta mielipahasta, jota olen hänelle aiheuttanut. “Jos haluat olla ystäväni, se vaatii luottamusta, rehellisyyttä, eikä sitä rakenneta parissa päivässä”, Samari tuhahtaa kiivastuneena ja nousee ylös tuoliltaan.
“Eikä ystävää saa pettää millään tavalla”, hän toteaa lopuksi ja jättää minut istumaan Shun kanssa samalle penkkirivistölle. Francis on siirtynyt istumaan toisella puolella olevalle penkkirivistölle ja katsoo kulmat koholla tulistuneen Samarin perään. Huokaisen pettyneenä ja vajoan tuolillani alemmas. Ei tämän näin pitänyt mennä. Miksen onnistunut luomaan välillemme sopua?
“Hän on vihainen sinulle”, Shun toteaa itsestään selvän asian ja minä pyöräytän silmiäni. “Tiedätkö miksi?”
“Hmm, annahan kun mietin.. Hän pitää minua varmaan varkaana, tunkeilijana, omahyväisenä… Jatkanko listaa?” totean turhautuneena ja kurtistan kulmiani närkästyneenä. Shun pudistelee päätään ja minä vilkaisen häneen kummissani.
“Hän pelkää sinun vievän hänen elämänsä sisällön”, Shun tarkentaa ja minä kuristan kulmiani.
“Eli hän pitää minua varkaana, kuten sanoin.”
“Hän selvästikin on katkera siitä, että veit Dorianin häneltä”, Shun toteaa ja minun silmäni revähtävät suuriksi. Miten muka Shun tietää tästä? Tietävätkö kaikki lentokoneessa olijat minusta ja Dorianista?
Käännän katseeni juuri sopivasti lentoemäntään, joka katsoo minua pieni virne huulillaan. Jaahas… Lentokoneessa tällaiset jutut leviää siis nopeasti. En kai minä ollut… Kovaääninen? Voi kamalaa, voinko hävetä tämän enempää. “Ja uskon hänen olevan katkera myös siitä, että sinusta ja Marimista tuli hyvät ystävät.”
Katson Shunia ilmeellä, että vaadin enemmän selitystä hänen jälkimmäisiin sanoihin.
“Kyllähän sen näki”, kuulen Franciksen puuttuvan keskusteluumme ja hän siirtyy istumaan Samarin paikalle. “Hän on kateellinen sinulle.”
“Mutta miksi? Eihän hänen nyt tarvitse minulle kateellinen olla. Hänhän on upea, toisin kuin minä, jok-”
“Miksi te naiset aina ensimmäiseksi arvostelette toistenne kauneutta?” Francis toteaa ja Shun nyökyttelee olevansa samaa mieltä. Tuhahdan hiljaa ja annan heidän hoitaa puhumisen, kun minun mielipiteillä ei näköjään ole mitään väliä.
“Samari pitää sinua uhkana, koska hän pelkää, että viet häneltä kaiken, josta hän välittää”, Shun esittää psykologia ja Francis nyökkäilee hyväksyvästi. “Ensiksi Marimin ja nyt Dorianin. Hänen ei ole helppo katsoa vier-”
“Hei, minä en vie ketään”, puuskahdan tähän väliin ja luon heihin molempiin merkitsevän katseen. “Ja mitä te kaksi olette minun ja Samarin tilannetta arvostelemaan. Francis on itse tuollainen flirttipelle ja sinä olet perheenisä. Te ette pysty tietämään, miltä minusta ja Samarista tuntuu.”
“Tuo ei ollut kivasti sanottu”, Francis toteaa pokkana, mutta hänen huulilleen ilmestyy sellainen virne, josta tiedän hänen vain pilailevan kustannuksellani.
“Olen pahoillani”, Shun pahoittelee ja katsoo minua vilpittömästi. “Halusin vain yrittää auttaa.”
“Äh, en minä suuttunut. Olen vain… Antaa olla”, totean uupuneena ja nousen ylös tuolilta.
“Et kai ole pieniin päin?” Francis kehtaakin todeta ja potkaisen häntä sääreen. Hän ulvahtaa kivusta, mutta alkaa nauraa sen jälkeen ivallisesti.
“Menen puhumaan hänelle”, mumisen ajatukseni ääneen ja lähden kävelemään käytävää pitkin. Aikeeni kuitenkin tyssähtää kuin seinään, kun näen erään ovista avautuvan. Silloin minä pinkaisen takaisin istumaan Shunin ja Franciksen väliin yrittäen tekeytyä näkymättömäksi.
Dorian heräsi. Minä kuolen. Apua, vatsassani myllertää ikävästi ja päässä heittää.
“Noh, Dorian. Miksi sinä noin murjotat?” Francis toteaa kovaan ääneen kuin haluten lisätä sitä paniikkia, jota sillä hetkellä tunnen. Nostan kädet kasvoilleni ja voin vain odottaa tuomiotani. Jätin Dorianin vain kylmästi sänkyyn kuuman sessiomme jälkeen. Tai siis tietenkin me sen jälkeen nukahdimme toistemme syliin ja herättyäni hylkäsin hänet.
“Turpa kiinni”, Dorian toteaa kylmästi ja minä tunnen kylmyyden valtaavan mieleni. Dorian on vihainen. En edes halua tietää, miten vihainen. Dorian astelee luoksemme ja minä välttelen katsekontaktia. Kun pari sekuntia on kulunut ja kuvittelen Dorianin olevan jo keskittynyt muuhun kuin minuun, vilkaisen häneen. Meidän katseemme kohtaavat, minun harmikseni ja vatsani tuntuu pyörähtävän ympäri. Dorian, älä näytä noin viattomalta tai kohta minä teen jotain hyvin vastuutonta…
“Missä Eura on?” Dorian kysyy meiltä ja minä lasken katseeni pois hänestä.
“Makuuhuoneessa”, Shun vastaa ja hymyilee surullisesti. “En ole koskaan nähnyt ketään niin surun murtamana..”
Dorian pyyhältää takaisin makuuhuoneiden suuntaan ja minä huokaisen helpotuksesta. Kuulen, kuinka ovi menee kiinni. Dorian yrittää kai lohduttaa Euraa. Toivottavasti hän onnistuu siinä.
“… Ja nyt minä menen juttelemaan Samarille”, totean päättävästi, nousen ylös tuolilta ja kipitän mahdollisimman hiljaisesti makuuhuoneiden suuntaan.

Kun Samari huomaa minun astuneen sisälle huoneeseen, hän ärähtää turhautuneena kuin olisi valmiina sanomaan, että minun pitäisi poistua.
“Minä en poistu, ennen kuin me puhumme välimme selviksi”, totean suoraan ja suljen oven perässäni. Kävelen Samarin eteen, joka istuu sängyn reunalla ja pitelee käsissään lasista maapalloa. Hän siis aikoo vältellä katsettani. Selvä, käy tämä näinkin.
“En varastanut Doriania sinulta, jos sinä niin luulet. En halua sinulle mitään pahaa, ymmärrätkö sen? Asiat ovat vain… Menneet näin. Minä en ole tahallani tätä sotkua aiheuttanut”, selitän sellaiseen äänensävyyn, että Samarin on pakko alkaa pikkuhiljaa uskoa minua. Näen hänen kasvoistaan, että hänen tekisi mieli nostaa katseensa minuun, mutta hän taistelee itseään vastaan. “Olen pahoillani! Anteeksi, jos olen loukannut sinua jotenkin. Mitä minä voin tehdä, jotta en vihaa minua?”
Samarin ollessa yhä hiljaa seuraavat pari sekuntia hymähdän hiljaa. Ehkä tästä ei tule mitään. Samari ei tunnu haluavan antaa minulle edes mahdollisuutta. Jos hän on päättänyt vihata minua lopun ikänsä, niin hän luultavasti aikoo niin myös tehdä.
“Minä vain… Anteeksi”, pyydän anteeksi vielä kerran, jonka jälkeen käännyn ovea päin aikomuksena jättää Samari yksin murjottamaan. Miksi minä täällä seisoisin, kun läsnäoloni ei ole toivottua.
“Henu”, kuulen hänen huokaisevan, kun olen tarttumassa oven kahvaan. Käännyn katsomaan häntä ja yritän lukea hänen kasvoillaan olevaa ilmettä. Kuin hän taistelisi itseään vastaan, sillä hänen kasvoillaan näkyy monta eri tunnetta pienen hetken ajan. Samari laskee lasisen maapallon pois käsistään ja ristii kätensä. “Selvä. Puhutaan. Hoidetaan tämä pois alta”, hän ehdottaa yllättävän yhteistyöhaluisesti ja minä nyökkään hänen ehdotukselleen. Käyn istumaan hänen viereensä sängylle ja odotan, että hän aloittaa keskustelumme.

Kyllä siinä meni helposti se yli puoli tuntia, kun minä ja Samari puhuimme läpi asioita ja selvensimme niitä toisillemme. Nyt Samari on ollut hiljaa viimeisten parin minuutin ajan, ja selvästi hän miettii minulle tuomiota. Tai niin minä ainakin luulen.
“… Välitätkö hänestä?” hän kysyy minulta viimein, eikä hänen tarvitse tarkentaa minulle, ketä hän tarkoittaa. On minun vuoroni olla hetken aikaa hiljaa mietteissäni.
“Luulen niin…” vastaan niin rehellisesti kuin vain osaan ja nostan katseeni huoneen kattoon. “Ymmärrätkö minua, jos sanon, että kaikki on vielä melko epäselvää?”
“Taidan ymmärtää..” Samari toteaa ja hymyilee minulle aivan pienesti. Ah, tuota minä tulin hakemaan! Samari hymyilee minulle! Hän ei voi inhota minua koko sydämestään. Kiitos, kiitos! “Olet melko lailla samanlainen kuin Layla..”
Hymyni, joka vasta ilmestyi huulilleni, katoaa hetkessä, kun tiedostan Samarin sanat. Samari huomaa muuttuvan ilmeeni ja hänen suunsa avautuu jo valmiiksi.
“Siis et sinä ole samanlainen kuin Layla, mutta.. Hän oli yhtä päättäväinen ja sisukas, aivan kuten sinäkin. Layla oli hyvä ystäväni ja olin tuntenut hänet lapsesta saakka. Välillä, kun kuuntelen sinua, muistat minusta Laylaa hyvinä aikoina..”
“Näkeeköhän Doriankin minussa Laylaa..” en mahda olla toteamatta ääneen kysymystä, joka ponnahti välittömästi mieleeni Samarin sanojen jälkeen. Muistutanko Laylaa niinkin paljon, että Dorian ajattelee korvaavansa minut hänellä, kuolleella rakastetullaan?
“Minä vain totesin”, Samari puolustautuu ja nostaa käsiään puolueettomasti ylös. “En kuitenkaan usko, että Dorian olisi valinnut sinut sen takia, että muistutat häntä… Voi olla, ettei hän näe sinussa lainkaan Laylaa. “
“Eura aikoi paljastaa Marimille, ettei hän rakasta tätä samalla lailla kuin ennen…” möläytän todella tahdittomasti ja tajuan heti hävetä sanojani. Samarin silmät laajenevat ja hän katsoo minua tyrmistyneenä. Miksi minä menin möläyttämään jotain tuollaista tähän aikaan? En vain mahtanut itselleni mitään. Olin suruissani Samarin sanojen takia ja surusta minulle tuli mieleen Eura ja Euran sanat vielä silloin, kun Marim oli elossa…
“Onneksi Marim ei saanut koskaan tietää..” Samari toteaa hiljaa ja vilkaisen häntä kulmat murheellisesti kurtussa. Nyökkään hänelle sen merkiksi, että olen samaa mieltä hänen kanssaan. Pidämme pitkän hiljaisen tauon ja luulen, että myös Samari ajattelee sen aikana Marimia.
Kun meillä molemmilla ei ollut enää toisillemme mitään puhuttavaa, tunsin, kuinka kevyt oloni olikaan. Sain jakaa murheitani ja mietteitäni Samarin kanssa, joka myös lopulta uskoutui jakamaan asioitaan minulle. Samari alkoi tuntua joka minuutti entistä läheisemmältä minulle. Uskon kuitenkin, että hän on yhä katkera Dorianista, mutta ei ottanut häntä enää puheeksi.

Samari sanoo tahtovansa käydä vielä suihkussa, ennen kuin lähdemme toteuttamaan uutta operaatiotamme. Poistun huoneesta ja olen aikeissa palata takaisin Shunin ja Franciksen luokse, kun toinen ovi aukeaa. Dorian astuu ulos huoneesta, jossa Eura luultavasti yhä on. Hän huomaa minut ja sulkee oven perässään. Pysähdyn aloilleni ja tuijottelen jalkojani nolona.
“Miten… Hän voi..?” kysyn arasti ja nostan katseeni nopeasti Dorianiin. Dorian kohauttaa olkiaan nopeasti ja hänen katseessaan välähtää suru.
“Voit varmaan arvata..” hän toteaa surullisesti ja hieraisee poskeaan. Jostain kummasta syystä kyyneleet tulvahtavat silmiini, kun katson Doriania. Hän on selvästi tehnyt kaikkensa ollakseen Euran tukena. Aivan kuin Euran suru olisi siirtynyt Dorianiin. Miten arvostankaan Doriania, kun hän meni Euran tueksi. Dorianilla tosin on kokemusta menettämisestä, joten hän kai oli sanomattakin se oikea henkilö Euran tueksi. Miten kauhealta nuo sanat kuulostivatkaan.
“Muistutanko minä Laylaa?” kysyn enempiä ajattelematta. Mikä päivä tämä on, ‘möläytä kaikki tahditon’ -päivä? Minä ja minun suuret kysymykseni. Dorianin katse terävöityy hetkeksi aikaa, mutta minua katsoessaan se leppyy.
“Sanoiko Samari niin?” Dorian arvaa ja minä nyökkään myöntävästi. Hän hymähtää hiljaa itsekseen ja miettii selvästi, miten aikoo kertoa minulle asian. No niin, hän siis näkee minussa Laylaa. Eiköhän tämä siis ollut tässä. Olen hänelle vain Laylan korvike. Hän ei pidä minua minään muuna.
“Samari kertoi minulle, kun oli sinut ensimmäisen kerran tavannut, että muistutat Laylaa. Minusta te kaksi olette kuitenkin aivan eri maailmoista.”
Perun sanani.
Katson Doriania suoraan silmiin haluten lukea totuuden hänen silmistään. Dorianin silmien sinisyys kuitenkin imaisee minut mukaansa ja mieleeni muistuu hänen hyväilynsä sekä hänen uskomattomat huulensa. Punastun helakasti poskistani ja nyökkään hänelle hatarasti.
“S-selvä. Kiitos. Minä.. Menen tuonne…” mumisen kasvot punaisena ja pyyhällän hänen ohitseen kohti istuimia. Hän kuitenkin tarttuu ranteestani ja kääntää minut itseensä vasten. Katseemme kohtaavat ties kuinka monetta kertaa ja näen, kun hän tuo kasvojaan lähemmäs omiani. Olen jo sulkemassa silmiäni valmiina ottamaan vastaan hänen suudelmansa, mutta se suudelma taisi jäädä vain haaveeksi.
“Se sinun häipymisesi oli kyllä ilkeä temppu..” Dorian kuiskaa korvaani ja saa sydämeni jättämään pari lyöntiä välistä. Hän päästää irti ranteestani ja jättää minut yksin seisomaan kapealle käytävälle.
Hän teki tuon tahallaan! Hän antoi minun tarkoituksella olettaa, että hän aikoisi suudella minua! Saamarin kiusankappale! Ja tuollaiselle minä luovutin neitsyyteni! Menkööt Helvettiin koko mies.
Alan kuulostaa katkeralta, eikä se ole lainkaan hyvä juttu. Vedän syvään henkeä ja yritän rauhoitella itseäni. En anna tunteideni ottaa valtaa, koska siitä ei seuraa muuta kuin huonoa. Nähtiinhän se Dorianin kanssa.

