Luku 9. En halua olla jotain muuta

“Henu.”
Havahdun hereille nopean henkäisyn saattelemana ja siristelen silmiäni. Olen näköjään ehtinyt nukahtaa jossain välissä. Näen Dorianin kasvojeni edessä ja hän hymyilee minulle siihen malliin, etten edes tahdo tietää, mitä hänellä on mielessä.
“Hmm..?” mumisen tokkuraisena ja haukottelen suuresti. Vilkaisen ulos ikkunasta ja näen vain hämärää. On siis yö. Kuinkahan kauan olen oikein nukkunut, sillä muistan viimeisenä asiana sen, että ulkona oli vielä valoista. Vilkaisen ympärilleni ja huomaan muiden nukkuvan. En siis ole ainoa torkkuja.
Dorian istuutuu viereeni muina miehinä ja kaivaa taskuaan. Pian hän pitelee käsissä jotain minulle hyvin tuttua ja tärkeää.
“Minun puhelimeni!” hihkaisen hämmästyksissäni ja nappaan puhelimeni Dorianin käsistä riemuissani. Minun tekee mieli alkaa itkeä onnesta. “Minun rakkaani!” Okei, ehkä liioittelin, mutta minulla on ollut vain niin ikävä Musen musiikkia.
“Löysin sen, kun pelastin sinut hirviöltä”, Dorian paljastaa ja mulkaisen häntä nyt vihaisesti. Puhelimeni on siis ollut hänellä jo kauankin. “En kuitenkaan osannut käyttää tätä ihmeellistä laitetta, vaikka mitä yritin. Miten se toimii?”
Lyön Doriania nyrkillä käsivarteen ja hän ähkäisee hiljaa. Hän katsoo minua närkästyneenä. Heilutan puhelintani hänen kasvojensa edessä kuin itsestäänselvyytenä.
“Mikset palauttanut tätä minulle heti?” kysyn kiukkuisesti ja Dorianin kasvoille kohoaa pahoitteleva ilme.
“En tiennyt, että se oli sinun. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut ‘puhelimesta’. Kun näin sinun ottavan jotain siskoltasi, aloin yhdistää mielessäni asioita. Ja vasta nyt minulle tuli mieleen, että voisin palauttaa tämän takaisin sinulle. Etkö muka aio kiittää minua?” Dorian kysyy loukkaantuneella äänellä ja minä katson häntä vielä hetken aikaa nenänvarttani pitkin, kunnes ilmeeni leppyy.
“Kiitos. Kun pidit puhelimestani huolta”, totean kylmänrauhallisella äänellä ja nyökkään. Dorian hymyilee, eikä tee elettäkään lähteäkseen.
“Miten se toimii?” hän kysyy selvästi kiinnostuneena ja minä räpäytän silmiäni pari kertaa ihmeissäni, kunnes pääsen takaisin maanpinnalle. Alan kertoa hänelle perusasioita puhelimista, puheluista ja tekstiviesteistä, kuvista ja sun muista puhelimeni ominaisuuksista. Dorian vaikuttaa oikeasti pelottavan kiinnostuneelta asiasta ja hän on nojautunut minuun päin. Pystyn kuulemaan hänen hengityksensä ja näkemään hänen kasvonsa liian läheltä. Humallun hänen läheisyydestä ja havahdun, kun hän kääntää katseensa puhelimesta minuun. Punastun ja lasken katseeni takaisin puhelimeeni.
“Keitä tuossa kuvassa on?” Dorian kysyy ja tarkoittaa näytössäni olevaa kuvaa, jossa on kolme miestä ja he katsovat kameraan. Hymy tulee pakostakin huulilleni.
“Musen jäsenet”, vastaan hänelle hykertäen ja Dorian kohottaa kulmaansa uteliaana. “Muse on lempibändini. Tiedäthän, bändi? Soittavat musiikkia ja laulavat.”
“Kyllä minä tiedän. Meilläkin oli paljon sellaisia”, hän vastaa ja tuijottaa yhä näytössäni näkyvää kuvaa. “Millaista musiikkia he soittavat?”
Silloin hullunkiilto ilmestyy silmiini ja palan halusta soittaa Dorianille Musen kappaleita. Alan selata puhelintani ja pian siitä alkaa kuulua Musen Starlight-kappale. Me hiljennymme kuuntelemaan puhelimesta soivaa musiikkia ja minä rakastelen mielessäni Matthew Bellamyn äänen kanssa. Ihanaa, kuin olisin kotona ja kaikki olisi niin kuin ennen.
Kun olen soittanut Dorianille puolen tunnin ajan Musea, hän vaikuttaa tyytyväiseltä. Itse leijun pilvilinnoissa, Muse-kiintiöni on taas täynnä.
“He soittavat… Mielenkiintoista musiikkia”, hän toteaa ja minun silmäni suurenevat kauhusta.
“Etkö muka pitänyt?” kysyn säikähtäneenä ja Dorian kiiruhtaa pudistamaan päätään.
“En minä niin sanonut! Musiikki vain on niin erilaista kuin meidän”, hän sanoo ja minä huokaisen helpotuksesta. Ehdin jo säikähtää, että Dorian inhoaa lempimusiikkiani. “Pidin erityisesti siitä… Se mahtipontinen kappale… Se jota sinäkin lauloit ja tanssit.”
“Knights of Cydonia”, vastaan nopeasti ja hymyilen leveästi. “Minun lempikappaleeni. Dorian, aloin heti pitämään sinusta enemmän”, totean hänelle pokkana ja virnistän. Dorian hymähtää huvittuneena.
“Sinä siis pidät ihmisistä, jotka pitävät samanlaisesta musiikista kuin sinä?”
“Tietenkin. Jos joku pitää Musesta, ei hän voi paha ihminen olla.”
“Minäkin pidän Musesta”, uusi ääni keskeyttää meidät ja ranskankielestä tunnistan puhujan Francikseksi. Käännyn katsomaan hänen tuloaan ja nyrpistän hänelle nenääni. Francis hymyilee tyytyväisesti ja istahtaa toiselle puolelleni asettaen kätensä reidelleni kuin olisin hänen tyttöystävänsä. “Joten sinä pidät minusta.”
“Sinä olet poikkeus”, vastaan närkästyksissäni ja siirrän hänen kätensä pois reideltä. “Olet kauhea päällepäsmäri ja yliflirtti. Hyi. Ottaisit mallia Dorianista, siinä vasta kelpo nuori mies”, lisään ja viiton kädelläni Doriania, joka kuitenkin nousee tuoliltaan ja jättää meidät kahdestaan Franciksen kanssa. Katson häntä haikeasti, sillä pelkään sanoneeni jotain väärää. Ei kai hän voinut pahoittaa mieltänsä? Mitä minä edes sanoin?
“Miksi sinä häntä katsot, minähän olen tässä”, Francis livertää korvani vieressä ja minä mulkaisen häntä happamasti, jonka jälkeen nousen tuoliltani ja siirryn muualle istumaan. Istuudun omalle penkkirivistölle ja siirrän katseeni ikkunaan. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, missä me tällä hetkellä lennämme, mutta uskon aamun valjetessa meidän olevan jo melko lähellä määränpäätämme. En voi olla kiroamatta Francista mielessäni. Hän tuli pilaamaan minun ja Dorianin yhteisen hetken. Tosin… Eikö minun pitäisi olla tyytyväinen? Että Francis siis tuli keskeyttämään meidät? Sillä enhän minä halua ihastua Dorianiin tämän enempää, sillä hän ja Samarihan kuuluvat yhteen. En saisi turhaan elätellä minkäänlaisia tunteita Doriania kohtaan, koska en halua murehtia hänen peräänsä. Minulla on muutakin tekemistä kuin murehtia Dorianin tunteista! Olen Avain, piru vie. Zaman kohtalo riippuu minusta sekä neljästä muusta Avaimesta!
Hiiteen miehet, minä pärjään hyvin yksinkin. Suljen silmäni kiukkuisena ja toivon nukahtavani mahdollisimman pian, jotta pääsen eroon ajatuksistani.

Tunnen jonkun käden vyötärölläni.
Avaan raskaantuntuiset silmäni ja minulta menee hetki hahmottaa ympärillä olevia asioita. Minulle selviää kuitenkin melko nopeasti se, että Francis nukkuu vieressäni ja hänen kätensä on kiertynyt takaa vyötärölleni. Ynähdän inhosta ja siirrän hänen kätensä pois minusta. Hän siis aikoo toteuttaa ehtonsa eli nukkua minun vieressäni. Ehei, sehän ei tulisi käymään laatuun, jos se minusta olisi kiinni. Minä nukun yöni yksin! Tai sitten Marimin kanssa. Mutta miesten kanssa minä en nuku.
Kyllä, olen päättänyt ryhtyä semi-miesvihaajaksi. Kun vihaan miehiä tietyn verran, osaan vältellä heidän liiallista lähentelyä, enkä anna tunteilleni valtaa. Annan itseni taas rakastaa miehiä, kun tämä Zama-juttu on ohi ja kaikki on taas hyvin. Odotan sitä prinssiä valkoisella ratsulla, vaikka tiedän, ettei häntä koskaan tule näkymään. Piste.
Nousen ylös tuoliltani ja menen lentoemännän luokse. Hän kertoo meidän saapuvan kahden tunnin kuluttua Egyptiin, Gizaan. Hienoa, meillä on siis pari tuntia aikaa valmistautua, ennen kuin lähdemme metsästämään kolmatta Avainta.
Herätän muut ja kerron meidän saapuvan perille parin tunnin päästä. Samari ottaa tottuneeseen tapaan ohjat käsiinsä ja kokoonnumme hänen luoksemme. Hän ottaa jälleen kivet ja lasisen maapallon esille. Kohteemme tosiaan on Gizassa, Egyptin kolmanneksi suurimmassa kaupungissa. Hienoa, siellä varmaan turisteja ja asukkaita riittää yllin kyllin. Toivottavasti kolmas Avain on yhtä yhteistyönhaluinen kuin Francis, eli suostuu mukaamme pienin ehdoin. Kolmas Avain on siis Xynelin Suojelijan aktivoimista varten. Katselen Xynelia salaa ja yritän selvittää, onko hän jännittynyt. Hänhän on saanut viimeisen viiden vuoden aikana vain katsoa vierestä, kun hänen kotimaansa tuhotaan. Hänen kasvonsa ovat kuitenkin kivikovat, mutta hänen katseessaan on jotain uutta. Kuin ne olisivat tulessa ja valmiina haastamaan vastustajan. Xynel on varmasti hyvin vahva Taistelija ja uskon, että ilman häntä meidän muiden selviämismahdollisuudet olisivat heikot. Xynel varmasti tietää enemmän taistelemisesta kuin kukaan muu meistä ja hänellä on iän antama kokemus. Kaiken olen kuitenkin päätellyt itse, joten voin olla väärässäkin. Jostain syystä palan halusta saada tietää Xynelistä lisää.