Kun meillä on enää puolisen tuntia aikaa, ennen kuin laskeudumme Pirkkalan lentokentälle, päätän mennä puhumaan Euralle. Eura on yhä lukinnut itsensä yhteen lentokoneen huoneista. Hän ei ole kuulemma syönyt tai juonut mitään moneen tuntiin, joten nappaan mukaani vesipullon ja banaanin. Tungen ne vaikka hänen kurkustaan alas, jos muu ei auta.
Miksi olen yhtäkkiä alkanut kuulostaa ilkeältä? En minä oikeasti ole ilkeä ihminen. Syytän tästä mielialasta Doriania, kun hän kohtelee minua kuin mitäkin roskaa.
“Eura..?” avaan oven, kun olen koputtanut. Astun sisään hämärään huoneeseen ja erotan Euran istuvan sänkynsä laidalla kyynärpäät polviin nojaten ja pää käsiin painunut. Hänen olemuksensa on todellakin lyyhistynyt kasaan, eikä häntä ole mukava katsoa tuon näköisenä. Tunnen sydämessäni ikävän pistoksen, kun katson häntä.
“Me olemme pian perillä..” kuiskaan ja kävelen varovaisesti hänen eteensä kuin peläten hänen hyökkäävän kimppuuni. Eura hengittää raskaasti, eikä tee elettäkään nostaakseen katsettaan minuun. “Toin sinulle vettä ja syötävää.. Sinun on syötävä, jotta jaksat taas..”
“En halua mitään..” hän vastaa välinpitämättömästi ja pysyy yhä samassa asennossa. Kyykistyn hänen eteensä haluten tavoittaa hänen silmänsä. Ne nähdessään huomaan, ettei niissä ole pilkahdustakaan toivosta tai hyvästä. Kuin hänen silmänsä olisivat eksyneet. Vatsaani kouraisee ikävästi.
“Sinulla ei ole lainkaan voimia”, totean hänelle hiljaa ja työnnän vesipulloa hänen kasvojensa eteen. Eura kääntää kasvojaan sivummalle torjuen veden.
“En halua voimia..” hän toteaa katkerasti ja hänen kasvoilleen ilmestyy tuskainen irvistys. Eura nostaa toisen kätensä kasvoilleen ja näyttää siltä kuin hän kokoaisi itseään. Katson häntä lohduttomana ja tunnen kyyneleiden täyttävän silmäni. Ihmistä, joka on noin surullinen kuin Eura, on niin vaikea katsoa. Yleensä minäkin alan itkeä, jos joku itkee.
“Olit oikeassa..” Eura henkäisee ääni väristen ja pitelee kättään yhä kasvojensa edessä. “Oli hyvä, ettei hän saanut tietää muuttuneista tunteistani… Sillä ne olisivat olleet valetta. Minä rakastan häntä yhä niin suunnattomasti..”
Eura alkaa täristä ja hänen hengityksensä muuttuu katkonaiseksi. Hän nyyhkäisee ja näen kyyneleiden noruvan hänen poskiaan pitkin. Nielaisen hiljaa ja tunnen, kuinka ensimmäinen kyynel vierähtää omalta poskeltani. Nousen seisomaan ja istuudun hänen vierelleen sängylle. Kiedon käteni hänen ympärille ja painan pääni Euran olkaa vasten. Nyt tunnen, kuinka suuresti hän täriseekään. Toivottavasti minusta on hänelle edes jotain lohtua.
En voi edes kuvitella, miltä Eurasta mahtaa tuntua. Dorianista tuntui luultavasti samalta, kun hän menetti Laylan ja pikkusiskonsa. Samaria ei sovi myöskään unohtaa, sillä olihan Layla hänen hyvä ystävänsä. Xynel on menettänyt koko perheensä. Kaikki he olivat menettäneet jonkun tärkeän. Heillä kaikilla on sydämessään ammottava aukko, joka tuskin ikinä korjautuu täysin. Vaikka olin surullinen Marimin kuolemasta, minun suruani ei voi edes verrata Euran suruun. En halua koskaan joutua menettämään rakastani tällä tavoin. Minä en varmaankaan kestäisi rakkaani menettämistä. Mieleeni ilmestyy Dorianin kasvot ja ajatus siitä, että Dorian kuolisi. Miten minä siihen reagoisin? Rakastanko minä Doriania niin paljon, että hänen menettäminen tekisi minut hulluksi?
Ei. En tunne niin voimakasta tunnetta häntä kohtaan. Olenko muuttunut tunteettomaksi häntä kohtaan? Luulin, että rakastan häntä, mutta… Tämä on kaiketi vain pelkkää ihastumista. Jos minä rakastaisin Doriania, minä kyllä tuntisin sen. Elämä ilman häntä olisi vaikeaa ja hankalaa, jos minä rakastaisin häntä koko sydämestäni.
Eikä Dorian takuulla välitä minusta mitenkään eri tavalla. Olen hänelle kuin Samari, petikaveri…

Kun lentokone alkaa täristä ja oven yläpuolelle syttyy valo, joka kehottaa meitä palaamaan paikoillemme, tartun Euraa kyynärpään alta ja autan hänet pystyyn. Me lähdemme vaitonaisina kävelemään kohti istuinpaikkoja, joiden luona jo muut ovat. Kaikki katsovat meitä tarkkaillen, kun istutan Euran aloilleen. Istuudun hänen viereensä ja suljen silmäni hetkeksi aikaa. Pian tämä on ohi ja zamalaiset pystyvät palaamaan takaisin omaan maailmaansa. Meillä on edessä suuri taistelu, ja uskon, että taistelu tulee olemaan kohtalokas. Voin vain rukoilla, että meille kaikille käy hyvin, mutta… Ei, en saa ajatella muuta. Pienikin epäilys voi koitua kohtaloksemme. Minun täytyy olla positiivinen tulevaisuuden kannalta, jos haluan meidän onnistuvan.
Olen aikaisemmin ilmoittanut Cenarielle, että me saavumme Suomeen. Cenarie sanoi tulevansa meitä vastaan, koska haluaa kuulla kaiken, mitä meille Avainten etsinnässä on tapahtunut. Kun kerroin hänelle, että menetimme Marimin ja Avaimen, hän meni aivan hiljaiseksi. Jouduin myös paljastamaan Xynelin ja Bennun tilanteen. Cenarie alkoi silloin voihkia surkeuksissaan ja mumisi jotain, ettei tämän näin pitänyt mennä. Eihän mikään mennyt koskaan niin kuin piti.
Lentokone on laskeutunut ja lopettanut liikkumisen. Me kaikki ponnahdamme oitis pystyyn ja suorastaan juoksemme kohti uloskäyntiä. Päästessämme ulos näen Cenarien rientävän meidän luoksemme. Hän kietoo kätensä tiukasti Samarin ympärille ja näyttää selvästi huojentuneelta, kun me olemme jälleen hänen luonaan.
“Meillä ei ole aikaa tuhlattava”, Cenarie hengähtää ja päästää tyttärensä otteestaan. Hän näyttää vakavalta. “Kun tuhoatte tornin, ne hirviöt katoavat Maasta. Paha ei pysty tulemaan tähän maailmaan, ja se on meidän onnemme. En tiedä, miten hän löysi oven, mutta… Nopeasti, teidän on toimittava nopeasti!”
Näen, kun Samari tarttuu kämmenillään Franciksen kämmenselkään ja tiedän, että Dorian tarttuu aivan pian minusta kiinni. Ehdin vielä nähdä, kuinka Eura asettaa kämmenensä Shun kämmenselkiä vasten, ennen kuin tunnen hänen kosketuksensa. Kirkas valo peittää näkyvyyteni hetkeksi aikaa, mutta pian kaikki on taas selkeää. Näen Samarin ja Franciksen Suojelijan, jonka valkoisessa värissä on myöskin punaisen värin vivahde, kuten myös Euran ja Shunin Suojelijassa. Me kaikki olemme saman näköisiä, mutta jostain syystä minä osaan erottaa heidät toisistaan. Se on kai jokin Suojelijan ominaisuus.
Lähdemme oitis suuntaamaan kohti hylättyä tehdasta, ja uskon, että meillä kestää parisen kymmentä minuuttia, ennen kuin pääsemme perille. Eteeni on ilmestynyt kartta ja siihen on merkitty päämäärämme. Hienoa, kun me vain seuraamme sitä, löydämme sinne mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti.
Tai niin minä ainakin toivon.

Mutta kuten jo aikaisemmin totesin, mikään ei mene koskaan niin kuin pitäisi. Törmäämme matkamme aikana useampaan otteeseen hirviölaumoihin, jotka ovat tekemässä tuhoaan ja tappamassa ihmisiä. En tule koskaan tottumaan vereen, vaikka olen nähnyt sitä parin päivän aikana jo useampaan otteeseen. Ehkä on hyvä, etten totukaan siihen. Veri tulee aina varoittamaan minua siitä, että jokin on huonosti. Jos tottuisin vereen, voisin arvioida tilanteet väärin, enkä osaisi ottaa tilannetta tosissani.
“Tiedätkö mitä..” kuiskaan ääneen ja tiedän Dorianin kuulevan minut. Meillä on matkaa jäljellä enää vain parin kilometrin verran ja saavumme päämäärämme aivan pian, jos hirviöitä ei enää ilmesty eteemme tietämme tukkimaan. “En tiedä, pystynkö kaiken tämän jälkeen enää elämääm normaalisti..” paljastan ajatukseni ääneen ja kuullessani sanani omiin korviin alan uskoa niitä vain entistä enemmän. Voiko tällaisen kokemuksen jälkeen enää palata normaaliin arkeen? Hei, minä tässä vain kävin taistelemassa Pahaa vastaan Zamassa, jippii! Kaikki ei tosiaankaan voi enää sen jälkeen olla normaalia. Ja mitä jos minä kuolen? Kuolen, niin kuin Marim. Silloin en ainakaan voi miettiä tulevaisuuttani ja mitä minä sen kanssa tekisin.
“Taidat siis tietää, miltä minusta tuntuu”, Dorian toteaa vaisusti ja minä vedän syvään henkeä. “Jos joku kykenee tämän jälkeen elämään normaalisti, niin kyseisellä ihmisellä on jotain vikaa päässään.”
“Ymmärrän kyllä, että ihmiset haluavat varmasti unohtaa tämän, mutta… Okei, en enää edes tiedä, mitä ajan takaa. Kai minä haluan vain puhua, jotten ajattelisi tulevaa niin paljon”, mumisen ajatukseni ääneen ja tunnen sydämeni lyövän tiheään tahtiin. Haluan puhua. Minä haluan puhua, jotta saan ajatukseni muualle. En halua ajatella sitä, miten tämä kaikki tulee päättymään. Haluan puhua jotain turhanpäiväistä, sellaisesta, mistä ei ole mitään harmia. Onnistuuko sellainen tällaisessa tilanteessa?
“Miksi jätit minut yksin?” Dorian kysyy uteliaana, eikä hänen tarvitse tarkentaa kysymystään. Tiedän vallan hyvin, mistä hän puhuu. Miksi hän tahtoo niin kovasti tietää syyn siihen, että miksi lähdin? En minä ole hänelle mitään erityistä.
“… Koska minua hävetti”, vastaan hetken kuluttua ja haluan lisätä lauseeseeni vielä erään lauseen, vaikka sen sanominen on vaikeaa. “… Ja suoraan sanoen minua kadutti.”
Dorian menee hiljaiseksi. Kuin hän ei olisi varautunut minun sanovan moista. Pilasinkohan minä jotain?
“Sinä et…” hän aloittaa epävarmasti ja tuntuu hakevan oikeita sanoja. “Sinä siis kadut sitä, että päästit minut lähelle itseäsi?”
Kyllä. Minä kadun sitä. Mutta arvatkaa, voinko myöntää sitä Dorianille? No en tosiaankaan voi, jos hän tuntuu ottavan sen jo näin raskaasti!
“Siis en minä… Kyllä se siis vähän kaduttaa, kun se oli ensimmäinen kertani ja-”
“Anteeksi?” hän keskeyttää minut ja kuulostaa hyvin järkyttyneeltä. “Oliko se… Ensimmäinen kertasi?”
Dorian ei näköjään ollut ottanut minun neitsyyspuheitani silloin Kiinassa todesta. Voi pyhä sylvi...
“… Niin, se oli ensimmäinen kertani”, toistan itseäni ja kiitän onneani, ettei Dorian pysty näkemään punastustani. “Olisin halunnut sen olevan jotenkin… Erityinen… Ei siis sillä, että sinussa olisi ollut jotain vikaa! O-olin vain niin sekaisin Marimin kuolemasta, enkä tiennyt mitä tein… Tietenkin se oli ihanaa ja uutta, ja nautin siitä, m-mutta..” mitä minä oikein selitän! Miksen osaa lopettaa hyvän sään aikana. Kuulostin varmasti niin typerältä, kun yritin selittää hänelle mahdollisimman tarkasti sen, mitä tilanteesta ajattelin.
“Ensikertalaiseksi en olisi sinua uskonut”, Dorian päätyy vain toteamaan myhäilevästi ja minä pyöräytän silmiäni.
“Luulitko minun sitten olevan jonkin sortin jakorasia?”
“No en sentään”, hän naurahtaa sydämellisesti ja saa minut hieman hymyilemään. Tajuan kuitenkin, ettei tilanteessa ole mitään hymyilemistä. Minun kuuluisi olla vakava ja tarkkasanainen siitä, mitä aion suustani oikein päästää. “Mutta en tosiaankaan kuvitellut sinua ensikertalaiseksi. Niin taitavasti sinä kuitenkin homman teit.”
Sosiaalinen media on täynnä paljasta pintaa. Täytyisi asua kiven alla, jos haluaa olla täysin tietämätön seksistä. Kaiken, mitä minä Dorianin kanssa tein, olen periaatteessa oppinut television välityksellä. Ehkä siitä kapistuksesta onkin ollut jotain hyötyä.
“Eli tuo oli… Kohteliaisuus?”
“Tietenkin se oli kohteliaisuus, tyhmä. Voiko sitä edes toisin tulkita?”
“No jos olisit sanonut sen toisella äänensävyllä, sen olisi voinut tulkita sarkastiseksi.”
“Olenko minä sinusta sarkastinen?”
“Välillä.”
“Kiitos vain.”
“Eipä kestä. Toivottavasti egosi ei suurene tästä tiedosta”, hymisen huvittuneena, vaikka yritän kaikin keinoin pidätellä huvittuneisuutta kaukana.
“Huvitanko minä sinua?” Dorian kysyy ja kuulen hänen pidättelevän nauruaan.
“Et, miksi niin ajattelet?” kysyn muka viattomasti ja virnuilen itsekseni.
“Kunhan kysyin..” hän hymisee ja tunnen rinnassani iloa. Onnistuinkohan saamaan Dorianin hymyilemään?

Luku 11. Kaaos

Oveen koputetaan ja minä havahdun oitis hereille.
“Olemme pian perillä”, kuulen Marimin äänen oven toiselta puolelta. Hieron unisia silmiäni ja tunnen kädet ympärilläni. Dorian ja minä juttelimme niin kauan, että meitä molempia alkoi väsyttää. Lopulta me nukahdimme samaan sänkyyn, vierekkäin. Niin. Minähän en siis harrasta nukkumista miespuolisen kanssa, mutta en minä kehdannut häntä poiskaan häätää. Olin kai niin hämmentynyt Dorianin herkästä puolesta, ettei minulla ollut sydäntä näytellä tunteetonta.
Siirrän Dorianin kädet pois ympäriltäni ja alan sitten herätellä häntä.
“Dorian, herää”, minä käsken ja tökkäisen häntä sormellani olkapäähän. Dorian mumisee unissaan, eikä tee elettäkään herätäkseen. Tökkäisen häntä entistä kovempaa. “Dorian, me olemme kohta perillä.”
Tuuppaan häntä entistä voimakkaammin ja vihdoinkin hän avaa silmänsä. En kyllä ollut lainkaan varautunut siihen, miten hän reagoisi herättämiseen.
Nimittäin hän suorastaan hyökkää kimppuuni ja nopeasti me molemmat olemme päätyneet lattialle. En ehtinyt edes henkäistä säikähdyksestä, kun kaikki kävi niin nopeasti! Dorian on ylläni käsiensä varassa ja minä katson häntä silmät puoliksi kiinni. Pelkään, että hän aikoo satuttaa minua, sillä hän takuulla luulee minua viholliseksi. Ei olisi pitänyt mennä tuuppaamaan häntä niin kovaa.
“Enkö jo sanonut -” ovi aukeaa ja Marim astuu sisälle huoneeseen. “ - että me olemme kohta perillä”, hän puhuu loppuun ja etsii meitä katseellaan. Hän löytää meidät lattialta ja tuijottaa meitä jokseenkin tyrmistyneenä. Marim katoaa huoneesta kasvot punaisena niin nopeasti, että vain viuhahdus kuuluu. Katsahdan Dorianiin kummastuneena ja tunnen sitten jonkin kovan reittäni vasten. Lasken katseeni alas, eikä minun tarvitse nähdä kuin yksi asia tajutakseni tilanteen.
“Voi per-” älähdän posket punaisina ja työnnän Dorianin pois päältäni. Näköjään kuvittelin tilanteen aivan toisin! Ei Dorian luullut minua viholliseksi, vaan joksikin aivan toiseksi! Ei hänellä muuten sillä tavalla haarojen välissä seisoisi! “Voi jumalau-” keskeytän kiroamiseni, sillä jostain syystä en vain saa sanoja loppuun asti sanottua. Dorian nousee ylös seisomaan ja pitelee käsiään haarojensa välissä. Minä taas yritän olla katsomatta häneen.
“Ei tämä sinusta johdu,” Dorian kiirehtii sanomaan ja hänelläkin tuntuu olevan vaikeuksia sanojensa kanssa. “Aamuisin vain… Tai siis.. Kyllä sinä tiedät”, hän sopertaa ja katoaa pienen kylpyhuoneen puolelle. Huokaisen huojentuneena ja alan oitis pukea pitkähihaista paitaani päälleni. Olipa se kiva aamuherätys. En yhtään ihmettele, miksi Marim poistui huoneesta niin nopeasti… Hienoa, mitähän hänkin nyt ajattelee minusta? Ja Dorianista! Voi kamalaa. Poskeni lehahtavat taas punaisiksi, kun vain ajattelenkin Doriania, uneliasta ja juuri herännyttä Doriania, jonka haaravälissä oli jokin pystyssä.
Minä en ole irstas!

Astun ulos makuuhuoneesta ja näen Marimin seisovan pienen matkan päässä. Hän hymyilee minulle siihen malliin, että on käsittänyt jotain väärin. Riennän hänen luokseen ja pudistelen päätäni rivakasti.
“Minä herätin Dorianin, hän hyökkäsi kimppuuni, päädyimme lattialle ja sinä astuit sisälle”, kerron hänelle suoraan ja varon korottamasta ääntäni. En halua, että Samari kuulee tästä sanaakaan, sillä kaikista vähiten tahdon aiheuttaa mielipahaa hänelle.
“Niin niin… Dorian näytti ainakin enemmän hyökkäävän innostuneelta..” Marim virnuilee minulle ja minä haluan pyyhkiä tuon virneen hänen huuliltaan oitis!
“Se ei oikeasti ollut sitä, miltä näytti. Ei Dorian pidä minusta, hän kaipailee yhä Laylan perään..” kuiskaan hivenen katkeralla äänensävyllä ja kasvoilleni kohoaa hetkellisesti murheellinen ilme. Marim lopettaa virnuilun huomatessaan reaktioni. Toivon, että hän uskoo minun puhuvan totta. En halua, että kukaan saa minusta ja Dorianista väärän käsityksen. Me emme ole pari, enkä minä vehdannut hänen kanssaan. En ole sellainen tyttö.
“Samari..” Marim aloittaa aivan hiljaa ja tuo kasvojaan lähemmäs korvaani. “Hän vietti yönsä Xynelin kanssa..”
Silmäni suurentuvat hetkellisesti ja katson Marimia epäuskoisesti. Marim nyökkää minulle, enkä minä voi muuta kuin uskoa hänen sanojaan.
“M-mutta miksi hän tekisi niin..? Hänhän rakastaa Doriania..?” mumisen ihmeissäni ja yritän keksiä loogista selitystä tähän.
“Dorian ei ilmeisestikään halunnut nukkua yötään Samarin kanssa… Tai siis, hänhän nukkui sinun kanssasi. Kaipa Samari tahtoi seuraa jostakusta..” Marim kertoo minulle omat ajatuksensa ja nyt minä henkäisen ymmärtäväisesti. Sinänsä minä ymmärrän Samaria, mutta sitten taas en. Jos rakastaa jotakuta, kuten hän kertoi minulle rakastavansa Doriania, niin ei minusta silloin pitäisi etsiä lohtua jostakusta muusta.
Tämä alkaa oikeasti olla kuin jostain monimutkaisesta saippuadraamasta, eikä kukaan pysy juonessa mitenkään mukana. Miten minä sainkaan itseni mukaan tällaiseen soppaan? Minä kun tosiaan luulin, ettei zamalaisten keskuudessa tällaisia suhdeongelmia olisi, mutta taisinpa olla väärässä.

Olemme pian kaikki kokoontuneet yhteen ja minä välttelen Dorianin sekä Samarin katsetta parhaani mukaan. Minusta tuntuu, että olisin ollut osallisena johonkin suurempaankin pettämisskandaaliin, vaikkei se olekaan totta. Toivottavasti Samari ei tiedä sitä, kenen luokse Dorian tuli yönsä viettämään.
Uskallan vilkaista Samaria nopeasti ja huomaan hänen katsovan minua. Lasken katseeni nopeasti alas ja tunnen, kuinka kylmät väreet kulkevat kehoni läpi. Samari tietää, näin sen hänen katseestaan. Voi ei, tätä minä viimeiseksi halusin. Toivottavasti hän ei kanna minulle kaunaa tästä. Olen vain viaton ulkopuolinen, oikeasti!
Laskeuduttuamme Oklahoman lentokentälle olemme päättäneet, mitä me teemme. Marim, Samari ja Francis lähtevät etsimään Viidettä avainta sillä aikaa, kun me muut laadimme mahdollista strategiaa Zaman varalle.
Xynel on lähtenyt ostamaan ruokaa Bennun ja Shun kanssa. Bennu lupasi käyttäytyä kiltisti ja hän näyttikin sen verran kalpealta, että hänen tarvitsi käydä haukkaamassa happea. Eura luotti Shun Xynelin vastuulle, eikä siis lähtenyt kolmikon mukaan.
Minä ja Eura istumme lentokoneesta ulos laskeutuvilla portaikolla ja nautimme ulkoilmasta. Dorian on jäänyt sisälle, sillä uskon, että häntäkin nolottaa se tämän aamuinen kiusallinen asia. Eura puhelee minulle niitä näitä ja yrittää valaista minun tietämystäni Zamasta entisestään. Kerrottuaan minulle kymmenen minuutin ajan Zamasta me eksymme puhumaan muista Taistelijoista. Meillä on ollut tähän asti hauskaa keskustella, kunnes keskustelumme saa yllättäen vakavamman sävyn.
“Marim on upea, hauska ja hyvä ihminen, mutta…” Eura toteaa yhtäkkiä ja minä pelkään sitä, mitä hän aikoo minulle seuraavaksi paljastaa. “Me kasvamme. Me muutumme ajan myötä..” hän jatkaa pelottavaan sävyyn, enkä halua edes kuvitella, mitä hän sillä hetkellä ajattelee.
“Mitä sinä siis tarkoitat..?” kysyn varovaisesti, vaikkei minun olisi ehkä pitänyt. Näen Euran huulille kohoavan surullisen hymyn.
“Tätä on niin vaikea sanoa ääneen..” Eura aloittaa ja kurtistaa vakavana kulmiaan. “Luulen, etten enää rakasta Marimia samalla tavalla kuin ennen..” hän saa lopetettua ja mitä tuijotan häntä melko tyrmistyneenä. Juuri tuota minä pelkäsin ja kadun sitä, että annoin hänen jatkaa loppuun.
“Aiotko kertoa tästä hänelle..?” kysyn hiljaa ja odotan, mitä Eura aikoo minulle sanoa.
“Minun on oltava rehellinen hänelle, hän ansaitsee kuulla totuuden… Ajattelin kertoa hänelle sen, kun olemme kahdestaan kaikessa rauha-”
“Ei! Et.. Et voi kertoa hänelle sitä! Ainakaan tässä vaiheessa!” parkaisen hädissäni ja Eura katsoo minua melko säikähtäneenä. Pudistelen päätäni rivakasti. “Luuletko, että hän lähtee iloisin mielin sotaan, kun sinä olet jättänyt hänet?”
Eura alkaa tosiaan miettiä asiaa, ja hyvä niin. Olen nimittäin nähnyt, mitä ihmisille tapahtuu silloin, kun rakkaudenkohde paljastaa, ettei enää rakasta toista. Se oikeasti särkee sydämen, ja vaikka esittäisikin rohkeaa ja selviytyjää, ei todellisuudessa ole sitä. Jos Eura aikoisi paljastaa muuttuneet tunteensa Marimille ennen, kun me lähdemme pelastamaan Zamaa Pahalta, niin varmaan jokainen arvaa, miten siinä tulee käymään. Ei ainakaan hyvin.
“Ehkä olet.. Oikeassa..” Eura toteaa pitkän mietintätauon jälkeen ja minä huokaisen hiljaa helpottuneena. Tähän soppaan ei todellakaan tarvita enää mitään tuollaista, sillä soppa on jo muutenkin sen verran väkevä, että tämä saa riittää.
Enkä halua nähdä Marimia sydän särkyneenä. Toivon, että Eura pystyy pidättelemään itseään mahdollisimman pitkää tämän asian kanssa. Kuulostaa ehkä jonkun mielestä itserakkaalta, mutta… En vain halua nähdä surullisia ihmisiä. En nyt, enkä jatkossa.
Yhtäkkiä takanamme oleva lentokoneen ovi aukeaa ja oven suulla seisoo närkästyneen näköinen Dorian, joka pitelee soivaa puhelintani kädessään.
“Miten helvetissä tämän saa hiljaiseksi!” Dorian ärähtää turhautuneena ja minä pomppaan nappaamaan puhelimeni käsiini.
“Haloo?” vastaan, sillä soittaja ei ollut kukaan tuttuni, sillä näytössä näkyi vain pelkkä numero.
“… tämän saa oikein toimimaan”, kuulen tutun äänen puhelimen toisesta päästä ja kurtistan ihmeissäni kulmiani.
“Cenarie? Kuuletko minua?” puhun puhelimeen kovemmalla äänellä. Totta tosiaan, Cenarie soittaa minulle. Ihmeiden aika ei siis ole ohi. Hän luultavasti kyselee vain kuulumisiamme. Voin ilolla kertoa hänelle, että pääsemme jo mitä luultavammin tänään palaamaan takaisin päin.
“Henu! Voi hyvänen aika sentään, tämä… Tämä on kauheaa!” Cenarie henkäisee kauhistuneena puhelimeen ja minä en ymmärrä lainkaan, mistä hän puhuu. Enkä ehdi edes kysyä häneltä asiasta. “Se on täällä..!”
“Mitä sinä tarkoitat, mikä on täällä?” kysyn kummissani ja yritän muodostaa mielessäni jotain järkevää siitä, mitä Cenarie yrittää parhaillaan minulle kertoa. Cenarie henkäilee puhelimeen ja puhelin rätisee ihmeelliseen tyyliin.
“Paha on löytänyt oven!”