“Xynel?” Marim toistaa, kun olen kysynyt häneltä ja Euralta Xynelistä. Nyökkään hänelle nopeasti ja hän ja Eura vaihtavat katseitaan. “Oletko sinä kuullut Xynelin menneisyydestä?” Marim kysyy Euralta, joka näyttää pettyneeltä.
“Enpä juurikaan. Olen kuullut vain sen, että hän on kokenut taistelija. Näkeehän sen jo arvista”, Eura vastaa ja me kaikki vilkaisemme Xyneliä samaan aikaan. Hän on taas eristäytynyt porukasta ja tuijottaa vakavana ulos ikkunasta. Hän kuitenkin kääntää pian katseensa meihin kuin olisi aavistanut meidän tuijottavan häntä ja me käännämme katseemme pikaisesti pois hänestä.
“Hän ei ole mitään kovin avautuvaa tyyppiä”, Marim hymyilee surullisesti ja huulillani käy vaisu hymy. Mahtaa olla rankkaa olla porukan vanhin, mutta kyllä hän silti voisi olla enemmän osallinen muun porukan toimintaan. “Hän on aina ollut yhtä hiljainen ja vakava. Hän on hyvin viisas ja maltillinen, mutta..”
Katson Marimia uteliaasti ja kehotan häntä katseellani jatkamaan. Marim näyttää siltä, ettei halua jakaa tätä seuraavaa tietoa kanssamme, mutta hän ei mahda itselleen lopulta mitään.
“Kun Seirola kuoli 14-vuotiaana - Seirola oli minun kanssani Taistelijoiden nuorimpia - Xynel oli seota. Hän oli monia päiviä aivan hermoraunioina, eikä kukaan uskaltanut hänelle puhua. Lopulta kuitenkin Cenarie onnistui hänet jotenkin rauhoittamaan… Uskon, että Xynelillä on ollut tytär, joka menehtyi Pahan riehuessa hänen kotimaassaan”, Marim selittää meille oman näkökantansa ja Eura nyökkäilee hyväksyvästi.
“Muistan sen. Se oli aivan hirveää. Seirolan kuoltua ensimmäisenä se avasi ryhmämme silmät. Tajusimme kaikki, että tästä tulee ruma sota..” Eura sanoo hiljaa ja katson heitä molempia murheellisesti. On mahtanut olla rankkaa menettää tovereitaan sodassa Pahaa vastaan. Sodan aikana on varmasti monien väliset ihmissuhteet vain syventyneet, varsinkin tietyn ryhmän. Minäkin tunnen kuuluvani tähän ryhmään, enkä voisi edes kuvitella sitä menetyksen tuomaa tuskaa, jos joku joukostamme kuolisi.
“En… En tiedä mitä sanoa… Olen pahoillani..” mutisen hiljaa ja yritän välittää katseellani, että minua oikeasti surettaa heidän puolestaan. Marim hymyilee minulle vaisusti ja nojautuu halaamaan minua tiukasti. On hyvä, että joku pitää minusta kiinni minun ollessa hajoamispisteessä.

Saavumme viimein Gizaan ja päästessämme ulos olen läkähtyä kuumuuteen. En tiedä tarkalleen, miten paljon täällä on lämmintä, mutta veikkaisin +25 asteen paremmalla puolella. Riisun pitkähihaisen, punaisen neuleeni pois yltä ja pian olen Gizan auringon alla mustassa topissa ja vaaleissa farkuissa. Minähän en muuten ole lahkeitani käärimässä, sillä häpeän sen verran kasvanutta jalkakarvoitustani, että haluan pitää sääreni visusti piilossa.
“Aaa, täällä on niin kuuma!” Francis huokaisee tuskastuneena ja vilkaisen ryhmäämme. Ainoastaan Xynelin kasvot ovat ilmeettömät, muiden kasvoilta voi nähdä jo tuskan hien. Tästä taitaa tulla janoinen reissu.
Olemme päättäneet olla vuokraamatta tällä kertaa autoa, sillä kohteemme pitäisi sijaita parin kilometrin etäisyydellä. Ja totta puhuen minun lompakkoni ei kovinkaan paljoa nauttisi autojen vuokraamisesta. Minunkin varallisuudella on rajansa. Lähdemme kävelemään koko ryhmämme voimin pitkin Gizan polttavia hiekkateitä ja annamme Samarin näyttää meille tietä. Olen taas meikannut heidän nenänsä piiloon, jottemme aiheuta ylimääräistä huomiota. Tosin minä pelkään meikkivoiteen sulavan etsintäreissumme aikana. No, onneksi otin meikkivoiteen mukaan, jotta voin aina tarpeen tullen maskeerata heidän viivansa piiloon.