Olen lopettanut puhelun pari minuuttia sitten, mutta ne pari minuuttia ovat takuuvarmasti olleet elämäni pisimmät ikinä. Vatsassani muljahtelee yhä ikävästi ja tuntuu, että päälleni on pudonnut painava järkäle. Koko suunnitelmamme on mennyt aivan pilalle ja meidän on nopeasti keksittävä uusi sellainen. Paha on löytänyt oven ja päästänyt hirviöitään Maahan. Cenarien mukaan se on jo tehnyt tuhojaan Suomessa. Minkälaista tuhoa, sitä Cenarie ei kertonut, mutta minä kyllä taidan tietää. Enkä halua ajatella koko asiaa, sillä haluan pysyä selväjärkisenä mahdollisimman pitkään.
Mutta kauheinta, mitä Cenarie kertoi minulle oli se, että Paha aikoo tuhota jäljellä olevat Avaimet.
Sen verran minä kauhistuin, että Dorian ja Eura joutuivat taluttamaan minut sisälle koneeseen, sillä jalkani eivät enää kantaneet minua. Cenarien mukaan Paha on meidän perässämme, ellei se jopa ole jo täällä. Mistä kukaan tietää, millaisia voimia sillä oikein on! Miten se on muka jäljittänyt meidät? Miten tämä kaikki on mahdollista!
“M-m-meidän täytyy varoittaa muita..!” parkaisen katkonaisesti, kun olen saanut koottua itseäni alkujärkytyksestä. “Marimia, Samaria ja Francista! J-ja Xyneliä, Shunia ja Bennua!”
Dorianin ja Euran kasvoilla olevat ilmeet eivät saa minua rauhoittumaan yhtään, vaan pikemminkin ne saavat minut panikoimaan entisestään. Miten me saamme muut kiinni? Samarilla on meidän karttamme! Tiedämme vain, että viides Avain on täällä Oklahomassa.
Televisio. Minä haluan katsoa televisiota, nyt heti.
Olen kaatua mahalleni, kun pomppaan sillä lailla pystyyn ja ryntään television ääreen. Avaan sen tärisevin käsin, eikä minun edes tarvitse kanavaa vaihtaa, kun näen jo haluamani - tuhoa. Näen vain televisiossa tuhoa. Maa on pakokauhun vallassa, kun joku meille tuntematon voima lietsoo paniikkia ja sekasortoa. Ihmiset pakenevat minkä ehtivät, mutta tiedän, että pakeneminen on turhaa, jos joutuu Pahan kanssa vastatusten. Ihminen vastaan itse Pahuus. Ensimmäiseksi mainitulla ei ole lainkaan mahdollisuuksia selviytyä.
Televisiossa näkyy myös musta korkea torni, jota jään hetkeksi aikaa tuijottamaan mietteissäni. Mieleeni muistuu sitten Euran sanat silloin lähtöpäivänämme. Tornit, Paha on luonut torneja saadakseen maailmaan ikuisen pimeyden ja synkkyyden. Lisäksi ne kasvattavat Pahan voimia entisestään. Ei hemmetti, Paha on jo tehnyt sellaisen Maahan! Vai onko niitä jo useampiakin, en tiedä! Televisio näyttää vain yhtä!
Voi hyvä luoja… En voi muuta kuin rukoilla sitä, että lähimmäiseni ovat turvassa…

Lentokoneen ovi aukeaa aivan yllättäen ja me kolme käännymme säikähtäneenä katsomaan sitä. Shun haukkoo äänekkäästi henkeään ja näyttää siltä, että hänellä on meille jotain raskauttavaa kertomista.
“… Se tyttö, se… Bennu… Karkasi”, Shun henkäisee ja käteni nousevat suulleni. “Xynel lähti etsimään. Oletteko nähneet jo uutiset?”
Eura kertoo Shunille sen, minkä minä kerroin Euralle. Ja sen tiedon minä sain Cenarielta. Shun lyyhistyy istumaan penkille ja pudistelee päätään. Hän ei näytä myöskään uskovan sitä, että Paha olisi tullut joukkoineen Maahan.
“Henu”, Dorian tarttuu ranteestani herättäen huomioni. Hänen katseensa porautuu silmiini ja melkein jo arvaan, mitä hänellä on mielessä. “Meidän on lähdettävä etsimään heitä.”
Arvasin. Meidän täytyy lähteä etsimään Marimia, Samaria ja Francista. Heille on kerrottava, mitä on tapahtunut. Ja minä tiedän, miten me lähdemme etsimään heitä.

Seison Dorianin edessä ja hengitykseni on tiheää. Hän asettaa kämmenensä kämmenselälleni ja suljen silmäni jo valmiiksi.
“Älä pelkää..” Dorian kuiskaa korvaani, ennen kuin minun tietoisuuteni katoaa hetkellisesti kirkkaan valon syleilyyn. Avatessani silmäni maailma näyttää pieneltä ja helposti tuhottavalta. Tiedän olevani Suojelijan sisällä ja Dorian sen ohjaksissa. Ihmiset, jotka ovat lentokentällä, katsovat minua järkyttyneinä ja pelokkaana. He luultavasti luulevat minua joksikin pahaksi, sillä ihmiset lähtevät pakenemaan. Minun tekisi mieli huutaa heille, etten ole paha, vaan olen tarkoitettu suojelemaan ihmisiä. En kuitenkaan huuda mitään. Lähden juoksemaan ja tiedän, että Dorian on päättänyt suunnan, josta lähdemme ensimmäiseksi etsimään Marimia, Samaria ja Francista.
Emme ole ehtineet edes kauaksikaan, kun näkökenttääni osuu jokin rakennuksien seassa. Se välkkyy punaisena, kuin välkkyvä kohde olisi vaarallinen. Olo tuntuu tosiaankin kuin joltain robotilta. Käsiini ilmestyy miekka ja mieleeni tulvahtaa kaikenlaisia kauhukuvia.
“Dorian!” huudahdan ääni käheänä ja toivon, että hän tajuaa kertoa minulle tilanteen minun enempiä kyselemättä.
“Ne ovat täällä”, Dorian toteaa vakavana ja minun tekisi mieli sulkea silmäni, mutta juuri silloin saan paremman kuvan punaisena välkkyvistä kohteista. Miten nuo hirviöt ovat muka ehtineet jo tänne? Kauanko siitä muka on, kun Paha keksi oven meidän ja Zaman maailman välillä? Ei siitä voi olla kuin vain tunteja! Tähän täytyy olla jokin hyvä selitys, että nuo hirviöt ovat jo täällä Oklahomassa.
… Ja miksi minusta tuntuu siltä, että nuo oliot ovat kasvaneet viime näkemästäni? Nuohan ovat aivan valtavia! Se hirviö, joka meinasi hyökätä kimppuuni silloin eräänä iltana, oli ainakin kaksi kertaa pienempi kuin nuo. Hei, ei kai noilla ole kolmet kasvot..?
“Dorian, nuo ovat valtavia”, henkäisen kauhuissani ja kuulen Dorianin mutisevan itsekseen jotain. “Kuin niitä olisi ruokittu.. Miksi noilla on kolmet kasvot?”
“Niiden on täytynyt syödä useimpien ihmisten sielut.. Kasvojen määrä kertoo, kuinka moni ihminen on ollut niiden uhrina”, Dorian selventää hampaita kiristellen ja otteeni miekasta tiukentuu. “Olenpa todella iloinen, etten tällä kertaa joudu ihmisen kokoisena taistelemaan noita vastaan.”
“Pitikö tuon olla kannustava lause?” inahdan hiljaa, kun huomaan hirviöiden lähestyvän meitä. “Sillä minua pelottaa edelleen.”
“Sinun se tässä iloinen pitäisi olla, kun et ole vastuussa kenenkään hengestä”, Dorian toteaa hiljaa ja tunnen itseni typeräksi. Dorianillahan se tässä pahin paikka tulee olemaan. Hänhän on vastuussa minun kunnostani ja hengestäni.
“Anteeksi… Minä luotan sinuun.”
“Ei se mitään. Kohta näet, mitä olen viidessä vuodessa oppinut.”
En voi muuta kuin toivoa, että Dorian on viidessä vuodessa oppinut puolustamaan itseään niin, ettei hän saa vammoja. Koska nyt minä olen se, joka niitä vammoja saisi, jos Dorian tyrii.

Ainakin vielä olen ehjänä. Nyt täytyy koputtaa nopeasti puuta, ennen kuin onnemme kääntyy.
En ole pysynyt ollenkaan laskuissa siinä, kuinka monta hirviötä on saanut surmansa miekastani. Sen minä kuitenkin tiedän, että moni hirviö on saanut surmansa. Dorian on niin hemmetin taitava miekkamies, etten voi muuta kuin arvostaa häntä. On mukava tunne, kun tietää, että joku suojelee sinua niin taidokkaasti.
“Sinä olet… Taitava”, myönnän, kun olemme saaneet tuhottua jokaisen hirviön näköpiiristämme.
“Mitä minä sanoin”, Dorian myhäilee tyytyväisenä ja pyöräytän silmiäni.
“Älä anna kehuni kuitenkaan nousta päähän”, varoitan häntä, mutta Dorian vaikuttaa yhä tyytyväiseltä omiin taitoihinsa. “Lähdetään jo etsimään heitä. Heitä on varoitettava”, muistutan tehtävästämme, sillä pieni pelko on vallannut osan mielestäni. Haluan kuitenkin pyyhkiä sen mielestäni, sillä sen on pakko olla aiheeton. Meidän tehtävämme tulee onnistumaan, me pystymme tuhoamaan Pahan. Meidän on pakko kukistaa se, vaikka mikä olisi. Niin minun pitäisi ajatella.
“Eikö tuo ole… Francis?” Dorian kysyy aivan yllättäen ja katseeni hakeutuu automaattisesti sinne, minne Dorianinkin. Francis se on! Hän tuijottaa meitä (tai siis minua) silmät suurina, mutta ei juokse pakoon. Hän kai aavistaa, että tämä robotin ja haarniskan yhdistelmä on Suojelija. “Miksi hän on yksin?”
Siihen kysymykseen minäkin haluaisin vastauksen. Dorian ei jätä minua yksin hetkeksikään, joten mikä on saanut Samarin jättämään Franciksen yksin? Ja vieläpä tällaisessa tilanteessa.
Kaikki muuttuu varoittamatta valkoiseksi ja tietoisuuteni katoaa hetkeksi aikaa. Avatessani silmät huomaan seisovani ihmisjaloilla asfaltilla ja horjahtaessani taaksepäin Dorian pitelee minua pystyssä. Päässä pyörii vimmatusti ja asetan käteni päähäni saadakseni pyörimisen lakkaamaan. Mutta eihän se luonnollisesti mitenkään lakannut.
“Missä Samari ja Marim ovat?” Dorian ehtii kysyä ennen minua ja näen Franciksen tulleen lähemmäs meitä. Hän näyttää sen verran häkeltyneeltä, että ajattelen hänen olevan täysin pyörällä päästään. Aivan niin kuin minäkin nyt.
“Minä näin… Katsoitteko… Ei, kun näittekö te… Ne hirviöt!” Francis sopertaa aivan sekavana ja minusta tuntuu, että hän on lievässä shokissa. Minä että Dorian katsomme Francista odottavasti.
“Francis, kokoa itsesi”, Dorian tokaisee matalasti ja asettaa kätensä Franciksen olalle. “Missä Samari ja Marim ovat?”
“Me löysimme Avaimen, t-tai siis paikansimme hänet. Hänen piti olla tuossa ostoskeskuksessa -” Francis osoittaa vieressä olevaa ostoskeskusta. “ - ja minä menin vain käymään miestenhuoneessa. En löydä heitä mistään”, Francis selittää viimeinkin selvällä kielellä ja minä ja Dorian vilkaisemme toisiamme epävarmoina.
“Sitten kuulin jotain hirviöistä ja kaikki juoksivat karkuun ja ja ja… Te ilmestyitte!”
“Pysy siinä, älä edes liikahdakaan.”
En ehdi edes vilkaistakaan Dorianiin, kun hän jo asettaa kätensä kämmenselkäni ylle ja sitten sitä taas mennään.
“Heidän on oltava tässä aivan lähellä”, Dorian toteaa pääni sisällä ja hymähdän myöntävästi. “He eivät voi olla kaukana…”
Emme ehdi ottaa edes toista askelta, kun näemme jonkun juoksevan meitä päin.
“Samari!” henkäisen huojentuneena, mutta tietenkin vain Dorian kuulee minut. Suojelija ottaa suuren askeleen ja nopeasti olemme jo Samarin luona, joka näyttää kaikkea muulta kuin iloiselta.
“Marim on tuolla, niiden hirviöiden keskellä! Avain on kuollut! Mitä hittoa täällä tapahtuu!” Samari huutaa kurkku suorana ja näen hänestä, että hän on hyvin katkera ja vihainen. “Minä tarvitsen Francista!”
Osoitamme hänelle suunnan, mistä hän löytää Franciksen ja Samari pistää oitis juoksuksi. Dorian pistää minut juoksemaan niin lujaa kuin vain kykenen.
Sydämeni hakkaa rinnassa minulle tuntemattomaan sävyyn. Kuin se olisi aikapommi, joka tarpeeksi kauan tiheään tahtiin tikitettyään räjähtää. Päähäni on ilmestynyt ajatuksia, joita yritän ajatella mahdollisimman vähän, sillä ne saavat minut tärisemään entisestään. En halua ajatella, että Marimille olisi sattunut jotain, sillä se saa hauraan mieleni särkymään. Minun täytyy pysyä järjissäni ja ajatella, että Marim on kunnossa. Hän pystyy pitämään huolen itsestään, siihenhän hän on saanut koulutusta viimeisten viiden vuoden ajan.

Kun löydämme Marimin, en osaa tuijottaa häntä kuin jähmettyneenä. Hän taistelee kuin hullu, vaikka on saanut suuria vammoja. Hän suojelee jotakuta, joka makaa maassa liikkumattomana. Liikkumaton hahmo on nainen, joka on yltä päältä veren peitossa. Siirrän katseeni Marimiin vain nähdäkseni, kuinka yksi hirviöistä hyökkää suoraan hänen kimppuunsa ja Marim jää sen alle. Ääneni on kadonnut. Tahtoisin huutaa, huutaa niin kovaa, että koko maailma varmasti kuulisi minut. Tahdon ajaa nuo hirviöt pois Marimin kimpusta, koska en halua hänelle sattuvan mitään. “Olen kaikessa huonompi kuin muut… Häviän aina miekkataisteluissa. Pelkään, etten osaa edes ohjata Suojelijaa, vaikka minua on juuri sitä varten opetettu.. Voin vain toivoa, että löydän itselleni vielä jonain päivänä tarkoituksen. En halua kuolla mitättömänä ja pelkurina…” Marimin sanomat sanat kaikuvat mielessäni ja se saa minut heräämään koomastani.
“MARIM!” kiljaisen ääni särkyneenä ja Dorian hyökkää Suojelijan kanssa hirviöiden kimppuun. Niitä on ympärillämme kymmeniä, mutten ehdi laskemaan niitä. Tärkeintä minulle sillä hetkellä on vain saada Marim turvaan. Hänelle ei saa olla käynyt mitään, hänen täytyy olla kunnossa. Hänen täytyy pysyä kanssamme, vaikka hän pelkäisikin. Emme saa menettää häntä, sillä minä en kestäisi sitä.
Tuntuu, että kaikki on muuttunut sameaksi, enkä pysty näkemään tarkasti muuta kuin hirviön, joka estää minua näkemästä Marimia. Kuulen Dorianin hengityksen kiihtyneen ja välillä kuulen, kun hän kutsuu minua. En kuitenkaan vastaa hänen kutsuunsa mitenkään, sillä en vain yksinkertaisesti kykene siihen. Hätkähdän, kun tunnen jotain märkää poskillani. Itkenkö minä? Miksi minä itken? Ei tämä vielä ole ohi, Marim on kunnossa! Hänen on oltava kunnossa, hemmetti soikoon! Mutta miksi minä kuitenkin pelkään pahinta!
Katsahdan ensimmäisen kerran ympärilleni niin, että minä tiedostan sen. Hirviöitä on pystyssä vielä pari, suuri osa makaa liikkumattomana maassa ja ne näyttävät haihtuvan hiljalleen pois. Aika kuluu jotenkin niin käsittämättömän nopeasti, että kun mielestäni räpäytän kerran silmiäni, kaikki hirviöt on voitettu. Käännän katseeni siis Marimiin, mutta silloin kirkas valo täyttää mieleni.

Lyyhistyn polvilleni maahan, kun olen jälleen ihmisvartalossa. Alan itkeä hysteerisesti ja nostan käteni kasvoilleni. Dorian rientää Marimin luokse, mutta me molemmat tiedämme sen olevan jo myöhäistä. Keinutan itseäni edestakaisin ja tunnen, kuinka sydämeni pirstoutuu ja siitä putoaa pois pala. En kykene tekemään muuta kuin itkemään. Huudan Marimia sydäntä särkevästi toivoen, että suuri kaipuuni toisi hänet takaisin. En pysty edes hengittämään normaalisti ja hengitykseni on muuttunut katkonaiseksi ja epätavallisen tiheäksi.
Dorian pitelee Marimia sylissään ja minä ulvahdan tuskasta. Kaadun maahan kyljelleni ja tunnen kivullisen vihlaisun kyljessäni. Kosketan kylkeäni vaistonvarassa ja näen sormissani verta. Minäkään en siis säilynyt täysin ehjänä. En edes huomannut, milloin minä sain iskun. Minun haavani tuntuu kuitenkin niin turhalta Marimiin verrattuna. En voi valittaa haavastani, sillä se olisi väärin Marimia kohtaan. Tällä hetkellä menetyksen tuska on pahempi kuin kipu kyljessäni.
Tuleeko kaikki päättymään tällä tavalla? Kuolemaan, menetyksiin? Onko meillä koskaan ollut edes toivoa? Olemme menettäneet yhden Taistelijoista ja Avaimista hirviöiden kynsiin. Miten me muka tulemme pärjäämään itse Pahaa vastaan, joka on varmasti hirviöitä moninkertaisesti voimakkaampi ja pahempi vastustaja.

En kiinnitä lainkaan huomiota töminään, joka lähestyy meitä. Dorian nostaa Marimia sylissään ja minä katson Marimia hysteerisesti itkien. Hänen vartalonsa on pilattu. Hän ei näytä lainkaan siltä Marimilta, jonka minä tunsin. Hänen poskestaan ja otsastaan puuttuu ihoa sekä hänen kasvonsa ovat täysin värjääntyneet vereen. Hän makaa täysin velttona Dorianin sylissä, joka ojentaa Marimin jonkun suuntaan. Tajuan silloin Samarin tulleen Franciksen kanssa Suojelijalla. Kun he ottavat Marimin Suojelijan suureen käteen ja lähtevät viemään häntä pois, ulvahdan hanketta vastaan ja kömmin kohmeisena pystyyn. En saa suustani tulemaan muuta kuin yksittäisiä äänteitä ja sekavaa soperrusta. He eivät saa viedä Marimia pois! Meillä on vielä mahdollisuus saada hänet kuntoon, eikö niin! Marim voidaan hoitaa vielä kuntoon! Miksi Samari ja Francis vievät häntä pois luotamme!
“MARIM!” kirkaisen taas hysteerisesti itkien ja Dorian säntää luokseni. Hän katsoo minua silmät suurina henkeään haukkoen. Kuin hän ei olisi tiennyt minun saaneen iskun kylkeen. Dorian asettaa kätensä kämmenselälleni, enkä minä ehdi sanomaan hänelle mitään vastaan. Kun kirkas valo on taas asettunut ja tiedostan olemassaoloni, alan taas itkeä kovaan ääneen.
“Voimme vielä auttaa häntä!” kiljun ääneni käheäksi, kun Dorian lähtee ohjaamaan meitä aivan toiseen suuntaan, kuin minne Samari ja Francis lähtivät. “Dorian, me voimme vielä auttaa…” itkuni muuttuu taas ylivoimaiseksi, enkä kykene sanomaan tai tekemään mitään muuta.
“Marim on poissa”, Dorian toteaa ja hän kuulostaa uskomattoman välinpitämättömältä korviini. “Samari ja Francis etsivät hänelle leposijan..”
“Mutta me voimme yhä auttaa häntä! Miksi sinä luovutat! E-et voi..! Me emme voi..!”
“Henu, sinun täytyy rauhoittua. Olet haavoittunut ja meidän täytyy päästä mahdollisimman nopeasti hoitamaan haavasi.”
“Emme voi hylätä Marimia! Häntä ei saa jättää, hän pelkää!”
“Marim on kuollut!” Dorian jylähtää kuin lausuen lopulliset sanansa. “Häntä ei voi enää auttaa!”
Hiljenen äkillisesti ja keskityn vain hengittämiseen, mikä on osoittautunut erittäin vaikeaksi. Hengitykseni on muuttunut hiljaiseksi ja pelkäksi inahteluksi. Kyyneleet tulvivat yli silmistäni, enkä kykene pidättelemään niitä laisinkaan.
Tältä siis menetys tuntuu. Tältä tunteelta olin tähän mennessä säästynyt. Nyt minä rukoilen, että olisin säästynyt tällaiselta. Vaikka en ollut tuntenut Marimin kuin vain parin, nopeasti kuluneiden päivien ajan, hänestä oli tullut osa elämääni. Ja nyt hän on poissa. Noin vain. En enää edes muista, mitä viimeiseksi sanoin hänelle. Toivon, etten sanonut mitään loukkaavaa tai ilkeää.

Olemme ilmestyneet lentokentälle ja ennen kuin ehdin huomaamaankaan, Dorian kantaa minua ihmisvartalossani kohti lentokonettamme. Eura ja Shun ryntäävät avaamaan oven ja he haukkovat henkeään yhteen ääneen. Kuulen heidän esittävän kysymyksiä meille koko ajan, mutta minä en tee muuta kuin itken ja Dorian pysyy vaitonaisena. Hän kantaa minut sängylle ja nostaa paitani helmaa sen verran, että näkee haavani. Hän huokaisee helpotuksesta, ilmeisesti haavani ei ole kovinkaan suuri.
“Älä liiku”, kuulen hänen käskevän, mutta siitä huolimatta minä käperryn sängyllä kippuraan ja asetan käteni ylävartaloni suojaksi.
“Dorian”, Eura astuu huoneeseen ja minä tukahdutan itkuni peittoon. “Mitä on tapahtunut? Sinun on kerrottava”, Euran äänestä pystyy kuulemaan selvän pelon ja epävarmuuden. Kuin hän ei haluaisi oikeasti tietää, mitä oikeasti tapahtui.
“Hirviöt hyökkäsivät..” Dorian vastaa lyhytsanaisesti ja tunnen sängyn liikahtavan siihen malliin, että hän on käynyt istumaan sille. “Auta minua, Henu on haavoittunut”, hän pyytää apua Euralta. Jähmetyn paikoilleni ja käytän viimeisetkin voimani siihen, kun yritän vastustella heidän otteitaan. He yrittävät saada minut vain hylkäämään suojani. En halua, että he koskevat minuun. Heidän kuuluisi auttaa Marimia, ei minua!
“Sano, että hän itkee haavansa takia..” Eura kuiskaa anovasti, mutta Dorian ei vastaa hänelle mitään. Dorian kiskoo paitani rintaliivieni yläpuolelle, mutta sillä hetkellä en häpeä vartaloani lainkaan. Yritän vain taistella heidän otteitaan vastaan. He eivät saa hoitaa minua, sillä Marimilla on pahemmat haavat kuin minulla!
“Pidä hänen käsiään”, Dorian käskee Euraa ja tunnen Dorianin otteen heltyvän. En kuitenkaan pääse vapaaksi, sillä Euran kädet pitävät minua vankina. Tunnen sitten vihlaisun kyljessäni ja se saa minut henkäisemään kivusta. Dorian sivelee haavaani jollain, mutta minua ei kiinnosta.
“Häntä on autettava…” itken väsyneen kuuloisena ja katson Euraa niin anovasti kuin vain kykenen. “Älä sano hänelle, ettet rakasta häntä..”
Euran katse terävöityy ja hän katsoo minua suoraan silmiin. Hän laskee katseensa ja näyttää käyvän mielessään läpi erilaisia vaihtoehtoja. Näen hänen siirtävän katseensa Dorianiin.
“Onko.. Marimille sattunut jotain..?” hän kysyy hiirenhiljaa kuin peläten omien sanojensa totuutta. Puristan silmäni tiukasti yhteen ja ulvahdan suruissani. Se riittää Euralle. Hän päästää irti käsistäni ja nousee seisomaan siirtyen huoneen laidalle. Saan tilaisuuden kääntyä taas kyljelleni, mutta Dorian asettuu päälleni niin, että hän tekee kääntymiseni mahdottomaksi.
“Henu, sinun täytyy pysyä paikoil-”
“Dorian”, Eura keskeyttää Dorianin. “Onko Marim kunnossa? Vastaa minulle”, hän suorastaan käskee Doriania vastaamaan, mutta Dorian vain pysyy hiljaa. Korviimme kantautuu silloin epämääräistä kolinaa ja töminää lentokoneen etuosasta.
“Samari kertoo sinulle..” Dorian toteaa hiljaa ja saa hoidettua haavani kuntoon. Silloin hän päästää minut otteestaan ja nyt minä saan kääntyä kyljelleni kippuraan. Eura ei tuhlaa hetkeäkään, vaan äkkiä hän on jo kadonnut huoneesta. Olen juuri asettamassa käsiäni korville suojatakseni itseni enemmältä mielipahalta, mutta liian myöhään.
“Ei..!” kuulen Euran epätoivoisen, särkyneen huudahduksen huoneeseen ja kasvoilleni kohoaa itkuinen irvistys. Jälleen uusi itkukohtaus tekee tulojaan.
Vaikka Eura kertoi minulle, ettei rakasta Marimia enää samalla tavalla kuin ennen, tiedän hänen silti rakastaneen häntä koko sydämestään. Kukaan ei voi noin vain hylätä jotain niin voimakasta tunnetta. Se seuraa sinua aina sydämessäsi, vaikkakin pienempänä tunteena kuin aikaisemmin.
En halua edes ajatella, miltä Eurasta nyt tuntuu.

Olen maannut turtana jonkin aikaa. En tiedä kauanko, mutta se on minulle yksi ja sama. Dorian on ollut koko ajan lähelläni ja välillä tunnen hänen kätensä sipaisevan hiuksiani. Samari taisi käydä luonamme jonkin aikaa sitten ja hän halusi käydä läpi uuden toimintasuunnitelman. En enää muista, mitä hän tarkalleen sanoi, mutta hän mainitsi jotain mustasta tornista, jonka Paha loi jonnekin ja siitä, että meidän olisi tuhottava se ja ajettava Paha takaisin Zamaan. Hän taisi mainita myös jotain Xynelistä ja Bennusta. Bennu on kuulemma kadonnut kuin tuhka tuuleen ja Xynel on aivan raivona. Hän sanoi jäävänsä etsimään ‘sitä penteleen kakaraa’, jonka jälkeen hän liittyisi joukkioomme.
Me siis lähdemme matkaan ilman Xynelia ja Bennua. Sekä Marimia…
Olemme jälleen taivaalla, lentämässä kohti… Jotain. En pysty tällä hetkellä välittämään yhtään mistään. Haluan vain olla rauhassa pahan oloni kanssa. Haluan itkeä, mutta en saa enää kyyneltäkään puserrettua silmistäni ulos. Tunnen olevani kuiva rätti, josta ei ole apua kenellekään missään asiassa.
“Henu..” Dorian kuiskaa nimeni aivan hiljaa ja sipaisee kädellään elottomia kasvojani. Hän ei sano enempää, sillä luultavasti hän tietää, etteivät hänen sanansa voi helpottaa oloani mitenkään. Niin minäkin sillä hetkellä uskon.
Yllätyksekseni nousen istumaan sängyllä ja tunnen oloni tavallista heikommaksi. Kylkeäni kivistää ja kurtistan kulmiani sen takia. Dorian yrittää asettaa minut takaisin makuulle, mutten salli hänen tehdä sitä. Silmäni, jotka yleensä tuikkivat tilanteesta huolimatta, ovat puoliummessa ja tuijottavat tyhjyyteen.
“Jos vain..” ääneni on pelkkää karheaa kuiskausta. “Jos vain olisin pitänyt puhelimeni koko ajan lähelläni, niin olisimme voineet varoittaa heitä jo aikaisemmin..” saan vaivoin ähkäistyä ääneen ja tunnen, kuinka sisukseni painuvat kasaan.
“Kehtaatkin syyttää tästä itseäsi”, Dorian kuiskaa kauhuissaan ja painaa huulensa otsalleni. “Tämä ei ole sinun syytäsi. Tämä ei ole kenenkään syytä. Sinun parasta uskoa se.”
Pystyn yhä tuntemaan Dorianin huulet otsallani ja se on herättänyt minussa jotain sellaisia tunteita, jotka saavat minut henkäisemään väristen. Katseeni hakeutuu Dorianin kasvoille ja katson hänen kasvojaan kuin lohdutusta hakien. Dorianin merensiniset silmät porautuvat omiin silmiini ja nopeasti kyyneleet ovat täyttäneet silmäni, ties kuinka monetta kertaa. Tuon kasvojani lähemmäs hänen kasvojaan ja painan huuleni arasti ja kokeilevasti hänen huuliaan vasten. Toisiko tämä minulle lohdutusta, helpottuisiko oloni tämän jälkeen? En tiedä. En tiedä enää mistään mitään. Sen minä kuitenkin tiedän, etten halua Dorianin torjuvan minua.
Eikä hän torjukaan.
Hän vastaa haparoivaan suudelmaani hyvin hellästi ja kietoo kätensä ympärilleni suojelevasti. Painaudun entistä tiiviimmin häntä vasten ja annan täysin uuden tunteen vallata horjuvan mieleni. Käteni yrittävät saada Dorianista otetta ja lopulta saan ne asetettua hänen olkapäilleen. Tunnen Dorianin sivelevän selkääni suurilla käsillään ja tajuan pitäväni hänen kosketuksestaan suunnattoman paljon. Olen kai itsekäs, kun haluan saada pahan oloni pois tällaisella tavalla, mutta en mahda itselleni mitään. Kehoni toimii aivan omin päin ja se hakee vapaaehtoisesti turvaa Dorianista. Kuin kehoni tietäisi, ettei se voisi luottaa keneenkään muuhun kuin Dorianiin.
Henkäisen äänekkäästi suudelman välissä ja yritän haukkoa huomaamattomasti happea. Pelkään, että jos minä erkanen hänestä, en saa tuntea häntä enää koskaan tällä tavoin lähelläni. Teen siis kaikkeni pysyäkseni hänessä kiinni ja tunteakseni hänen rintakehänsä omaani vasten. Kuulen sydämen jyskyttävän tiheään tahtiin korvissani asti. Sen lisäksi kuulen Dorianin raskaan hengityksen. Muille äänille olen täysin kuuro. Olen vajonnut tilaan, jossa on vain minä ja Dorian. Kuinka sen tajuaminen saakaan minut hieman rauhoittumaan.
Dorianin kädet, jotka ovat tiukasti kietoutuneina ympärilleni, löystyvät ja hänen kätensä alkavat etsiä uutta paikkaa, johon asettua. Tunnen Dorianin toisen käden siirtyvän ehjälle kyljelleni ja sivelevän sitä pehmeästi. Hänen toinen kätensä taas lähtee nousemaan ylöspäin selässäni ja pian tunnen hänen kosketuksensa niskallani. Hänen karheat sormenpäänsä paljaassa kaulassani saavat minut hieman kutiamaan, mutta kaikki on niin täydellistä. Emmin siirtää omia käsiäni, mutta lopulta en mahda itselleni mitään. Annan käteni laskeutua hänen rintakehäänsä pitkin aina Dorianin paidanhelmaan asti. Tahtomatta mennä pidemmälle käteni kuitenkin toimivat vasten tahtoani - ne luikahtavat Dorianin paidan alle ja koskettavat hänen kovaa vatsaansa sekä vatsan lihaksia yksitellen. En ole koskaan saanut tuntea, miltä miehen vatsa tuntuu, mutta olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen.
Tekoni saa Dorianin toimimaan. Hänen suudelmansa muuttuu yllättäen ahnaammaksi ja kärsimättömämmäksi. Hänen käsiensä ote tiukkenee entisestään ja kuulen hänen hengityksensä muuttuneen entistä painavammaksi. Dorianin vartalo jäykistyy, pystyn tuntemaan sen ja hän kaataa minut hellästi selälleni sängylle. Huulemme eivät ole vielä kertaakaan eronneet toisistaan, vaan ne tapailevat toisiaan vain entistä kiihkeämmin. Vatsanpohjaani kihelmöi jännityksestä, jota pääni ei vielä tajua tuntea. Jännitystä, en jännitä tilannetta lainkaan. Minne lie järkeni on kadonnut, en kaipaa sitä tällä hetkellä lainkaan. Pääasia on se, että en ajattele enää Marimia. Ajatukseni on täyttyneet ainoastaan tästä hyvänolon tunteesta. Sekä suunnattomasta mielihyvästä.
Dorianin kädet lähtevät jälleen ensimmäisinä liikkumaan. Ne asettuvat vatsalleni ja alkavat paljastaa vähitellen paljasta ihoa sen alta. Hänen sormensa koskevat paljasta vatsaani hennosti, mutta hänen kosketuksensa on silti ajaa minut hulluksi. Hän varoo koskemasta vasenta kylkeäni, joka vasta hetki sitten haavoittui. Dorian riisuu pitkähihaisen, punaisen neuleeni sekä mustan toppini sen alta ongelmitta päältäni. Hän joutui aivan pieneksi hetkeksi irrottamaan huulensa omiltani, mutta tuskin ehdin niitä edes kaivata, kun tunsin ne taas turvallisesti huulillani. Dorianin kädet koskettelevat uteliaasti vatsaani ja pian toinen hänen käsistään päätyy toisen rintani päälle, joita muuten peittävät vielä valkoiset rintaliivini. Henkäisen huumaantuneena, kun tunnen hänen puristavan rintaani varovaisesti. Haaveilen jo uudesta kosketuksesta ja hän täyttää haaveeni puristaen rintaani uudemman kerran. Vaikka rintani ovat harmillisen pienet, Dorianin kosketus saa koko kehoni värisemään.
En koskaan uskaltanut haaveilla tästä, sillä jostain kumman syystä ajattelin tämän olevan toteutumaton haave. Ajattelin, etten voisi koskaan luottaa vastakkaiseen sukupuoleen niin paljon, että pystyisin päästämään hänet näin lähelle itseäni. Olen kuitenkin päästänyt Dorianin käsittämättömän lähelle itseäni, enkä tahdo hänen lähtevän läheltäni koskaan. Tosin en ole kyllä kokonaan järjissäni, joten se saattaa vaikuttaa asiaan. Olen yhä suunnattoman surullinen Marimin takia, mutta samalla olen suunnattoman onnellinen tästä asiasta. Kaksi suurta tunnetta eivät sovi yhteen, koska ne eivät saa tarpeeksi tilaa. Ehkä juuri se on syynä siihen, miksi olen tällä hetkellä näin helposti johdateltavissa ja miksi menen vain tunteideni mukana.
Tiedän, että huomenna minä kadun tätä. Nyt en kuitenkaan tahdo ajatella katumista lainkaan. Haluan vain tuntea Dorianin entistä lähempänä itseäni.