Olemme ehtineet kävellä vasta viitisen minuuttia, kun olemme jo yltä päältä hiestä märkiä raskaan pukeutumisemme takia. Meidän kaikkien ei ole tarpeellista lähteä etsimään Avainta, joten osa voi aivan hyvin palata takaisin ilmastoituun lentokoneeseen. Xynel, minä ja Dorian jatkamme kolmistaan matkaa. Minä pitelen Samarilta saatua lasista maapalloa ja Xynel pitelee Suojelijansa kiveä. Tietenkin Xynelin oli pakko lähteä mukaan, koska hänenhän Suojelijaan me tässä Avainta etsimme. Minä halusin lähteä mukaan sen takia, että voisin yrittää ‘ylipuhua’ kolmatta Avainta mukaamme, jos kohteellamme on vaikeuksia suostua mukaamme. Dorian taas ei voi jättää minua suojelematta, joten hän lähti sen takia mukaamme.
Pyyhin otsaani nenäliinan palaan, jonka löysin mustasta laukustani. En edes tajunnut ottaa vettä mukaan! Ehkä sitä täytyisi käydä ostamassa jostain läheisestä kahvilasta, sillä minusta tuntuu, että kuolen pian nestehukkaan. Joten teemme nopean käväisyn vastaan tulevassa kahvilassa ja minun lompakkoani verotetaan taas. Eihän Xynelillä tai Dorianilla ole lainkaan rahaa. Pian poistumme kahvilasta vesipullot käsissämme ja jatkamme etsimistä. Jäljellä ei ole enää kuin parisen sataa metriä, ainakin maapallon mukaan. Jos edes tulkitsin sitä oikein. Käännymme oikealle menevään syrjäiselle kujalle ja olen juuri saanut laitettua lompakkoni takaisin laukkuuni, kun meidän tiemme tukitaan. Neljä miestä seisoo edessämme, en aluksi tajua meidän joutuneen vaaraan. Dorian kiskoo minut yhtäkkiä taakse ja silmäni revähtävät suuriksi. Sivusilmällä näin jonkin kiiltävän vilahtavan oikealla. Oliko se veitsi?
“Voihan-” en ehdi edes tokaista loppuun, kun neljä miestä hyökkäävät kimppuumme. Xynel ja Dorian ovat asettuneet eteeni, enkä voi muuta kuin katsoa sivusta. Xynel mätkii miehiä minkä ehtii ja tuijotan häntä ihaillen. Hänen liikkeensä näyttävät harkituilta ja hyvin voimakkailta. Hän liikkuu kuin ninja, sulavasti ja huomaamattomasti. Ei Dorianin tyylissä tapella ole mitään huonoa, mutta sen huomaa heti, kummalla on enemmän kokemusta. Dorian tekee enemmän äkkinäisiä ja töksähtäviä liikkeitä. Ja sitten vaara onkin jo ohi. Neljä miestä makaavat maassa kivusta ujeltaen ja minä katson heitä valppaana. Hehän olisivat tappaneet meidät, jos Xynel ja Dorian eivät olisi lähitaistelun ammattilaisia! Ajatus raa’asta taposta saa minut henkäisemään väristen. Voi luoja, älä anna enää mitään yhtä pelottavaa tapahtua.
“Nyt tiedätte, mitä tarkoitin sillä, että maailmamme eroavat paljon toisistaan”, kiinnitän Dorianin ja Xynelin huomion. Hymyilen heille surullisesti. “Et voi koskaan tietää, minkä kulman takana vaanii vaara.”
“Maailmasi on kovin väkivaltainen”, Xynel toteaa ääneen, enkä voi muuta kuin myötäillä hänen sanojaan.
“Jotkut ovat niin epätoivoisia, että he turvautuvat häikäilemättömiin keinoihin selvitäkseen..”
“Teillä Paha hallitsee siis ihmisiä”, Dorian toteaa ja olen jo älähtää hänelle jotain vastaan, kunnes tajuan hänen puhuvan totta. Niin, pahuutta on olemassa erilaista. Zamassa se kirjaimellisesti on jokin elävä olento, kun meillä se kuvataan pikemminkin ihmisen luonteenpiirteenä. Jos ihminen on paha, hän kykenee julmiin tekoihin. Esimerkiksi tappamaan toisen ihmisen. Silloin ihmisen täytyy olla todella, todella paha. Mutta joskus viha hallitsee meitä ja saa meidät käyttäytymään aivan erilailla. Mutta ei se silti oikeuta tekemään toiselle pahaa. “Välillä viha hallitsee meitä ja saa meidät tekemään jotain sellaista, mitä emme muuten tekisi..”
“Äskeiset miehet eivät kovin vihaisilta näyttäneet”, Xynel toteaa kylmästi ja vilkaisen häntä arasti. “He olivat valmiina tappamaan meidät ja uskon, että he ovat tappaneet ennenkin.”
“Sitten he ovat murhaajia”, sanon nopeasti ja näen Xynelin silmissä vilahtavan sekavuuden. Hän kääntää minulle ja Dorianille selkänsä.
“Mistä me tiedämme, ettet sinä ole samanlainen kuin he?” Xynel sanoo ja saa minut jäykistymään. “Mistä me tiedämme, mitä sinä suunnittelet ja ajat takaa.”
“Xynel”, Dorian keskeyttää ärtyneellä äänellä. “Mitä sinä oikein-”
“Mitä jos hän ei halua auttaa meitä vilpittömästi, vaan himoitseekin jotain muuta? Mitä jos hän haluaa saada meidät vaaraan ja nähdä meidän kuolevan? Me emme tiedä, millaisia tämän maailman ihmiset oikeasti ovat”, Xynel jättää toteamuksensa leijumaan ilmaan. Tuntuu, että minä vajoaisin alas, vaikka seison yhä molemmilla jaloillani tukevasti. Tuntuu, että päälleni on laskeutunut raskas taakka, joka painaa minua alaspäin. En ole koskaan ennen joutunut samanlaisten syytösten kohteeksi. Silmäni ovat lasittuneet ja minun tekee mieli juosta pois Xynelin luota. Xynelin ja Dorianin luota. En halua, että Xynel mustamaalaa minua entisestään. Ei hän tunne minua, mikä hän on minua epäilemään. Pääasiahan on se, että minä tiedän, mikä on totuus. Mutta haluaisin kertoa sen myös heille, että he tietävät minun olevan vain harmiton olento.
“M-minä..” saan soperrettua itku kurkussa ja vääntelen kasvojani pitääkseni itseni kasassa. Nostan katseeni Xynelin selkään. “Minä en ole sellainen kuin ehkä kuvittelet minun olevan. Olen oikeasti kiltti ihminen, saisitte olla iloisia, että olen yksi viidestä Avaimesta. Tiedän, että täälläpäin ihmiset voivat olla häikäilemättömiä ja julmia, mutta se ei päde kaikkiin. Minun kaltaisiani on enemmänkin, eivät kaikki ole sisältä mätiä”, kerron ajatukseni ääneen, mutta Xynel ei edes liikahdakaan. Koen nopean mielenmuutoksen ja haluaisin satuttaa häntä jotenkin siitä hyvästä, että hän sanoi minusta niin pahasti.
“Et voi kohdella minua näin huonosti, vaikka oletkin menettänyt läheisesi Pahan hyökkäyksessä”, sylkäisen tahtomatta suustani ja näen sivusilmälläni Dorianin kääntävän katseensa nopeasti minuun. Xynel kääntyy minuun päin ja katsoo minua niin kylmästi ja murhanhimoisesti, että minä oikeasti alan pelätä. Kun Xynel ottaa askeleen lähemmäs minua, henkäisen säikähtäneesti ja Dorian harppoo eteeni.
“Xynel, älä”, Dorian murahtaa ja suljen silmäni. Kiitos, että Dorian on olemassa ja pitämässä puoliani. Se tästä olisikin puuttunut, että Xynel olisi tappanut minut.
Xynel katsoo minua Dorianin olan takaa silmät viiruina ja minä toivon, etten olisi puhunut mitään hänelle läheisten menettämisestä. Kuten minä sanoin, viha saa meidät käyttäytymään typerästi ja ajattelemattomasti. Xynel lähtee kävelemään pois luotamme ja ajattelen suututtaneen hänet todella pahasti. Dorian kääntyy katsomaan minua vihamielisenä. Kasvoilleni syntyy mitä murheellisin ilme. En oikeasti ole paha ihminen, enkä halua tuoda kenellekään mielipahaa. Nimittäin minä masennun itsekin siitä, jos joku on murheissaan. Tiedän, että minun on pyydettävä anteeksi sanojani, mutta niin on myös Xynelin.
Lähdemme seuraamaan Xyneliä pitäen häneen pienoisen matkan. Ehkä minä annan hänen ensiksi rauhoittua, ennen kuin alan puhua hänelle yhtään mitään. En halua, että hän yrittää käydä kimppuuni uudestaan. Mutta ei hän voisi minua satuttaa, olenhan vasta nuori nainen, joka ei kykene puolustautumaan hänenkaltaiseltaan mitenkään. Eihän voisi?
“Xynel, olen pahoillani”, parahdan ääneen ja pysähdyn aloilleni. Dorian seisahtuu vierelleni ja Xynel pysähtyy myös. “Mutta sinä loukkasit minua, enkä.. Enkä kyennyt mitään itselleni. Anna anteeksi. En halua olla riidoissa kanssasi.” Toivottavasti sanani onnistuvat edes jotenkin keventämään raskasta ilmapiiriä.
Xynel nostaa kättään ja hieraisee luultavasti kasvojaan. Pian hän kääntyy sivuttain, että näen hänen sivuprofiilinsa. Hän vilkaisee minua nopeasti, eivätkä hänen silmänsä ole enää yhtään niin pelottavat kuin viimeksi.
“… Anteeksi”, hän pahoittelee omastakin puolestaan ja henkäisen huojentuneena. Ehkä elämäni ei ole vielä tuhoon tuomittu. “Menetin malttini, kun ne barbaarit hyökkäsivät kimppuumme..”
Nyökkään hänelle ymmärtäväisesti ja hän siirtää katseensa taas minuun. Hän katsoo minua jokseenkin erilaisesti kuin ennen ja vääntelehdin aloillani epämukavasti. Kukaan ei sano pitkään aikaan mitään, me vain Dorianin kanssa tuijottelemme minne sattuu, kun Xynel taas tuijottaa vain minua.
“Tyttäreni olisi sinun ikäisesi, jos hän olisi selvinnyt.”
Marim oli ollut oikeassa; Xynel oli menettänyt tyttärensä. Tunnen pistoksen sydämessäni, kun katson Xyneliä silmiin. Hänen silmistään paistaa se menetyksen tuska, jonka hän onnistuu piilottamaan niin taitavasti. Xynel huokaisee karheasti ja liikehtii siihen malliin, että hänen on vaikea hillitä itseään.
“Menetin koko perheeni, vaimoni ja tyttäreni, kun Paha iski kotikylääni. Taistelijoita ei oltu silloin edes valittu. Olin silloin vaeltamassa tovereideni kanssa ja minun kai pitäisi olla kiitollinen siitä, etten ollut silloin perheeni kanssa. Kadun sitä kuitenkin koko sydämestäni”, Xynel avautuu ensimmäistä kertaa minulle sekä Dorianille, ainakin Dorianin ilmeen perusteella. “Olisin mieluusti kuollut perheeni kanssa. Olisin saanut sentään tilaisuuden suojella heitä loppuun asti.”
En voi edes kuvitella, miltä Xynelistä tuntuu. Menettää nyt oma rakastettu ja oma tytär. Jos minusta tuntuu jo nyt näin pahalta, niin Xynelistä tuntuu varmaankin kymmenkertaisesti pahemmalta. Enkä minä osaa sanoa mitään lohduttaakseni häntä, kertoakseni hänelle, että olen oikeasti pahoillani hänen puolestaan. Olen vain hiljaa ja tuijotan Xyneliä murheellisesti.
Xynel katsahtaa meihin ja hän näyttää taas samalta vanhalta Xyneliltä, jona minä häntä ennen hänen paljastustaan pidin. Hänen kasvonsa ovat kiven kovat, eikä silmissä näy muuta kuin vahvuutta ja voimaa.
“Lähdetään jo, että päästään joskus pois täältä kuumuudesta”, hän tokaisee kylmästi ja lähtee kävelemänä eteenpäin. Minä ja Dorian vilkaisemme toisiamme hämmentyneinä, kunnes lähdemme sitten ripeästi seuraamaan Xyneliä. Eihän hän tiedä, minne mennä, kun kartta on minulla!

Viidessä minuutissa olemme päässeet perille ja seisomme erään talon edustalla. Silmäni ovat naulittuna maapalloon kuin ne haluaisivat varmistaa, että seisomme oikein talon edessä.
“Ainakin tämän mukaan Avain on sisällä”, totean ja Xynel ottaa kivensä esille. Hento jana osoittaa myös sisälle taloon. Toivottavasti kyseessä ei ole mikään perhe, sillä… No, yritä siinä nyt sitten selittää, että joku heistä lähtisi ilomielin mukaamme. Kävelemme oven luo ja minut pistetään koputtamaan. Ja tietenkin puhumaan. Hetki menee, ennen kuin kuulen askelia oven takaa. Minua jännittää ja ehdin juuri nielaista kauhuni alas kurkusta, kun ovi avautuu. Enkä voi olla voihkaisematta epätoivoisesti.
Oven suulla seisoo egyptiläinen mies, jonka tummat piirteet saavat minun ihokarvani pystyyn. Olinko jo aikaisemmin sanonut, että isot miehet pelottavat minua? No, sanon sen nyt.
Vilkaisen Xyneliä siinä toivossa, että hän kertoisi minulle, onko edessä seisova mies kohteemme. Hän nyökkää kielteisesti ja vatsani tekee voltin. Toivottavasti mies ymmärtää englantia…
Onneksemme mies ei olekaan niin vihamielinen kuin hänen kasvonpiirteistään voisi olettaa. Kerron meidän olevan tutkimusryhmä, joka tekee tutkimusta egyptiläisistä perheistä. Hei, mitä voi olettaa minun aivoituksiltani, kun joudun keksimään jonkin tekosyyn parissa sekunnissa. Mies uskoo selitykseni kertaheitolla ja päästää meidät jopa sisälle taloonsa! En voi uskoa, että meillä käy näin hyvä tuuri. Onneksi mies tosiaan ymmärtää huonoa englantiani. Tosin kommunikaatiomme tökkii vähän väliä, mutta ymmärrämme silti, mitä toinen tarkoittaa. Minä kyllä ymmärrän häntä täydellisesti ohimollani olevan laatanpalan ansiosta, mutta hän ei kyllä ymmärtäisi suomesta yhtään mitään.
Hän vie meidät olohuoneeseen ja istuttaa meidät sohvalle. Selvästikään tämä perhe ei kärsi kovasta köyhyydestä kuin useimmat perheet. Olohuoneessa on nimittäin iso laajakuvatelevisio ja kaikenlaisia lasikoristeita, että minua hirvittäisi olla siivoojana täällä. Pelkäisin koko ajan hajottavani jotain. Alan hatusta esittää hänelle kysymyksiä ja ensimmäisenä kysyn tietenkin, montako perheenjäsentä heidän perheeseensä kuuluu. Hänen vastatessa kahdeksan silmäni suurentuvat. Hän kertoo nuorimmaisen lapsen olevan 5-vuotias ja vanhimman 25-vuotias. Kolme vanhinta lasta eivät asu enää kotona, eli kaksi lasta plus äiti ovat jäljellä. En enää tiedä, kenen toivoisin kohteemme olevan. Perheenäiti tuskin suostuisi lähtemään mukaamme, eivätkä vanhemmat luultavasti antaisi lastensa lähteä mukaamme. Olemme umpikujassa, enkä tosiaan tiedä, miten tästä selviydymme.
Mies yllättäen huikkaa jollekulle ja pian esille tulee nuori tyttö, joka katsoo meitä ruskeilla silmillään uteliaana nurkan takaa. Ehdin jo toivoa, ettei hän ole Avain, mutta silloin Xynel tuuppaa minua hieman. Suljen silmäni ja huokaisen epätoivoisesti. Miten me saamme tuon nuoren tytön mukaamme ilman, että perhe ilmoittaa meistä poliiseille? En tosiaankaan tiedä. Minä en ole mikään agentti 007, joka keksii tilanteessa ratkaisun kuin ratkaisun.
Mies esittelee tyttärensä Bennuksi. Bennu näyttää jotain 15-vuotiaalta, eli hän kykenisi luultavasti tekemään omia päätöksiä. Saatan vain toivoa, että Bennu osoittaa halukkuutta lähteä mukaamme. Emme tosiaankaan halua tulla vastatusten poliisien kanssa, jotka syyttäisivät meitä manipuloinnista sun muista epäinhimillisistä asioista. Tai minä en ainakaan halua, mutta tuskin muutkaan haluaisivat.
Pyydän seuraavaksi mahdollisimman asiallisesti, että saisin keskustella Bennun kanssa kahdestaan. Mies toteaa sitten, ettei tytär ymmärrä englantia paljoakaan, mutta sanon, ettei se ole ongelma. Minulla on ‘paperilla kysymykset’ egyptiksi ja hän voisi vastata niihin omalla äidinkielellään. Mies suostuu ja siirryn Bennun kanssa tämän huoneeseen keskustelemaan.
Bennu vaikuttaa hyvin aralta ja varovaiselta nuorelta, mitä ehdin häntä nyt katseellani tutkia. Otan taskustani esille rasian ja avaan sen. Ojennan hänelle hopeisen laatan ja elekielellä pyydän häntä asettamaan sen vasemmalle ohimolleen. Bennu tekee työtä käskettyä, joskin varovaisesti ja epäluuloisesti. Kun hän on saanut asetettua laatan ohimolleen ja katsellut minua epäluuloisesti, minun on aika kertoa hänelle totuus.
“Älä pelästy, mutta nyt ymmärrämme toisiamme mitä parhaiten”, sanon nopeasti ja Bennun kasvoille syntyy mitä kauhistunein ilme. Se oli minullekin shokki, kun tajusin, että minä tosiaan ymmärrän Cenarieta, vaikka hän puhuukin aivan ihmeellistä kieltä. Bennu varmaan säikähti sitä, että hän ymmärtää suomea kuin puhuisin hänelle hänen äidinkieltään. “Mutta sinun on kuunneltava minua nyt tarkasti. Pyydän, ettet sano tai toimi, ennen kuin olen saanut puhua loppuun. On äärimmäisen tärkeää, että ymmärrät kaiken, mitä minä tulen sinulle kertomaan. Sitä on ehkä vaikea sulattaa, mutta… Niin..” sanon, kun Bennu näyttää jotenkin rauhoittuneen shokistaan. Hänen silmänsä suurenevat taas, kun hän kuulee minun puhuvan, mutta puheenvuoroni lopulla hän onneksi näyttää jo rauhoittuneemmalta. Alan kertoa hänelle mahdollisimman hitaasti ja yksityiskohtaisesti sen, miksi olemme täällä. Yritän mahdollisimman vähän olla kaunistelematta asiaa, mutta en voi itselleni mitään. En halua, että hän kieltäytyy lähtemästä mukaamme, mutta samaan aikaan haluan, että hän tietää totuuden. Ristiriitaista, tiedän. Bennu on nuori, nuorempi kuin minä ja en haluaisi häntä mukaamme. En voi kuitenkaan pettää Xyneliä tässä asiassa. Xynel haluaa taistella, sen me kaikki ryhmästämme tiedämme. Hän varmaan sekoaisi, jos Bennu ei suostuisi hänen Suojelijansa Avaimeksi.
Ja ilmeensä perusteella Bennu ei suostukaan.
Kun olen päättänyt kertomukseni, Bennu katsoo minua hyvin epäluuloisesti ja pelkäävästi. En ole koskaan nähnyt yhtä järkyttynyttä ihmistä kuin sillä hetkellä edessäsi sängyllä istuva tyttö. Haluan lähteä pois, koska tilanne on ahdistava ja liian epämiellyttävä, mutta en voi. Minun täytyy yrittää parhaani puhua hänet mukaamme.
“Tiedän, että kertomani kuulostaa hullulta, mutta me tarvits-”
“Ei”, hän sanoo tiukasti ja pudistaa päätään katsoen minua yhä peloissaan. Kasvoilleni syntyy epätoivoinen irvistys. Ei kai tuo voi olla hänen lopullinen päätöksensä?
“Ymmärrän, että sinua pelottaa. Niin minuakin. Mutta tiedän sen, että jos en olisi tässä, katuisin sitä myöhemmin. Kohtalo on määrännyt meidät tähän tehtävään, enkä osaa sanoa miksi. Meitä tarvitaan, vihdoin me voimme olla jotain muuta”, yritän puhua häntä ympäri, mutta Bennu pudistaa taas nopeasti päätään.
“Ei”, hän toteaa konemaisesti ja haukkoo henkeään. “En halua olla jotain muuta. Haluan elää tylsää elämääni, se kuulostaa paljon turvallisemmalta kuin sinun ehdotuksesi…”
Katson häntä musertuneena. En pysty ylipuhumaan häntä. Tunnen itseni hyödyttömäksi ja avuttomaksi. Tässäkö tämä oli? Xynel ei saa aktivoitua Suojelijaansa ja joutuu katsomaan sivusta, kun me muut yritämme kukistaa Pahan. Mutta mitä jos me emme saa muitakaan Avaimia enää suostumaan? Olenko minä Franciksen kanssa ainoita, jotka voimme yrittää muuttaa Zaman kohtaloa?
Jotenkin minusta tuntuu, että me emme tule kahdestaan pärjäämään.
“No..” aloitan pettyneesti ja yritän kasata ajatuksiani. “Anteeksi, että häiritsimme. Me… Me poistumme heti.” Sanojeni jälkeen nyökkään Bennulle hätäisesti ja poistun hänen huoneestaan.
“Hei”, kuulen Bennun äänen kuitenkin takaani ja käännyn toiveikkaana katsomaan häntä. Hän ojentaa minulle hopeisen laatanpalan, jonka ansiosta me juuri äsken toisiamme ymmärsimme.
“Unohdit tämän”, Bennu sanoo minulle vaitonaisena ja otan laatan hänen sormenpäästään. Minä ymmärrän häntä, hän ei minua. Hymyilen hänelle pienesti ja käännän hänelle taas selkäni. Meidän ei kannata enää olla täällä, sillä me vain tuhlaisimme aikaamme.
Saavun olohuoneeseen, jossa talon isäntä, Xynel ja Dorian yhä ovat. Xynel ja Dorian nostavat katseensa minuun toiveikkaana ja minun on särjettävä heidän toiveensa.
Sanon miehelle, että tämä oli tässä ja me poistumme nyt häiritsemästä heidän kotirauhaansa. Mies pyytää meitä jäämään teelle, mutta kieltäydyn kohteliaasti hyvästä tarjouksesta. Patistan Xynelin ja Dorianin ulos talosta ja kiittelen vielä hetken aikaa vieraanvaraisuudesta, jonka jälkeen suljen oven perässäni.

“Sano, että se tyttö tulee kohta ulos”, Dorian pyytää minua sanomaan, mutta pidän katseeni tiukasti maassa. Kuulen Dorianin ärähtävän turhautuneisuudesta ja potkaisevan jotain. Hieraisen kämmenelläni kasvojani ja pudistelen päätäni.
“Hän ei suostu..” mutisen hiljaa ääneen ja muistelen äskeistä keskusteluamme. “Hän ei halua lähteä mukaamme..”
“Ja sehän ei ole hänestä kiinni’, Xynel toteaa ihmeellisen varmasti ja minä siirrän katseeni häneen. En edes halua tietää, mitä hän sillä hetkellä oikein ajattelee. Tai no, haluan tietenkin tietää, mutten halua tiedostaa sitä. Eihän Xynel voinut tarkoittaa sitä, eihän? Ei Xynel voisi pakottaa nuorta tyttöä astumaan sotaan!
“Jos sinä tarkoitat, ett-”
“Palatkaa takaisin koneelle ja antakaa lähtövalmius”, Xynel määräilee kuin mikäkin sotamies ja minä tuijotan häntä tyrmistyneenä. Olen juuri aikomassa kiskoa häntä pois talon luota, mutta Dorian tarttuu minusta kiinni ja alkaa vetää minua mukanaan.
“Jumalauta, Xynel! Jos sinä kosket siihen tyttöön yhdellä sormellasikaan, niin minä, minä..!” uhoan sähköisesti ja Dorian sen kuin kiskoo minua mukaansa. “Hän valitsi toisin! Hänellä on oikeus kieltäytyä, etkö muka muista!” Sitten Dorian tukkii suuni, enkä saa aikaiseksi kuin vaimeaa mutinaa. En voi uskoa, että Doriankin suostuu tähän. En anna tätä hänelle ikinä anteeksi. Ihmisellä on oikeus koskemattomuuteen ja omiin päätöksiinsä. Kenelläkään ei ole oikeutta uhmata näitä kahta asiaa, ei edes Xynelillä, joka on varmasti hyvin turhautunut, kun hänen Suojelijansa Avain kieltäytyi auttamasta.
Kun Dorian tajuaa, etten ole antamassa periksi, hän kaappaa minut helposti syliinsä ja lähtee juoksemaan. Silmäni ovat laajentuneet tyrmistyneisyydestä ja toljotan Doriani kuin hullua. Xynel aikoo oikeasti tehdä jotain sellaista, minkä takia meidän on poistuttava Egyptistä mahdollisimman nopeasti, eikö niin. Sen takia Dorian juoksee minä sylissään, meidän täytyy ehtiä nopeasti takaisin koneelle, jotta pääsemme heti Xynelin saavuttua lähtemään.
Minä tosiaankin toivon, että Xynel saapuu yksin.