Dorian erkanee jälleen huuliltani ja minä avaan silmäni pitkästä aikaa. Hän riisuu paidan yltään ja katseeni harhautuu hänen silmistään hänen vartaloonsa. Dorianin vartalo on käsittämättömän upea. Minun tekee mieli koskettaa sitä, tuntea, miltä hänen lihaksensa tuntuvat ja miten ne liikkuvat Dorianin liikkuessa. Hän on mies ja minä nainen. Vaikka hän ei olekaan tästä maailmasta, hän on täysin samanlainen kuin Maan miehet. Ainoa ero hänessä ja Maan miehissä on vain tuo valkoinen viiva hänen nenässään. Muuten Dorian menee Maan miehestä aivan täydellisesti, ja se riittää minulle.
Kiskon hänet takaisin lähelleni ja huulemme kohtaavat janoisina toisensa. Dorianin lämmin ja paljas ylävartalo laskeutuu omani päälle, mutta hän varoo satuttamasta minua painollaan. Annamme tilanteen pysähtyä paikoilleen ja nautimme vain toistemme vartaloista ja huulista. Se riittää minulle hetkeksi aikaa. On toki ihanaa saada olla vain näin toisen kanssa, mutta minä haluan enemmän. Vartaloni haluaa enemmän. Se haluaa saada kokea jotain uutta ja ihanaa. Onneksi Dorian on samoilla tuntemuksilla kanssani. Hän ehtii taas toimia ensimmäisenä. Hän nousee yltäni sen verran, että pääsee käsiksi tummiin farkkuihini. Dorianin kädet tuntuvat sen verran lähellä aluettani, jolle en koskaan ole vastakkaista sukupuolta päästänyt ja se saa minut värisemään. Tämä on uutta ja tuntematonta, mutta jotenkin osaan nauttia tästä hetkestä. Minusta tuntuu, että vain Dorian on se oikea, jolla on oikeus koskettaa minua tällä tavoin. Hassua, vaikka olen tuntenut Dorianin vain muutaman päivän ajan, en kavahda häntä lainkaan. Yleensä olen hyvin arka ja varovainen uusien miestuttavuuksieni kanssa. Tosin Dorian ei ole mikä tahansa miestuttavuus, joten se saattaa vaikuttaa asiaan. Tietenkin vain myönteisellä tavalla.
Housuni päätyvät sängyn laidalle ja huulemme syövät toisiaan nälkäisinä. Dorian riisuu jo vyötänsä, joka on täynnä erilaisia aseita. Ihme, etten pelännyt niitä lainkaan, kun hän oli painautunut minua vasten. Onhan hänellä vaikka minkälaisia tikareita sun muita teräviä välineitä vyössään. Ehkä hän tiesi, etteivät ne voisi minua vahingossakaan satuttaa. Satuttamisesta tulikin mieleen, että miten tämä tuleekaan minua aamulla satuttamaan, tarkoitan siis henkisesti. En ajattele sitä, en halua pilata tätä eksoottista tunnelmaa. Haluan nauttia tästä täysin rinnoin, jos niin vain tästä tilanteesta pystyy sanomaan.
Dorian on saanut riisuttua omatkin housunsa ja palaa takaisin vartaloni luokse. Hänen vartalonsa tuntuu niin kuumalta ja nihkeältä omaani vasten, mutta minä vain nautin tästä. Tuntiessani jotain kovaa ja lämmintä reittäni vasten hätkähdän hieman. Tiedän, mikä reittäni vasten osuu ja arvaatteko mitä; minä suorastaan janoan tuntea sen sisälläni. Hullua, eikö vain. En ole koskaan ollut yhdynnässä miespuolisen kanssa, mutta vartaloni tuntuu silti tietävän, mitä se haluaa.
Älkää tuomitko minua. En ole järjissäni. Etsin vain helpotusta mielipahaani ja minusta tuntuu, että se helpotus on löytynyt. Minun pitäisi yhä surra Marimin puolesta, mutta en mahda itselleni mitään. Minulla on vielä paljon aikaa surra häntä, mutta en halua surra häntä tällä hetkellä. Edes hetkeksi aikaa minä haluan saada ajatukseni muualle.
Haluan rakastaa. Haluan olla rakastettu. Rakastan Doriania ja hän… En tiedä, rakastaako hän minua, mutta nyt minulle riittää hänen läheisyytensä ja kosketuksensa. Voin kuvitella, että hän rakastaa minua. Saanhan kuvitella moista? Ehkä tämän kerran.

Rintaliivini ovat poissa ja nyt Dorian riisuu alushousujani jalkojani pitkin. Kasvoni ja rintakehäni hehkuu mielihyvästä punaisena, sekä rintakehäni kohoilee tiiviiseen tahtiin ylös ja alas. Pidän silmiäni hieman auki, jotta voin ihastella Dorianin kasvoja läheltä. Rakastan häntä, rakastan häntä niin paljon. Tiedä sitten, rakastanko häntä vain hänen tuoman mielihyvän takia vai oman itsensä takia. Tietenkin toivon jälkimmäistä, mutta samalla myös ensimmäiseksi mainittua.
On niin outoa tuntea tällaista himoa ja kiihkoa jotakuta kohtaan. Nuo kaksi tunnetta ovat tällä hetkellä vahvimmat tunteet, joita tunnen. En ole lainkaan pahoillani näistä tunteista. Saan tuntea niitä sen verran harvoin yhdessä, että annan itselleni oikeuden nauttia niistä nyt.
Dorian on riisunut omat alushousunsa ja koskettelee käsillään paljaita rintojani samalla, kun suutelee minua intohimoisesti. Olen täysin hänen vietävänään, en voi lopettaa ellei hän käske minua lopettamaan. En tietenkään toivo, että hän käskee minua lopettamaa. Olisi hullua lopettaa tämä käsiksi karannut tilanne tähän! Silkkaa kidutusta sekä mielelle että keholle.
Dorianin toinen käsi laskeutuu sitten vatsaani pitkin sisäreidelleni ja hän avaa jalkojani hieman. Tiedän, mitä pian tulee tapahtumaan, enkä tajua edelleenkään pistää vastaan. Haluan, että me jatkamme niin pitkälle kuin on mahdollista jatkaa. En halua enää tuhlata aikaa, vaan haluan tuntea jotain sellaista, mikä saa mieleni räjähtämään. Ainakin toivon, että mieleni räjähtäisi.

Tunnen kipua ja se saa silmissäni näkymään tähtiä. Ajan kuluessa kipu kuitenkin hellittää ja pian tunnen ainoastaan nautintoa. En osaa yhtään sanoa, kuinka kauan me sitä oikein jatkoimme, mutta jatkoimme toistemme tyydytystä niin pitkään, kunnes minä vaivuin syvään uneen.

Luku 10. Mitä väliä yhdestä särkyneestä sydämestä

Havahdun, kun tunnen jotain huulillani. Olen näköjään jossain välissä nukahtanut, kun rauhoittelin Bennua. Avaan silmäni ja näen jotain sellaista, mitä en olisi halunnut nähdä. En edes ehdi ajatella mitään, kun jo tönäisen Franciksen läheltäni. Pyyhin huuliani käteeni ja kasvoilleni on kohonnut mitä inhosta sekaisin oleva ilme.
“Mitä vittua!” ärähdän todella vihaisena Francikselle, joka kompuroi seisomaan. Hän hymyilee minulle liian imelästi, että minua alkaa oksettaa. Alan yökkiä, kun vain kuvittelen hänen huulet huulillani. Kuinka hän kehtasi suudella minua nukkuessani. Minulla on oikeus koskemattomuuteen, piru vie!
“Älä riehu, pidit siitä kuitenkin”, Francis toteaa itsevarmasti ja yrittää tulla lähemmäs minua. Pusken häntä rintakehään ja pakotan hänet kauemmas itsestäni. Bennu alkaa heräillä ja katsoo meitä kahta silmät suurina.
“Minä haen Dorianin, hän saa luvan löylyttää sinut tästä hyvästä”, murisen kiukkuisesti, mutta Franciksen hymy ei ole edes hyytymään päin. “Mitä sinä siinä oikein virnuilet, hän oikeasti hakkaa sinut, kun kerron tästä hänelle.”
“Hänellä on tällä hetkellä muuta tekemistä kuin minun löylyttämiseni”, hän toteaa salaperäisesti ja minä katson häntä kulmat kurtussa. Jos olisin veturi, minun korvistani ja nenästäni tulisi tällä hetkellä hyvin sankkaa savua.
Tuuppaan Francista, kun lähden etsimään Doriania. Xynel istuu tapansa mukaan viimeisimmässä tuolissa ja katsoo minua jokseenkin varoittavaan tyyliin. Nyrpistän nenääni ja tajuan, että Marim, Eura, Samari ja Dorian eivät ole istumassa täällä. Heidän täytyy siis olla makuuhuoneiden puolella. Tiedän, mikä huoneista on Marimin ja Euran, joten jätän heidän huoneensa rauhaan. En halua häiritä heitä. Samarin sijainnista minulla ei ole hajuakaan, mutta tällä hetkellä minua kiinnostaa vain Dorian. Tarvitsen häntä, haluan, että hän antaa Francikselle opetuksen siitä, kun meni suutelemaan minua tahtomattani.
Vetäisen ensimmäisen oven auki, enkä ollut mitenkään varautunut näkemääni.

Samari kiskaisee ylleen peittoa, kun kuuli minun avanneen oven. Hän peittelee alastonta vartaloaan ja siirtyy pois Dorianin yltä, jonka ilmettä en osaa tulkita. Parin sekunnin kuluttua suljen oven ja jään seisomaan sen eteen jähmettyneenä. En pysty ajattelemaan mitään, sillä ajatukseni tuntuvat törmänneen seinään.
“Mitä jos mekin siirtyisimme makuuhuoneen puolelle..?” kuulen Franciksen livertävän korvani lähellä ja palaan takaisin todellisuuteen. Puran vihani ja turhautumiseni lyömällä häntä rintakehään niin kovaa kuin vain pystyn ja kuulen hänen ärähtävän tuskasta. Lähden rivakasti kävelemään takaisin Bennun luokse, joka ei onneksi enää itke. Minä kyllä voisin vuorostani itkeä.
Pakenen vessaan ja lukitsen itseni sinne. Istahdan vessanpöntön päälle uupuneena ja hautaan kasvoni käsiini. Alan täristä, mutten itke. En pysty itkemään, vaikka haluaisin itkeä silmäni punaisiksi. En oikein tiedä, mikä tämä tunne on. Minä kun vannoin itselleni, etten ole ihastunut Dorianiin mitenkään syvästi, eikä minua pitäisi kiinnostaa, mitä hänellä ja Samarilla on meneillään. Miksi minusta sitten tuntuu siltä, että sydämeni olisi revitty riekaleiksi, jo liian monennen kerran?
Vihdoin saan vuodatettua pari kyyneltä ja pyyhkäisen ne paitani hihaan. Olo tuntuu hieman paremmalta, mutta silti kauhealta. Tiedän, etten voi mitään itselleni. Tällainen minä olen. Jos minä ihastun, se on menoa. Minä ihastun ihmisiin heti ensisilmäyksellä ja ajan myötä tunteeni vain kasvavat kasvamistaan. Aina päädyn tähän samanlaiseen tilanteeseen kuin nytkin; ihastukseni kohde ei ole kiinnostunut minusta sillä tavalla kuin minä hänestä. Ironisinta tästä tekee myös sen, ettei Dorian edes ole samasta maailmasta kuin minä, vaan aivan erilaisesta paikasta. Pystyn siis todellakin ihastumaan aivan keneen tahansa, jos hän omaa mielestäni miellyttävän ulkonäön. Antakaa minun kaikki kestää! Olen säälittävin ihminen päällä maan, jonka tekee mieli vollottaa pari päivää sitten ensimmäisen kerran tavanneen ihmisen perään.
Huokaisen raskaasti ja nojaudun sivummalle lyöden pääni seinään. Kipua, sitä minä tahdonkin tuntea. Tajuan kuitenkin nopeasti, että ajattelen typeriä asioita. Nämä tämän hetkiset ajatukseni johtuvat vain ja ainoastaan siitä, että sydämeni on särkynyt Dorianin takia. Miksi minun pitikään mennä ihastumaan häneen, kaikki olisi nyt paljon paremmin, jos hän olisi minulle kuin kuka tahansa muu miespuolinen.
Pesaisen kasvoni lavuaarissa ja oloni virkistyy hieman. Katsoessani peiliin näen vain mitäänsanomattomat kasvot, jotka tuskin kiinnostavat ketään vastapuolta. Meikittömät kasvoni… Milloin totunkaan katsomaan itseäni päivästä toiseen tämän näköisenä? En varmaan milloinkaan. Toivoisin niin kovasti, että olisin ottanut meikkini mukaan, jotta saisin piirrettyä mustan viivan kajaalilla ripsirajaani. Haluan näyttää joltain muulta kuin muumiolta!
Tiedän, tiedän.. Ei tarvitse sanoa. Kritisoin itseäni liikaa ja luulen, että meikkaaminen auttaisi. Ei se mitään auttaisi. Jos minusta ei kiinnostuta sellaisena kuin olen, niin ei sitten millään.