Niin ei kuitenkaan käy. Minä ja Dorian olemme ehtineet juuri takaisin koneelle ja antamaan lähtövalmiuskäskyn, kun näemme ikkunasta Xynelin juoksevan konetta päin kuin viimeistä päivää. Hänellä on kantamuksenaan tyttö, jonka suuta peittää rievunpalanen ja kädet ja jalat ovat sidottuna kiinni. Ulvahdan kauhusta ja vajoan takaisin penkilleni. Mitä jos poliisit saavat meidät kiinni? Meidät vangitaan kidnappauksesta ja meidät teljetään vankilaan. Ei se niin mene, kyllä minä sen fiksuna ihmisenä toki tiedän, mutta minua pelottaa! Xynel ei olisi saanut siepata Bennua mukaamme!
Xynel laskee Bennun lattialle ja kone lähtee heti ovien sulkeuduttua liikkeelle. Ryntään Bennun luokse ja vapautan hänet kaikista siteistään. Bennu alkaa kiljua kovaan ääneen ja me kaikki peitämme korvamme. Minä olen kuitenkin päättänyt olla antamatta periksi, joten hivuttaudun lähemmäs Bennua ja sieppaan hänet halaukseen. Hän hakkaa minua mihin vain sillä hetkellä osuu ja minä irvistelen aika ajoin kivusta. Lopulta hän väsyy ja alkaa itkeä hysteerisesti. Silittelen hänen hiuksiaan ja mulkoilen Xyneliä halveksivasti, joka juuri silloin laskeutuu piiloon penkkirivien taakse. Tätäkö hän oikeasti halusi? Saada nuoren tytön pelkäämään kuollakseen!
“Jos hän olisi oma tyttäresi, et olisi sallinut tätä”, sähähdän vihaisesti Xynelille, joka teeskentelee, ettei kuullut minua. Jatkan Bennun rauhoittamista ja tiedän, että tässä tulee viemään aikaa. Eihän meillä tosin olekaan muuta kuin aikaa. Seuraava kohteemme on Kiina, Wuhan niminen kaupunki. Matka sinne kestää kymmenisen tuntia ja pysähdymme luultavasti puolivälissä tankkaamaan ja täyttämään ruokavarastomme.
Dorian, joka juoksi lentokoneelle minä sylissään, istuu tuolillaan hyvin uupuneen näköisenä. Hänhän juoksi juuri äsken 30 asteen helteessä, joten ei ihmekään, että hän on nyt noin väsynyt.
“Sinäkin Brutukseni”, totean pettyneenä hänelle, mutta tiedän, ettei Dorian ymmärrä tätä sanontaa. “Sinun sietäisi hävetä. Ota nyt hyvänen aika vettä, ennen kuin menetät tajusi”, supisen happamasti ja jatkan taas Bennun rauhoittamista. Samari tuo Dorianille vettä ja istahtaa tämän viereen. Hän pyyhkii Dorianin otsaa paperilla ja näyttää pitävän Dorianista oikein hyvää huolta. Tunnen taas epämiellyttävän pistoksen rinnassani, mutten välitä siitä. Tällä hetkellä haluaisin niin kovasti päästä viettämään kahdestaan aikaa nyrkkeilysäkin kanssa. Minun tekee mieli löylyttää joku! Saada joku maksamaan tästä epäoikeudenmukaisesta teosta!
Ärh!

yhyy

Mun teksti on ihan täyttä kuraa ))): Mä en ymmärrä, miten jotkut voi muka lukaa sitä, kun itteäni hävettää niin kamalasti... Mä vaa halusin kirjottaa sen 50 000 sanaa täytee (jonka muuten kirjotin), mutta tarinasta tuli loppua myöten juoneton ja lskfsökfskföksdfvö.
Enempää en sano. Lukekaa omalla vastuulla.

Luku 8. Ranska, rakastan sinua

Istumme lentokoneessa, joka on huomattavasti pienempi kuin tavalliset lentokoneet, joilla olen lentänyt esimerkiksi Lontooseen. Koneessa on ehkä kaksikymmentä, enintään kolmekymmentä istumapaikkaa. Sisustuskin on aivan erilainen kuin yleensä lentokoneissa; tämä muistuttaa minusta jo enemmänkin hotellihuonetta. On minibaarit, biljardipöytä sun muita hienouksia, joihin en ole koskaan aikaisemmin lentokoneessa törmännyt. Herra, joka meille antoi yksityiskoneensa käyttöön, taitaa oikeasti olla melko rikas. Hei, täällä on jopa kolme pientä makuuhuonetta!

Istun ikkunapaikalla ja tuijotan ulos. Olemme valkeiden pilvien yläpuolella. Lentäminen tuntuu aina samanlaiselta; rauhalliselta ja uniselta. Täällä tosin taustalla soi jokin klassinen pianomusiikki. Se vain saa minut entistä enemmän uneliaammaksi.
Marim ja Eura ilmoittivat aikaisemmin menevänsä nukkumaan, joten he siirtyivät yhden makuuhuoneen puolelle. En halua ajatella, mitä he siellä nukkumisen lisäksi tekivät. Doriankin taisi nukkua, kun viimeksi häntä vilkaisin. Xynel istuu aivan lentokoneen viimeisimmässä penkissä ja minusta tuntuu, että hän haluaa vahtia meitä kaikkia.
Kuulen askeleiden ääniä ja käännän katseeni niiden suuntaan. Samari hymyilee minulle hieman ja istuutuu viereeni.
“Mielenkiintoisia nämä lentokoneet… Melko pelottavia tosin. Pitävätkö nämä aina tällaista ääntä?” hän kysyy minulta kiinnostuneena ja nyökkään. “Niin kiehtovaa..” hän mumisee hiljaa itsekseen ja keskittyy tuijottamaan jotain kiinnostavampaa kuin minua. Hän on niin samankaltainen kuin Cenarie.
“Samari, miten hyvin tunnet muut?” lopetan hiljaisuuden meidän välillämme ja Samari kääntyy katsomaan minua. Hän kohauttaa vähättelevästi olkiaan.
“Olemme olleet viisi vuotta yhdessä, melkeinpä joka päivä. Kyllä siinä ajassa ehtii toisiin kunnolla tutustua”, Samari vastaa minulle ja katsoo minua tutkivasti. “Haluan kyllä tutustua sinuun paremmin. Vaikutat niin erilaiselta kuin me muut.”
“Hei, olen aivan eri maailmasta kuin sinä”, naurahdan hänen kommentilleen ja Samari virnistää.
“Ai niin, vallan unohdin. Olet jo kuin yksi meistä. Paitsi, että viiva puuttuu”, hän toteaa, tökkää sormellaan nenääni ja saa minut paremmalle tuulelle. “Olet myös tehnyt ison vaikutuksen Marimiin, ja se on oikeasti jotain ihmeellistä. Hän harvoin puhuu täysin tuntemattomille, mutta teistähän tuli sydänystävät melkein heti.”
Räpsäytän silmiäni pari kertaa ihmeissäni. Onko Marim muka oikeasti hiljainen luonteeltaan? En saanut hänestä lainkaan sellaista kuvaa. Me vain aloimme jutella ja palaset tuntuivat loksahtavan oikeille paikoille.
“Entä millainen… Dorian on?” saan kysyttyä lopulta, sillä olen halunnut kysyä tätä Samarilta jo pidemmän aikaa. “Hän vaikuttaa kovin… Etäiseltä ja vakavalta..”
“Ei hän aluksi sellainen ollut”, Samari muistelee ja näyttää mietteliäältä. “Mutta kun hänen pikkusiskonsa ja rakastettunsa kuolivat, hän muuttui täysin”, hänen sanansa ovat vain pelkkää kuiskausta. Aivan kuin hän pelkäisi Dorianin kuulevan. Katson Samaria järkyttyneenä ja nojaudun paremmin oman tuolini selkänojaa vasten. Dorianin menettämät läheiset olivat siis hänen pikkusiskonsa ja… Hänen rakastettunsa. En tullut edes ajatelleeksi moista. Tietenkin Dorianilla on ollut rakastettu, eihän tuollainen mies jää keneltäkään huomaamatta! Voi kuinka typerä olen ollut. Nyt saan vain lisää syitä olla ihastumatta häneen tämän enempää. Dorian on menettänyt rakkaansa, jota ei tietenkään voi unohtaa. En minäkään unohtaisi, jos olisi sydämeni pohjasta johonkuhun rakastunut ja kyseisen ihminen kuolisi. Hän olisi aina sydämessäni. Tunnen sydämeni kovettuvan ja lipaisen nopeasti huuliani toipuakseni tästä ihmeellisestä mielentilasta. Olen surullinen. Olen surullisen siitä, että Dorian on menettänyt rakkaansa ja siitä, etten koskaan voisi saada tunteisiini vastakaikua. Ja menettänyt vieläpä pikkusiskonsa! Ajatus Helmiinan menettämisestä kirpaisee ja pahasti. Puran huultani, jotta tajuan pysyä järjissäni. En voi samaistua Dorianiin, sillä en ole koskaan menettänyt ketään noin läheistä ihmistä.
“Kuulostaa… Kamalalta…” saan lopulta ähkäistyä käheästi ja nielaisen kostuttaakseni kuivalta tuntuvan kurkkuni. Samari hymähtää siihen malliin, että on samaa mieltä kanssani.
“Siltä se näyttikin. Dorian oli niin pahassa kunnossa ja pelkäsin silloin, että hän kuolee suruunsa..” Samari kuiskaa ja näprää vyönsä solkea. “Minä odotin kaksi pitkää vuotta, ennen kuin uskalsin kertoa hänelle tunteistani.”
Vatsassani muljahtaa hyvin ikävästi ja pelkään oksentavani. Onneksi en kuitenkaan tee sitä, vaikka minulle tulikin sellainen refleksi Samarin sanoista.
“Sinä olet..?” lopetan kysymykseni kesken, sillä en uskalla kysyä sitä loppuun. Samari nyökkää ja hymyilee nolona.
“Ihastuin Dorianiin heti, kun näin hänet ensimmäisen kerran. Silloin hän tosin oli vielä varattu, enkä halunnut tulla heidän suhteensa väliin.. Kun Layla kuoli neljä vuotta sitten, olin Dorianin lohtuna yöt ja päivät. Halusin hänen tietävän, että hänellä on olemassa ihmisiä, jotka välittävät hänestä. Meistä tuli läheisiä, mutta Dorian ei ole vieläkään vastannut tunteisiini. Vaikka kyllä minä tiedän hänen tuntevan samoin minua kohtaan kuin mitä minä tunnen häntä kohtaan. Ei hän muuten päästäisi minua lähelleen.”
Lisää vettä myllyyn vain. Kuka seuraavaksi myöntää olevansa ihastunut Dorianiin? Ja kuka haluaa kertoa minulle päin kasvoja sen, ettei minulla oli tippaakaan toivoa Dorianin suhteen. Mitä Samari tarkoitti sillä, että Dorian ei muuten päästäisi häntä lähelleen? Olen vain onnistunut hakeutumaan keskelle suurta ihmissuhdedraamaa. Minä kun luulin, että pääsisin pois sellaisesta. Samari kuulosti niin varmalta, että Dorian tuntee häntä kohtaan samoin, enkä minä voi asiaa kiistääkään. Olen nähnyt heidän usein vaihtavan sanan jos toisenkin keskenään.
“Onko Dorian puhunut minusta sinulle?” Samari kysyy toiveikkaana ja näen hänen silmiensä tuikkivan. Katson häntä hetken aikaa hämilläni, mutta yritän sitten loihtia huulilleni jotain hymynpoikasta.
“E-en muista. Varmaankin hän on sinusta puhunut… Mitä sinä tarkoitit, kun sanoit, ettei hän muuten päästäisi sinua lähelleen?”, kysyn epämääräisesti ja alan pelätä sitä, mitä hän on aikeissa kertoa minulle. Samarin huulille kohoaa merkillinen hymy ja sydämeni tuntuu muuttuneen painavammaksi rinnassani.
“Et sitten kerro tätä kenellekään..” hän pistää minut vannomaan, mutta jotenkin minusta tuntuu, että Samari on antanut jokaisen uskoa sen, että hänellä ja Dorianilla on jotain meneillään. “Välillä, kun kaipaamme läheisyyttä - tiedät varmaankin minkälaista läheisyyttä tarkoitan - me hakeudumme toistemme luo ja annamme sitä toisillemme.”
Tunnen sydämeni pirstoutuvan, vaikka olin vannonut henkeen ja vereen, etten olisi kuin hieman ihastunut Dorianiin. Tiedän varsin hyvin, millaista läheisyyttä Samari tarkoittaa, pystyn lukemaan sen hänen eleistäänkin. Samarista tulee etäisesti mieleen yksi ystävistäni, joka harrastaa yhden illan juttuja, eikä pidä seksiä mitenkään erikoisena. Hän kertoi minulle, että seksi pitää mielen kasassa ja se on hauskaa. En voi olla ajattelematta sitä, onko Dorianilla hauskaa, kun hän puuhailee Samarin kanssa. Jotenkin mielikuvani Dorianista muuttuu täysin. En näe häntä enää samanlaisena kuin pari sekuntia sitten. Hän tuntuu muuttuneen entistä saavuttamattomaksi ja sopimattomaksi minulle.
“Ah, ymmärrän..” vastaan epämääräisesti ja se näyttää riittävän Samarille. Minun typerät ajatukset ovat taas lähteneet pyörimään. Näen Samarin täydellisenä naisena, joka voittaa minut mennen tullen erässä kuin erässä. Hänellä on kauniit kasvot, oikeat muodot, mukava luonne.. Mitä muuta mies voisi toivoa? Dorian on varmasti huomannut saman.
“Minun täytyy kai tunnustaa rakkauteni hänelle toistamiseen.. Ehkä nyt, kun kaikki on kääntynyt parhain päin, hän kykenee vastaamaan tunteisiini”, Samari hihkuu onnesta ja suukottaa minua yllättäen poskelle. “Kiitos, Henu. Tiesin, että sinun kanssasi on hyvä jutella”, hän kiittää minua aivan turhaan ja jättää minut sitten rauhaan siirtymällä istumaan pari penkkiriviä edemmäs minusta.
Suljen silmäni ja hakkaan päätäni selkänojaan. Haluan mieleni tyhjäksi kaikista ajatuksistani. En halua ajatella isääni, läheisen menettämistä, Doriania, Dorianin kuollutta rakastettua, Samaria… Kunpa aivot voisi pistää off-tilaan.

Loppumatkasta Marim ja Eura pitävät minulle seuraa, kun he viimein heräävät. Opetan heidät pelaamaan korttia ja kiitän onneani, että he oppivat nopeasti pelien säännöt. En olisi jaksanut moneen kertaan sääntöjä kerrata. Dorian kiinnostuu myös itsekin korttipelistä, jonka nimi on ristiseiska ja liittyy peliin mukaan. Eikä kestänyt kauaakaan, kun Samarikin jo tahtoo liittyä mukaan. En voi itselleni mitään, kun alan vilkuilla Samaria ja Doriania vuoronperään kuin yrittäen saada näin selville heidän välisen suhteensa. Täytyyhän Dorianinkin osoittaa jotain kiinnostusta Samariin muuta kuin antamalla tälle tyydytystä satunnaisina iltoina, ainakin Samarin kertomisen perusteella. Nopeasti kuitenkin tuomitsen itseni taas tyhmäksi ties kuinka monetta kertaa ja yritän keskittyä korttipeliin. Se ei kuulu minulle, Dorianin ja Samarin välinen suhde ei kuulu minulle tippaakaan. Minun ei kuuluisi edes ajatella jotain noin turhanpäiväistä, minun kuuluisi pohtia suunnitelmaamme ja miettiä, miten meidän olisi parasta toimia. Olen päättänyt, että meikkaan viivat heidän nenissään piiloon, jottemme herätä liikaa huomiota Ranskassa liikkuessamme. En halua peräämme jotain uteliaita nuuskijoita tai vihaisia vainoajia. Me kaikki haluamme pitää tehtävämme salassa ja hoitaa sen mahdollisimman nopeasti pois alta, jotta voimme aloittaa taistelun Pahaa vastaan. Kirjaimellisesti.

Laskeudumme Pariisin lentokentälle ja olen meikannut jokaisen valkoiset viivat piiloon. Nyt he näyttävät keltä tahansa tavalliselta ihmiseltä, tosin heidän nenänsä ovat väritykseltään vaaleammat kuin kasvojen väri. Olen melko kalpeaihoinen ja meikkivoiteeni ynnä muut peitevärit ovat juuri minun kasvoja varten hankittu. Näyttähän se melko hassulta, kun nenä on muuta ihoa vaaleampi, mutta saa luvan kelvata. En ajatellut tuhlata rahojani meikkeihin, kun vanhoillakin pärjää näin hyvin.
Samari on ottanut esille oman Suojelijansa kiven sekä sen lasisen maapallon, jossa alkaa taas välkkyä Ranskan kohdalla punainen täplä. Tällä kertaa maapallo suurenee ja suurenee, kunnes siitä pystyy jo selkeästi erottamaan Ranskan joet ja kaupungit. Miten tuollaisen pallon on voinut kukaan keksiä? Cenarien täytyy todellakin olla huippuluokan keksijä.
Onneksi lentokoneesta löytyy kartta ja alan tutkia, missä kohtaa punainen täplä välkkyy. Päädyn siihen lopputulokseen, että se sijaitsee Sens -nimisessä kaupungissa. Vai onko se kylä? En tiedä, mutta sinne meidän tulee ainakin ensiksi suunnata.
Ehdotan, että vuokraamme auton, jossa on paikkoja seitsemälle hengelle. Huomaan Dorianin irvistävän ajatukselle ja mulkaisen häntä vain näsäviisaasti. Vaikka Dorianilla on traumoja autoista, niin se ei tule estämään suunnitelmaamme. Minua kyllä vähän mietityttää se, että minä tietenkin joudun ajamaan autoa… Emmekö saisi jotain kuskiksi? Ei sillä, että olisin huono kuski, mutta olen auton ratissa melko epävarma yksilö. Ja kun me olemme vielä vieraassa maassakin!
Ei, minä ajan. Päätän ottaa itseäni niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. Meitä on muutenkin jo sen verran iso porukka, että tämä saa riittää. Ja jos ja kun saamme joukkoomme taas yhden Avaimen, porukkamme vain kasvaa entisestään.
Eli, minä pyydän lentoemäntiä tuomaan minulle puhelinluettelon, jotta voin tilata meille taksin. Puhun ranskalaiselle taksifirmalle hyvin epäselvää englantia, mutta parempaan en pysty. Onneksi he ymmärtävät, että haluan vuokrata auton ja haluavan heidän tuovan auton Pariisin lentokentälle valmiiksi. Kaikki on sujunut hyvin, tähän asti.
Mutta voi armias, kun auto toimitetaan paikalle. Se on niin iso! Olen tottunut ajamaan puolet pienempää autoa. Pelkään aiheuttavani vielä suuren liikenneonnettomuuden tuon jättiläisen kanssa. Onneksi autossa on käsivaihteet, sillä en osaa ajaa automaattivaihteista, vaikka tuskin se nyt niin vaikeaa olisi.
Autossa on navigaattori, halleluja! En joudu pistämään ketään kartanlukijaksi. Kirjoitan navigaattorin näyttöön Sens ja pian se jo näyttää ajo-ohjeet sinne. Onneksi navigaattorin saa englannin kielelle, joten en joudu katsomaan sitä typertyneenä joka kerta, kun se selittäisi minulle ranskaksi ajo-ohjeet. Ei kun hetkinen, minähän ymmärrän ranskaa, kun navigaattori sitä puhuu? Aivan, minulla on edelleen se siru vasemmassa ohimossani, jonka avulla ymmärrän Doriania sekä muita.