Olen viettänyt vessassa 15 minuuttia, kun viimein tulen sieltä pois. Pidän katseeni tiukasti naulittuna maahan, joten en huomaa, kun ahtaalla käytävällä avautuu ovi ja yhtäkkiä joku kiskoo minut huoneeseen. En ehdi edes tajuamaan tapahtunutta, kun Marim jo työntää kasvonsa aivan lähelle omiani.
“Oletko sinä ihastunut Dorianiin?” hän kysyy minulta suoraan ja ehdin jo luulla, että poskeni alkavat helottaa punaisina. Niin ei kuitenkaan käy. Kasvoilleni kohoaa epämukava ilme ja yritän pitää itseni vakuuttavana.
“Hä? Mistä sinä tuon keksit?” kysyn muka ihmeissäni ja yritän näytellä normaalia. Se onnistuu minulta aika hyvin, vaikka itse sanonkin.
“Francis väittää niin”, Marim vastaa minulle ja kurtistaa hetkellisesti kulmiaan. “Kun kävin hakemassa juotavaa, hän sanoi sinun itkevän vessassa Dorianin perään.”
Pyöräytän silmiäni, enkä voi uskoa kuulemaani. Kiva, Francis tosiaankin on itse pahan ilman lintu! Hänet sietäisi telottaa, kun levittelee tuollaisia juttuja ympäriinsä.
“Et kai sinä ole ihastunut Francikseen?” hän kysyy minulta aivan puun takaa ja toljotan Marimia nyt todella tyrmistyneenä. “En sitten sanonut äskeistä..” Marim peruuttaa sanansa ja hyvä niin. Istahdan sängyn laidalle ja tuijotan hetken aikaa lattiaa haikeana. Minun kyllä tekisi mieli avautua tunteistani Marimille, sillä minä en voi tällä hetkellä puhua kenellekään muulle lentokoneessa olevalle. Tiedän, että jos avaudun tunteistani, oloni kevenee entisestään. Mutta… Voinko avautua Marimille? Hän kuitenkin on tuntenut muut Taistelijat jo viisi vuotta, kun minut vain pari hassua päivää. Mitä jos hän menee kertomaan asioistani Samarille ja Samari suuttuu? Liian vaikeaa, en pidä tällaisista tilanteista. Haluaisin pitää kaiken omana tietonani, mutta se on mahdotonta minunlaiselle ihmiselle, joka haluaa avautumalla tuntea olonsa paremmaksi.
Pidän tunteeni kuitenkin omana tietonani. En kuitenkaan tunne Marimia niin hyvin, että voisin hänelle jakaa henkilökohtaisia asioitani.

Saavumme loppumattomalta tuntuneen pitkän matkan jälkeen määränpäähämme, Kiinaan. Laskeudumme Wuhan nimiseen kaupunkiin, josta en ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan. No, ainakin opin tämän reissun aikana lisää maantietoa ja muiden maiden kulttuureista, jos jotain pitää oppia. Neljäs Avain kuuluu Euran Suojelijaan ja Eura on aivan täpinöissään. Hän ei malttanut lopun matkaa istua edes paikoillaan. Ymmärrän, miltä hänestä tuntuu. Eura, kuten muutkin Taistelijat, tahtoo päästä jo taistelemaan Pahaa vastaan ja lopettaa maailmassaan vellovan sodan.
Koko loppumatkan aikana en edes vilkaissut Samariin ja Dorianiin, kun he tulivat viimein ulos makuuhuoneestaan. Pidin katseeni tiukasti ikkunassa ja kuuntelin Musea kuulokkeillani kännykästäni. Kun Dorian istuutui viereeni ja yritti selväsitkin luoda välillemme keskustelua, totesin vain törkeästi, että minun täytyy mennä vessaan. Sieltä pois tultuani istuuduin aivan eri paikkaan ja sain olla rauhassa viimeiset pari tuntia.
Aivan varmasti Dorian on arvannut minun olevan kiinnostunut hänestä sillä tavalla. Eikö sen pysty jotenkin aavistamaan? Tosin en kyllä ole tehnyt tai sanonut mitään sellaista, mikä kertoisi minun pitävän hänestä, mutta silti. Hänen on pakko olla tietoinen tunteistani ja halusi torjua tunteeni vehtaamalla Samarin kanssa.
Menikö jo yli? Sitähän minäkin.. Omistanpa minä mukavat aivot.

Meillä on edessämme pitkä matka, joten joudumme vuokraamaan taas auton käyttöömme. Me kaikki emme tälläkään kertaa lähde mukaan. Xynel jää vahtimaan Bennua Marimin kanssa. Eura, minä, Dorian, Samari ja Francis olemme päättäneet lähteä neljättä Avainta. Olen saanut pakotettua Franciksen ajamaan 7-paikkaista autoa ja hykerrän tyytyväisenä takapenkillä, kun minun ei tarvitse ajaa. Samari istuu pelkääjänpaikalla ja Eura hänen takanaan. Itse hakeuduin istumaan aivan taakse ja jostain kumman syystä Dorian istuutui vierelleni, vaikka hän olisi aivan hyvin voinut mennä istumaan Samarin taakse. No jaa, ei minun tarvitse Dorianille puhua. Eihän?
“Oletko sinä vihainen minulle?” Dorian kysyy, kun olemme ajaneet 15 minuuttia, emmekä ole vaihtaneet sanaakaan. Vilkaisen häntä muka kummissani ja kohautan kevyesti olkiani kääntäessäni katseeni eteeni. Olen taas vaihteeksi meikannut Dorianin nenässä olevan viivan piiloon ja hän näyttää nyt tavalliselta ihmiseltä.
“Miksi sinä niin kuvittelet?” kysyn viattomasti ja yritän rauhoitella kiivastunutta mieltäni.
“Koska välttelet katsettani”, hän vastaa yksinkertaisesti ja pakotan katseeni häneen. Tuijotan häntä oikein tiiviisti suoraan silmiin ja tunnen poskiani alkavan kuumottaa.
“Ai välttelen?” esitän kysymyksen hänelle ja Dorianin huulenpielelle kohoaa pieni virne.
“Ei sinun tarvitse punastua”, hän huomauttaa punaisuudestani ja punastun vain entisestään. En pidä siitä yhtään, että ihmiset huomauttavat punaisuudestani. Minkä minä sille voin, että puna näkyy kasvoillani niin pirun hyvin! Nyrpistän Dorianille nenääni ja käännän katseeni ulos ikkunasta. Minun ei tarvitse kuunnella Doriania enää sanaakaan.
“Oletko mustasukkainen siitä, mitä näit..?” kuulen hänen äänensä aivan korvani lähettyvillä ja tunnen ihokarvojeni nousevan pystyyn. Siirrän katseeni nopeasti Dorianiin ja näen hänen kasvonsa parin sentin päästä omista kasvoistani. Tunnen hänen hengityksensä kasvojani vasten ja se saa minut kangistumaan paikoilleni. Vain pari senttiä puuttuu, että huulemme tuntisivat toisensa. Dorian selvästi nauttii tästä hetkestä, sillä hän näyttää tyytyväiseltä. Härnäävältä, mutta tyytyväiseltä. “Haluatko sinäkin sitä..?” hän kysyy minulta ehdottelevasti, enkä ehdi hänen sanoihinsa juurikaan reagoimaan, kun tunnen hänen huuliensa hipaisevan omiani. Nyt silmäni revähtävät suuriksi ja pusken Dorianin kauemmas itsestäni pudistellen inhosta päätäni. Kuulinkohan minä oikeasti oikein ja tunsinko minä huulillani oikein? Oliko Dorian juuri yrittänyt suudella minua? Korvani eivät ole koskaan aikaisemmin minua pettäneet ja huuleni kyllä tuntevat kosketuksen, joten… Voihan helvetti.
“Painu sinä..” aloitan paheksuvalla äänensävyllä ja tunnen veden täyttävän silmäni. Käännän katseeni ikkunaan ja pyyhkäisen sormellani silmäkulmiani. Mitä tämä oikein tarkoittaa? Ensin Francis ja nyt Dorian? Miksi elämä alkaa vasta nyt teetättää minulle tällaista, kun olen joutunut tahtomattani mukaan johonkin suureen? “Painukaa kaikki helvettiin”, supisen hiljaa ja huomaan sivusilmälläni Euran vilkaisevan meitä.
“Sanoitko jotain, Henu?” hän kysyy minulta, mutta en kykene sillä hetkellä vastamaan, sillä pelkään purskahtavani itkuun. “Dorian, mikä häntä vaivaa?”
“Hänellä on vain paha olo”, Dorian vastaa muina miehinä ja hiljentyy. Eura mumisee jotain myönteistä ja kääntyy katsomaan taas eteenpäin. Potkaisen Doriania hetken mielijohteesta sääreen ja kuulen hänen ärähtävän hiljaa.
Miksi minulta varastetaan suukkoja? Mitä osaa minä en tässä käsitä. Miksi minun päätäni tahdotaan sekoittaa vain entisestään! Doriankin on osoittanut sellaiseksi pelimieheksi, että minua ihan suututtaa. Kiitos vain, kuka nyt elämästäni päättääkään. Kiitos niin hemmetin paljon, kun tahdot kiusata minua näin julmilla tavoilla.
FUCK! Miksi Dorianin täytyy olla niin pirun hyvännäköinen, että minun tekisi mieli olla hänen lelunsa! Haluan olla sokea, jotten pysty näkemään hänen kasvojaan ja varsinkaan hänen lumoavia silmiään. Haluan olla itsenäinen ja vapaa nainen, en kenenkään miehen pelinappula.

20 minuutin kuluttua olemme jo hyvin lähellä neljättä Avainta. Francis pysäköi auton tienreunaan ja me lähdemme kävelemään pitkin kaupungin ruuhkaista katua. Olin kuullut, että Kiinassa on paljon ihmisiä, mutten osannut odottaa, että ihmisiä olisi tässä minulle tuntemattomassa kaupungissa näinkin paljon. Koko ajan saamme olla väistelemässä ihmisiä ja monet katsovat meitä uteliaasti, vaikka emme olekaan ainoat ‘turistit’. Näytämme varmaan mielenkiintoiselta porukalta, kunnon nuorisorikollisilta. Haha. No emmekö me niitä ole, Xynel pitää Bennua vankinaan lentokoneessa! Tosin Xyneliä ei voi nuoreksi sanoa, mutta kuitenkin. Jos joku saa meidät kiinni, me olemme pulassa.
Pysähdymme suuren kerrostalon eteen, enkä voi olla hämmästelemättä sen korkeutta. Kerrostalo on oikeasti todella korkea, en ole Suomessa nähnyt noin korkeaa taloa.
“Avain on sisällä”, Samari toteaa Euran vierellä ja alamme kehitellä toimintasuunnitelmaa. Eura, minä ja Dorian menemme etsimään Avainta, kun taas Samari ja Francis jäävät ulkopuolelle vahtimaan.
Kävelemme portaita ylös, sillä emme voi käyttää hissiä, koska emme tiedä Avaimen sijaintia. Meidän täytyy käydä jokainen kerros yksitellen läpi. Se vasta kohtalonivaa olisikin, jos Avain olisi aivan ylimmässä kerroksessa.
“Sinä et sitten sieppaa häntä”, pakotan Euran myöntymään ehtoihini ja hän nyökkää varmasti hymyillen.
“Minä en ole Xynel”, hän muistuttaa ja saa minut irvistämään.
“Xynel teki väärin ja olen aivan varma, että hän joutuu vielä maksamaan teostaan”, totean synkästi ja huokaisen raskaasti, kun pääsemme uudelle kerrostasanteelle. Tämä on varmaankin jo viides kerros.
“Sinäpä kuulostat varmalta. Ajatteletko oikeasti, että ne, jotka tekevät väärin, joutuvat maksamaan teoistaan?” Dorian kysyy minulta nälvivästi ja minä mulkaisen häntä erittäin pahasti.
“Minä en pelkästään ajattele niin, vaan olen siitä 100%:sen varma”, murisen hänelle ja Eura katsoo minua ja Doriania kummissaan. Hän kuitenkin osaa olla puuttumatta tilanteeseen ja hyvä niin. Kunpa Dorian olisi yhtä fiksu kuin Eura, eli osaisi pitää turpansa kiinni.

“Avain on tässä kerroksessa”, Eura huomauttaa, kun olemme saapuneet kuudenteen kerrokseen. Henkäisen huojentuneena ja nojaudun kaidetta vasten. “Tämän oven takana.”
Eura laittaa lasisen maapallon ja kiven taskuunsa. Seisomme nyt oven takana, joka ei erotu muista ovista mitenkään. Paitsi, että tämän oven takana on etsimämme. Minä koputan oveen ja astun askeleen taakse, jotta ovi ei pamahda suoraan kasvoilleni. Kuulen keveitä juoksuaskeleita oven takaa ja nuoren lapsen naurua. Ovi aukeaa pian ja meitä tarkastelee nyt kiinalaismies, joka on iältään noin 30-vuotias ja näyttää ulkonäkönsä perusteella olevan töissä jossakin tyypillisessä firmassa, jossa pukeudutaan mustaan pukuun ja kannetaan mukana mustaa salkkua. Sellainen mielikuva minulla on kiinalaisista miehistä. Ja he kaikki näyttävät samoilta minulle. Eura nyökkää minulle. Mies on etsimämme. Hän on neljäs Avain.
Kysyn mieheltä ensiksi englanniksi, onko hänellä hetki aikaa. Mies nyökkää epävarmasti ja huutaa jonkun perään. Pian kiinalaisnainen ilmestyy oven luokse ja ottaa poikalapsen, joka piilottelee miehen takana, syliinsä ja katoaa pian taas jonnekin. Tyypillinen kiinalaisperhe, vaimo, mies ja yksi poikalapsi.
Seuraavaksi kysyn häneltä, missä voimme jutella rauhassa. Mies kutsuu meidät sisälle ja pian me jo istumme olohuoneessa sohvalla.
En halua tuhlata enempää aikaa, kuten eivät varmaan Dorian ja Eurakaan, joten ojennan hänelle pienen hopeisen laatanpalan ja pyydän häntä asettamaan sen vasemmalle ohimolleen. Mies katsoo meitä ihmeissään, mutta tekee työtä käskettyä. Sitten ei auta muuta kuin tarttua tilaisuuteen, jonka me olemme jälleen saaneet. Avaan suuni ja alan kertoa hänelle tilanteestamme suomen kielellä. Näkisittepä hänen ilmeensä tällä hetkellä.