Olen onnistunut pitämään meidät tiellä, paria vähältä piti tilannetta lukuun ottamatta. Meinasin ajaa edessä olevan auton takapuskuriin kiinni, mutta onnistuin pysäyttämään auton juuri ajoissa. Se hetki sai minut vain entistä valppaammaksi.
Dorian istuu pelkääjänpaikalla, mutta en ehdi tai kykene häntä juuri vilkuilla, sillä minun täytyy keskittyä ajamiseen. Navigaattori ilmoittaa meille ranskaksi, että saavumme pian määränpäähän. Pysähdyn liikennevaloihin ja henkäisen huojentuneena.
“Miten me löydämme Avaimen?” kysyn ja katson taustapelin kautta Samaria, joka onkin jo näköjään ehtinyt kaivaa lasisen maapallon sekä Suojelijansa kiven esille.
“Katsotaan, mitä pallo sanoo”, Samari mutisee miettivästi ja huomaan Marimin kurottautuvan lähemmäs häntä. Siirrän katseeni juuri sopivasti eteeni, kun huomana valojen vaihtuvan. Painan kaasua ja lähden ajamaan suoraan.
“SEIS!” Samari kiljuu ja minä painan jarrun pohjaan sydän kurkussa. “Avain on aivan tässä lähellä!”
Ajan auton parkkiin, kun olen sellaisen läheltä löytänyt ja tuskin olen edes pysähtynyt, kun Samari jo hyppää ulos autosta. Me muut lähdemme seuraamaan häntä, kun olen saanut auton lukittua. Kukahan mahtaa olla seuraava Avain? Onkohan hän minun ikäiseni vai vanhempi vai nuorempi? Nainen vai mies? Kysymyksiä riittää ja onneksi saan niihin pian vastaukset. Ainakin toivottavasti.
Jos jollekulle oli vielä epäselvää, niin tämä Avain on Samarin Suojelijalle tarkoitettu. Samarin kivihän se lasipalloon reagoi ja jokin päivänselvästi vetää Samaria puoleensa. Pian Samarin kivestä alkaa lähteä se samanlainen vaalea jana, joka osoittaa hänelle Avaimen muista ihmisistä. Olemme saapuneet jonkin koulun tapaisen rakennuksen pihaan ja Samari se kun vain jatkaa rientämistään. Pihalla olevat ihmiset katsovat meitä hieman kummastuneesti ja ehdin jo säikähtää heidän tietävän minun liikkuvan zamalaisten seurassa, mutta katsoessani Doriania ja muita en näe mitään sellaista, miksi meitä pitäisi katsoa jotenkin kummastuneesti. Jos nyt vaaleaa janaa ei lasketa, joka lähtee Samarin kivestä.
“Samari”, hihkaisen ja onnistun saamaan hänen huomionsa. “Kivesi, se… Se herättää huomiota”, supisen hänelle hiljaa ja hän nyökkää ymmärtäväisesti. Hän katsoo janan suunnan, ennen kuin laittaa kiven taskuunsa.
“Avain on sisällä”, Samari toteaa ja me muut katsahdamme toisiamme. “Xynel ja Eura, jäättekö ulos vahtiin?”
“Menen rakennuksen taakse”, Xynel vastaa välittömästi, kun Eura on ehtinyt vasta nyökätä. Minä häkellyn tilanteesta.
“Luuletteko, että hän aikoo paeta?” kysyn ihmeissäni ja Samari kohauttaa olkiaan. Silmäni suurenevat hetkeksi. “Ja aiotte silti ottaa hänet kiinni?”
“No, sinäkin olit karata”, Dorian toteaa tähän väliin ja vilkaisen häntä närkästyneenä.
“Sen takia, kun olit pelästyttänyt minut kamalilla puheillasi”, täydennän ja minua kiukustuttaa.
“Olit silti karata”, Dorian kehtaa vielä todeta ja olen juuri sanomassa hänelle pari valittua sanaa, mutta Marim taputtaa minua olkapäälle.
“Mitä jos nyt unohdetaan Henun karkausyritys ja yritetään keskittyä uuteen Avaimeen? Emme varmaankaan halua, että hän yrittää karata”, Marim toteaa fiksusti ja onnistuu rauhoittamaan tilanteen. “Meidän täytyy vain ottaa tilanne haltuun, niin kaikki sujuu varmasti hyvin.”

Xynel ja Eura lähtevät porukastamme, kun me suuntaamme sisälle rakennukseen. Samari vilkuilee aina vähän väliä maapalloa, jotta tiedämme olevamme oikeilla jäljillä. Minä ja Marim kävelemme aivan hänen perässään ja Dorian hieman taaempana. Marim kertoo minulle siitä, kuinka hänen ja Euran tarina oikein alkoi. He tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa, kun Taistelijat kokoontuivat ensimmäistä kertaa viisi vuotta sitten. Marim oli silloin vain 13-vuotias, kun taas Eura oli jo 18-vuotias. Marim oli joukon nuorin ja hänestä tuntui, ettei kuulunut joukkoon. Eura kuitenkin huomioi hänet ja he alkoivat viettää aikaansa yhdessä erilaisissa harjoituksissa ja sen sellaisissa. Eura piti Marimia aluksi kuin pikkusiskonaan, mutta aikojen kuluessa Eura tajusi pitävänsä tytöstä enemmän kuin kenestäkään muusta. Marim taas oli ihastunut Euraan heti ensimmäisestä kohtaamisesta saakka, muttei uskaltanut tehdä asian eteen mitään, sillä pelkäsi ikäeron olevan liian suuri. Kaksi vuotta sitten, kun Marimin vanhemmat menehtyivät sodassa, Eura paljasti rakastavansa Marimia ja pitävänsä tästä aina huolen. Se muutti heidän kahden suhteen vain entistä syvemmäksi ja tässä sitä nyt oltiin. Marim ja Eura olivat olleet kaksi vuotta yhdessä ja olivat viettäneet samalla elämänsä onnelliset että kamalat vuodet yhdessä.
“Aika suloista..” totean hiljaa ja hymyilen Marimille lämpimästi. Marim on yhtä hymyä.
“Olisin varmana aika hajalla, jos minulle ei olisi Euraa.. Hän on pitänyt minut kasassa kaikki nämä vuodet. Hän on tukipilarini”, Marim sanoo ja punastuu selvästi poskistaan. Hymyilen hänelle paljon leveämmin kuin äsken. Rakastunutta ihmistä on aina mukava katsella. Voin vain toivoa, että samanlainen onni suotaisiin minullekin vielä jonain päivänä.
“Olet ollut onnekas”, totean hymyillen ja Marim nyökkää. Kuulen Dorianin hymähtävän takanamme ja käännyn katsomaan häntä hivenen närkästyneenä, mutta ilmeeni muuttuu heti murheellisemmaksi, kun näen hänen katsovan lattiaa. Dorian on varmaankin kuunnellut keskusteluamme ilmeestään päätellen. Muistan Samarin kertoneen minulle, että Dorian menetti rakkaansa neljä vuotta sitten hirviöiden hyökätessä hänen kotikyläänsä. Mutta hänellähän on nyt Samari lohtunaan, mitä Dorian siinä sitten edes murjottaa…
Voi ei, alan muuttua katkeraksi. Minun täytyy yrittää vältellä tätä tunnetilaa, koska en halua olla se mustasukkainen ja katkera tyttö, joka ei saanut haluamaansa poikaa. Minusta tulisi säälittävä ja luultavasti hylkiö.
“Jana menee tuonne”, Samari herättää minut ajatuksistani ja huomaan meidän seisovan luokkahuoneen edessä. Vilkaisen ovessa olevasta ikkunasta sisälle ja näen ihmisiä luokassa. Siellä on kai jonkinlainen oppitunti menossa.
“Emme voi vain mennä tuonne, meidän täytyy odottaa tunnin päättymistä”, sanon muille ja vilkaisen ympärilleni etsiäkseni kelloa. Kello löytyy vastapäisestä seinästä ja näyttää viittä vaille neljä. Tunti loppuu luultavasti viiden minuutin kuluttua, jos en hirveän väärässä ole. “Viisi minuuttia”, totean vielä ääneen ja Dorian siirtyy nojaamaan seinään. Siirryn pois oven edestä, sillä Samari haluaa vilkaista luokkaan löytääkseen Avaimen. Mutta hänen on vaikea sanoa, kehen jana osoittaa, sillä rivissä istuu viisi oppilasta. Sehän voi olla kuka tahansa heistä.
Sitten tajuan asian, jota ei voi jättää huomiotta. Miten saamme Avaimen suostuteltua mukaamme? Eihän etsimämme henkilö ensiksikään ymmärrä mitään, mitä Samari tälle kertoisi, koska zamalaiset puhuvat aivan siansaksaa johonkin ranskaan verrattuna!
“M-miten me saamme hänet mukaamme? Ette voi puhua kieltänne täällä, sillä sehän se vasta huomiota herättäisi”, älähdän ajatukseni ääneen, mutta Samarin ilme kertoo, että hän on jo keksinyt suunnitelman. Hän katsoo minua siihen tyyliin, että tiedän minun olevan osallinen hänen suunnitelmaansa.

Ovet avautuvat viiden minuutin odotuksen jälkeen ja käytävä alkaa täyttyä ihmisistä. Olen päätellyt meidän olevan yliopistolla tai ammattikorkeakoulussa, sillä ihmiset näyttävät vanhemmilta kuin lukiolaiset tai ammattikoululaiset. Selvästi aikuisia.
Minä ja Samari olemme ovea vastapäätä olevan seinän lähellä ja Samari on ottanut kivensä sekä maapallonsa esille. Pian tuttu jana taas ilmestyy ja se osuu erääseen nuoreen mieheen, joka astuu ulos luokasta. Samari tuuppailee minua ja sittenkös minä olen jo kasvokkain etsimämme henkilön kanssa. Avain on korkeintaan 25-vuotias ja tiedän hänen olevan kauhea playeri! Tiedättehän, sellainen, joka leikkii naisten tunteilla. Hänestä tulvahtaa voimakas hajuvesi nenääni ja se on saada pääni pyörryksiin. Hän on laittanut tumman lyhyen tukkansa muka siististi pystyyn ja lahkeet sukkien sisällä kertookin jo hänen pukeutumistyylinsä. Kaikkea sitä joutuukaan elämässä kokemaan!
“Hei”, tervehdin häntä huonolla englannillani ja hymyilen niin valloittavasti kuin vain suinkin voin. Poskiani kuumottaa epämukavasti. “Onko sinulla aikaa jutella?”
Leveä virne kohoaa toisen Avaimen kasvoille ja minä yritän olla irvistämättä. Älä kuule luulekaan, että olisin sinusta kiinnostunut, senkin-
“Tietenkin, muru. Oletko vaihto-oppilas? En ole ennen nähnyt sinua. Mennäänkö kahville ja tutustutaan?” hän vastaa minulle ja hymyilee liian tyytyväisesti. Tunnen, kuinka päässäni alkaa kiehua, mutta osaan peittää sen melko taitavasti. Hymyilen vain kuin mikäkin typerä hempukka.
“Oih, kuulostaa hauskalta!” hihkaisen huonolla englannillani. Onneksi hän ei tarttunut tuohon vaihto-oppilasjuttuun sen enempää. Me lähdemme kävelemään yhtä matkaa käytävää pitkin ja onneksi minä saan johdattaa meitä. Samari, Dorian ja Marim seuraavat meitä pienen matkan päässä.