“He-hetkinen..” mies, joka on kertonut nimensä olevan Shun, keskeyttää minut kertomukseni loppupuolella ja katsoo minua pää kallistuneena. “Minun pitää siis.. Lähteä mukaanne? Näin vain? Entäs työni ja perheeni?” Shun on myös perillä Zamasta ja siitä, että sieltä on tullut asukkaita evakkoon meidän maailmaamme. Hän ei olisi kuitenkaan uskonut, että siellä oikeasti riehuu Paha. Shun on yksi niistä monista, jotka kuvittelevat zamalaisten puhuvan kiertoilmauksin.
Nyökkäämme hänelle ja siirrän katseeni vieressäni istuvaan Euraan, joka aikoo selvästi pitää seuraavan puheenvuoron.
“Ymmärrämme, että tämä tuli yllättäen, mutta me tarvitsemme teitä”, Eura teitittelee kohteliaasti ja Shun ei näytä kovin vakuuttuneelta. “Ymmärrän myös, että ette ehkä olisi koskaan kuvitelleet tällaista käyvän. Me emme pyytäisi apuanne, ellei se olisi hyvin tärkeää.”
Shun hiljenee täysin ja tuijottelee ajatuksissaan lattiaa. Pelkään, että tässä käy samalla lailla kuin Bennun kanssa. Bennu ei tosin edes suostunut miettimään asiaa, kun taas Shun näyttää hyvinkin mietteliäältä. Ehkä hän tarvitsee omaa rauhaa?
“Me voimme poistua siksi aikaa, kun mietitte, mikä on oikein”, avaan suuni hetken hiljaisuuden jälkeen ja nousen ylös sohvalta. Dorian seuraa merkkiäni, mutta Eura jää edelleen paikoilleen istumaan. Hän katsoo meitä ‘minä jään’ -ilmeellä ja nyökkään hänelle ymmärtäväisesti. Minä ja Dorian poistumme asunnosta ja jäämme rappukäytävään odottamaan. Istuudun porrastasanteelle ja nojaudun kaidetta vasten.
“Hän ei varmaankaan suostu”, kuulen Dorianin toteavan hiljaa ja hän istuutuu vierelleni. Hymähdän hiljaa hänelle.
“Hänellä on vaimo ja lapsi…” selvennän omia ajatuksiani ja sipaisen hiuksiani korvani taakse. “Perhe on rajoittava tekijä..”
Hiljaisuus laskeutuu yllemme ja minä pyörittelen peukaloitani huvittaakseni itseäni. Dorian hymähtelee vähän väliä ja on kuin aikoisi alkaa puhua, mutta päätyykin olemaan hiljaa. Ihan hyvä vain, ettei Dorian puhu. Automatka tänne ei nimittäin ollut kovin viihtyisä..
“Rakastatko sinä jotakuta?” hän paukauttaa kysymyksen yhtäkkiä ilmoille, mutta minä kykenen hillitsemään ihmetykseni melko taitavasti.
“Läheisiäni”, vastaan yksinkertaisesti ja pienen hetken toivon, että se riittäisi hänelle.
“Tiedät, mitä tarkoitan”, Dorian toteaa kalseasti ja minä puren hetken aikaa hampaitani yhteen. Minun tekisi mieli valehdella, mutta tiedän, etten kykene siihen.
“En”, vastaan uudemman kerran ja vedän nopeasti henkeä. Enempää en aio hänelle henkilökohtaisista asioistani kertoa, vaikka hän vaatimalla vaatisi.
“Mikset?” hän kysyy viattomasti ja minä teen kaikkeni, etten pillastu hänen kysymyksiinsä.
“Mikä ihmeen kyselytuokio tämä on?” puuskahdan turhautuneena ja nipistän huuleni hetkellisesti tiukaksi viivaksi. “Siksi en, koska olen typerä tyttö, joka odottaa prinssiä valkealla ratsulla”, mumisen katkeraan sävyyn ja välttelen edelleen Dorianin katsetta.
“Miksi odotat prinssiä valkealla ratsulla? Enkö minä kelpaisi?”
Nyt siirrän katseeni Dorianiin ja katson häntä erittäin närkästyneenä.
“Älä edes aloita”, varoitan häntä, mutta Dorian näyttää oikeasti niin vilpittömältä, että hän huijaa minua hetken aikaa. Poskiani alkaa kuumottaa ja käännän katseeni suivaantuneena hänestä pois.
“Mitä minä muka sanoin”, Dorian kyselee muka ihmeissään ja minä puren alahuultani. “Etkö usko, mitä sanon sinulle?”
“Vähän vaikea uskoa, kun yllätin sinut pari tuntia sitten vehtaamasta Samarin kanssa”, lyön korttini pöytään ja haluan, että Dorian ottaa opikseen.
“Se ei merkinnyt mitään”, Dorian vastaa niin nopeasti kuin hän olisi ollut varautunut minun sanovan noin. “En minä rakasta häntä.”
“Mutta jos sinä vehtaat hänen kanssaan, niin kyllä sinä hänestä jollain tapaa välität. Tiedät, että hän pystyy tyydyttämään tarpeesi.”
“Niin sinäkin pystyisit.”
“Haista jo… En halua puhua kanssasi tästä.”
“Mutta minä haluan. Haluan tehdä sinulle asiat selviksi.”
“Minulla ei ole kokemusta! Olen yhä neitsyt, helvetti soikoon. Senkö sinä halusit kuulla? Älä sitten leiki Samarin kanssa, hän on rakastunut sinuun”, minua hävettää, että jouduin paljastamaan neitsyyteni ääneen, mutta en nähnyt muutakaan keinoa saada Dorian hiljaiseksi.
“Minä tiedän, että Samari on rakastunut minuun, mutta minä en rakasta häntä”, Dorian toteaa ja minä alan pudistella päätäni.
“Miksi me väittelemmekään?”
“Minä pidän sinusta.”
“Ja lehmät lentää.”
“Et siis aio uskoa?”
“En.”
“Miksi et?”
“Koska en vain voi uskoa sinu-”
“Öh…” yllättävä yskähdys keskeyttää minut ja käännän katseeni Euraan, joka on ilmestynyt oven rakoon. Hän hymyilee epävarmana, sillä luulee kaiketi keskeyttäneensä jotain. Luojan kiitos, että Eura on olemassa! “Hän suostuu lähtemään mukaamme.”

Shunin ehdot olivat yksinkertaiset; hän haluaa palata elossa kotiin, eikä tehtävämme saa kestää yli viikkoa. Alan miettiä, miksen minä keksinyt mitään ehtoja. Minä vain suostuin mukaan, koska se tuntui oikealta. Olisin voinut vaatia vaikkapa jonkin tietyn rahasumman, jotta olisin suostunut. Mutta en vaatinut. Minä olen kai liian hyväsydäminen.
Shun hyvästelee perheensä ja minä käännän katseeni pois, kun hän suutelee vaimoaan ja kuiskaa jotain tämän korvaan. En minä halua tunkeilla tällaisessa tilanteessa. Jos minulla olisi rakastettu, haluaisin olla hänen kanssaan kahdestaan tällaisena hetkenä. Vilkaisen vahingossa Dorianiin ja huomaan hänen katsovan paria haikeasti. Mahtaakohan hän miettiä Laylaa, kuollutta rakastettuaan? Olen varma, että äsken porraskäytävässä Dorian vain vitsaili. Oikeasti hän vain kaipaa Laylaa. Ja pikkusiskoaan. Dorian on saanut kokea niin paljon menetystä ja vääryyttä, etten voi edes samaistua häneen.
Ei Dorian minusta sillä tavalla pidä. Hän rakastaa yhä Laylaa, ei minua tai Samaria. Katsokaa nyt hänen ilmettään! Kyllä siitä huomaa Dorianin tunteet.
Minun sydämeni huokaisee ja pian minunkin huuliltani karkaa hiljainen huokaisu. Kiellän itseäni ajattelemasta Doriania ja hänen tunteitaan, koska siinä samassa minullekin tulee kamala olo.

Olemme palanneet automme luokse ja matkamme kohti lentokenttää saa taas alkaa. Francis saa jälleen ajaa ja Samari istuutuu hänen vierelleen pelkääjänpaikalle. Eura ja Shun istuvat toisessa rivissä ja käyvät mielenkiintoiselta näyttävää keskustelua. En keskity kuuntelemaan heitä, vaan tuijotan poissaolevasti ulos ikkunasta. Dorian istuu vierelläni vaisuna ja vaikuttaa jotenkin tavallista jäykemmältä. Ei sillä, että minä häntä useasti katselisin, mutta… Äh, taisin jäädä kiinni.
Käännän katseeni Dorianiin ja yritän saada hänet huomaamaan minut, mutta hän näyttää olevan omissa maailmoissaan.
“Ajatteletko Laylaa..?” kysyn häneltä niin hiljaa, etteivät muut autossa olijat kuule. Saan Dorianin havahtumaan ja katsomaan minua ‘mistä sinä tiedät’ -ilmeellä. “Minulle kerrottiin..” mumisen hiljaa jatkoksi ja annan katseeni kertoa, että tiedän myös hänen pikkusiskonsa kohtalosta. Dorian laskee katseensa alas ja näyttää eksyneeltä. Minne katosi se itsevarmuutta ja rohkeutta uhkuva Dorian?
“Anteeksi..” soperran pahoittelevasti. “Ei ollut tarkoitus tunkeilla..” Ei minun ollutkaan, enkä oikeastaan edes tiedä, miksi ylipäänsä kysyin häneltä Laylasta. Ota nyt minun ajatuksenkulusta selvää. Dorian ei sano yhtikäs mitään ja tiedän, että nyt minun kuuluu pitää suuni kiinni.
Meillä on etsittävänä enää vain viides ja viimeinen Avain. Tämä Avain on karttamme mukaan Yhdysvalloissa, Oklahomassa. Kiinasta matka Yhdysvaltoihin on tuhottoman pitkä, mutta meidän täytyy kestää. Sitten me voimme palata takaisin Suomeen ja siirtyä Zamaan. Tuskin maltan odottaa sitä…
Olen onnistunut pitämään Franciksen loitolla itsestäni ja hyvä niin. Haluan nukkua rauhassa sängyssä, jonka onnistuin itselleni valtaamaan. Havahdun kuitenkin jonkin ajan päästä siihen, kun ovi aukeaa. En tiedä, olenko nukkunut yhtään, mutta en millään jaksaisi alkaa räyhätä Francikselle juuri nyt.
“Mene pois, Francis..” nurisen uneliaasti ja painan päätäni entistä syvemmälle tyynyyn. Kun vastausta ei kuulu, ärähdän turhautuneena ja nostan pääni ylös tyynystä. Katseeni ei kuitenkaan kohtaa Franciksen katsetta.
Dorian seisoo oven luona hämmentyneenä ja epävarmana. Ihoni menee kananlihalle ja kiskaisen peittoa paremmin ylleni. Mitä tämä tarkoittaa, miksi Dorian tuli luokseni?
“… Dorian..?” totean hiljaa ja haluan, että hän kertoo minulle tulonsa syyn. Dorian pitää viimein jotain ääntä; hän ähkäisee. Hän asettaa kätensä tummien hiustensa sekaan ja ottaa askeleita lähemmäs sänkyä. Vedän jalkani koukkuun, kun huomaan Dorianin haluavan istuutua sängyn reunalle. Hän istuutuu alas lähelleni ja tuijottaa kaukaisuuteen. Annan hänelle aikaa, sillä sitä hän näyttää tarvitsevan.
“… Uskotko, että tämä kaikki on parissa päivässä ohi..?” hän esittää kysymyksensä aivan hiljaa kuin peläten, että joku kuulisi meidät.
“Toivon niin..” vastaan hänelle hiljaa ja vilkuilen häntä vähän väliä. Hemmetin Dorian, miksi sinä saatkin sydämeni tällä tavoin läähättämään.
“Sinä olet ollut mukana vasta pari päivää, kun taas me Taistelijat olemme olleet tässä mukana jo viisi vuotta. Minusta tämä saisi jo loppua, mutta…” hän lopettaa kesken kaiken, kuin hakien oikeita sanoja. “Mutta minusta tuntuu, että tämä tulee loppumaan erilailla kuin ajattelemme…”
“Miten tämä tulee sinusta loppumaan?” kysyn uteliaasti, vaikken ehkä haluakaan kuulla Dorianin vastausta.
“En tiedä… Muttei ainakaan hyvin..” hän toteaa hiljaa ja minä katson häntä kulmat kurtussa.
“Luuletko, että me… Tai siis, että Paha voittaa..?”
“Ei, en minä sitä tarkoittanut. Luulen, että meillä on mahdollisuus kukistaa Paha, mutta… Mitä siitä seuraa..” Dorian kiiruhtaa sanomaan, enkä minä voi muuta kuin henkäistä hiljaa. Mitä tuohon pitäisi muka sanoa? ‘Selvä, minä ymmärrän’, vaikkei minulla ole aavistustakaan siitä, mistä hän puhuu.
“Ehkä sinun pitäisi levätä..?” ehdotan varovaisesti. “Pian emme saa enää levätä paljoakaan..”
“Minä olen aivan kunnossa”, Dorian puuskahtaa hivenen loukkaantuneesti, mutta näyttää katuvan heti sanojaan. “Mielessäni vain pyörii kaikenlaista..”
Nyökkään hänelle ymmärtäväisesti ja lasken katseeni peittoon. Ehdin jo luulla, että keskustelumme päättyi, mutta olen näköjään väärässä.
“En voi olla ajattelematta meidän viimeisintä kohtaamista..” Dorian sanoo ajatuksensa ääneen ja minä tiedän, ketä hän tarkoittaa. Ei, hän ei puhu minusta. Hän puhuu Laylasta. Sen kuulee hänen äänensävystään. Dorian alkaa kertoa minulle Laylasta, siitä, kuinka he ensimmäisen kerran tapasivat ja sen sellaista. Kuuntelen häntä kiinnostuneena, mutta samaan aikaan surullisena. Mitä enemmän Dorian minulle Laylasta kertoo, sitä enemmän olen varma siitä, että Dorianin sydän kuuluu yhä hänelle. Luulen, ettei Dorian ole kenellekään muulle samalla tavalla avautunut kuin nyt minulle. Jotenkin sen vain tietää. En osaa kertoa, miten sen tietää, mutta… Niin. Annan Dorianin keventää sydäntään minulle ja tunnen, kuinka oma sydämeni alkaa painaa. Pian sydämeni ei enää jaksa tätä, vaan se hajoaa painon takia sirpaleiksi.
Minä ja Dorian emme tiedä, että oven toisella puolella on kolmas ihminen, joka kuuntelee meidän keskusteluamme särkynein sydämin.


///.... :--DDDDD
ANTEEKSI! En ole lainkaan muistanut blogiani... No, nyt saitte uuden luvun :,D