“Kuka olet?” hän kysyy minulta itsevarmasti virnuillen, kun saavumme ulos ja minä yritän pitää valloittavan hymyni kuosissa.
“Henriikka Koskela. Suomesta”, tarkennan hänelle kotimaani, sillä hän olisi luultavasti alkanut miettiä outoa nimeäni.
“Suomesta? Mitä sinä täällä oikein teet”, hän ei esittänyt jälkimmäistä kysymyksenä, vaan pikemminkin huvittuneena toteamuksena. “Olen Francis Fournier”, Avain esiintyy ja nyökkää minulle muka kohteliaaseen sävyyn.
“Minulla on auto, voisimme mennä sillä?” Francis kysyy minulta, mutta minä pudistan varmasti päätäni.
“Ei kun mennään minun autollani, se on aivan tässä lähellä”, vastaan hänelle pokkana ja huomaan Xynelin ja Euran saapuvan juuri parhaillaan automme luokse. Kun olemme vain parin metrin päästä autosta, Francis huomaa jonkin olevan hullusti. Meidät on nimittäin piiritetty. Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että Francis on piiritetty, sillä minä olen myös osa piiriä.
“M-mitä tämä on?” Francis kysyy nauraen, mutta hänestä huomaa pelon. Samari kaivaa taskustaan esille pienen hopeisen laatanpalan ja ojentaa sen Francikselle.
“Ota se ja aseta vasemmalle ohimollesi”, Samari neuvoo, mutta tietenkään Francis ei ymmärrä sanaakaan, vaan tuijottaa Samaria kuin seinähullua.
“Hän sanoi, että ota se ja aseta se vasemmalle ohimollesi. Luota minuun, sen jälkeen ymmärrät”, käännän Samarin sanat englanniksi ja Francis vilkaisee minua kauhuissaan. Siirrän hiuksiani sen verran, että hän huomaa laatan ohimollani. Se rauhoittaa häntä hiukan, mutta hän epäilee yhä aikeitamme. Lopulta hän kuitenkin ottaa laatan Samarin kädestä ja asettaa sen vasemmalle ohimolleen. Samari henkäisee tyytyväisyydestä ja asettaa kätensä lantioilleen.
“No niin. Kuka haluaa kertoa hänelle?” hän esittää kysymyksen hymy huulillaan ja Franciksen ilme muuttuu vain entistä pelokkaammaksi.

Istumme kaikki seitsemän tilavassa vuokra-autossa. Eura on saanut kunnian kertoa Francikselle kaiken oleellisen. Heti, kun Francis sai kuulla heidän olevan zamalaisia, hänen kasvoiltaan näki sen, että hän seurasi uutisia. Tosin täytyisi asua kiven alla, jos ei jo olisi kuullut ‘Toisen Maailman Ihmisistä’. Eiväthän ihmiset muusta puhuneetkaan.
Kun Francikselle on kerrottu se, että hän on yksi viidestä jäljellä olevasta Avaimesta, hän vilkaisee minuun. Nyökkään ja hän tietää minunkin olevan yksi Avain. Francis ottaa sen aika hyvin. Minä kyllä luulen, että tämä vain pönkittää hänen liian suureksi kasvanutta egoaan vain entisestään. Mihin se pelokas Francis oikein katosi…
“Te siis - tarkoitan, että me siis lähdemme etsimään vielä kolme Avainta, jonka jälkeen lähdemme Zamaan taistelemaan Pahaa vastaan?” hän varmistaa ja me kaikki nyökkäämme hänelle samaan aikaan. “Minä joudun siis jättämään kouluni ja perheeni?”
“Valitettavasti”, Xynel toteaa kylmästi, mutta Marimilla on selvästi muuta sanottavaa.
“Tietenkään emme voi pakottaa sinua mukaamme, tämän täytyy olla oma päätökseni”, hän sanoo ja katsahtaa minuun odottavasti. Nielaisen ja yritän keksiä sanottavaa.
“Jos olisin kieltäytynyt, tämä olisi jäänyt varmasti vaivaamaan minua kuolemaani asti. Minä teen niin kuin sydämeni sanoo”, vastaan fiksusti ja huomaan Samarin liikahtavan siihen malliin, että hän haluaa seuraavaksi puheenvuoron.
“Mutta tietenkin me haluaisimme sinun suostuvan. Olet minun Suojelijani Avain. Ilman sinua en voi käyttää Suojelijaani, enkä taistella Pahaa vastaan”, Samari sanoo anovalla äänensävyllä ja hymyilee viattomasti. Näen Franciksen kasvoilla nopean ilmeen, mikä saa minut melkein yökkäämään. Hän selvästikin nauttii siitä, että autossa on naisseuraa. Mikä playeri, kuten jo aikaisemmin hänestä totesin. Olen nähnyt hänenlaisiaan ennenkin ja voin sanoa, että en voi sietää heitä. He ovat aina itseään täynnä, eivätkä ajattele muuta kuin vastapuolen ulkonäköä. Me naiset olemme heille kuin leluja, jotka voi heittää pois, kun niihin kyllästyy.
“Suostun, mutta yhdellä ehdolla”, Francis vastaa lopulta ja siirtää katseensa minuun. Katson häntä varuillani. “Henriikka nukkuu joka yön vieressäni.”
“Sinä senkin-!” kivahdan loukkaantuneena ja kasvoni hehkuvat punaista. Unohdin, että olemme autossa ja nousen ylös tarkoituksena nousta seisomaan, mutta onnistun kolauttamaan pääni auton kattoon. Älähdän kivusta, joka tuntuu päässäni ja laskeudun takaisin ajajan paikalle päätäni pidellen. Kuinka tuo itseään täynnä oleva kusipää kehtaa! Kehtaa vaatia jotain tuollaista! Eikö tästä voisi vetää oikeuteen, seksuaalisesta häirinnästä?
Kaikki katsovat minua odottavasti ja mulkaisen jokaista haastavasti takaisin. Minä en voi kieltäytyä, sitä heidän katseensa minulle kertovat. Minun täytyy suostua Franciksen metkuihin, sillä muuten hän jättää meidät oman onnemme nojaan. Helvetti. Minua niin ottaa päähän Franciksen kaltaiset ihmiset.
“Selvä. Miten vain. Minun tunteitani ei tarvitse ottaa huomioon”, vastaan katkerasti ja käännyn katsomaan eteeni. Voin vain toivoa, että Francis vain vitsailee.
Mutta minun tuurillani hän ei vitsaile.
“Sinä saat kyllä ajaa meidät takaisin lentokentälle”, vaadin jyrkästi ja Francis suostuu vaatimukseeni leveästi virnuillen.

Francis lähtee mukaamme. Tehtävämme tuntuu helpolta, sillä jos muutkin Avaimet suostuvat lähtemään matkaamme noin vain pienin ehdoin, niin aivan parin päivän sisällä me pääsemme jo siirtymään Zamaan ja vastatusten Pahan kanssa. Tai siis ensiksihän meidän täytyy tuhota ne kuusi tornia, jotka pitävät Zamaa synkkänä ja pahana paikkana asua. Eli tehtävää on paljon.
Kadun sitä, että suostuin Franciksen ehtoon. Ei kai hän oikeasti kuvittele, että jakaisin petini hänen kanssaan? Minulla nimittäin ei ole ollut tapana nukkua samassa sängyssä vastakkaisen sukupuolen kanssa, jota hädin tuskin tunnen! Jos Francis yrittää käpälöidä minua, niin hän saa kuulla kunniansa. Eikä tule välttymään mustelmilta.
En voi olla miettimättä sitä, miten juuri minut ja Francis on valittu Avaimiksi. Mitä erityistä meissä on? Se ei voi johtua luonteistamme, sillä minä ja Francis olemme aivan toisemme vastakohtia. Mistä se johtuu? En varmaan koskaan tule saamaan siihen vastausta. Voi tosiaan olla, että meidät on aivan umpimähkään valittu Avaimiksi, kuten Dorian ja muut Taistelijoiksi. Kun miettii, niin satunnaisesti valitseminen tuntuu epäreilulta ja kohtuuttomalta. Mitä jos joku oikeasti pelkää niin paljon, eikä hänestä oikeasti ole hänelle valittuun tehtävään? Hänellä on tietenkin aina oikeus kieltäytyä, mutta ryhmän paine on suuri. Marim kertoi minulle pelkäävänsä. Olisiko hän kieltäytynyt Taistelijan tittelistä, jos muut eivät olisi painostaneet häntä siihen? Siis eivät kirjaimellisesti painostaneet, vaan sillä, että muut ovat suostuneet Taistelijoiksi mukisematta.
Täytyy kysyä tätä Marimilta, kun aika on sopiva. Jos Marim ei oikeasti halua olla Taistelija, niin ei häntä voi siihen pakottaakaan. Tosin hän on kyllä ehtinyt viiden vuoden aikana jo harjoitella Taistelijana olemista, joten hänen mielensä on voinut muuttua.

Olemme saapuneet lentokentälle ja siirtyneet yksityiskoneemme suojiin. Samari kaivaa esille jäljellä olevat kolme aktivoimatonta Suojelijoiden kiveä ja tutuksi tulleen lasisen maapallon. Punaiset täplät ilmestyvät maapalloon ja niitä on jäljellä Pohjois-Amerikassa, Kiinassa ja Egyptissä. Päätämme lähteä ensiksi Egyptiin hakemaan Xynelin Suojelijan Avainta, jonka jälkeen vuorossa olisi Euran Avain Kiinasta ja lopuksi Teresan Avain Pohjois-Amerikasta. Joudumme lentämään edestakaisin ja pitkiä matkoja. Arvioin, että meillä tulee kestämään kolme, ellei jopa neljäkin päivää etsinöissämme. Sillä täytyyhän lentäjänkin välillä lentoemäntien kanssa levätä. Emme mekään saa rasittaa itseämme turhaan.
Xynelia vaivaa se, että matkamme tulee kestämään niin monta päivää. Jos me kuulemma olisimme Zamassa, paikasta toiseen siirtyminen kävisi helpommin ja nopeammin kuin arvaisinkaan. Mutta Zaman nykyinen kunto estää moisen siirtymisen paikasta toiseen. Samarikaan ei tunnu olevan tyytyväinen, mutta hänen on vain pakko niellä tämä vastoinkäyminen. Marimia ja Euraa ei tunnu haittaavan, sillä he ovat liian keskittyneitä toisiinsa. Francis taas yrittää jatkuvasti flirttailla lentoemäntien kanssa. Dorian nukkuu kättään vasten ja näyttää uskomattoman rauhalliselta. Kuin hänellä ei olisi minkäänlaisia huolia. Kunpa hänen kasvoiltaan näkyisi sama silloinkin, kun hän on hereillä.
Päätän huvittaa itseäni, sillä lentomme Egyptiin tulee kestämään seitsemän tuntia. Alan tutkia, mitä lentokoneesta oikein löytyykään. Löydän radion ja laitan sen päälle. Kaiuttimista alkaa kuulua musiikkia ja minä hymyilen tyytyväisenä. Musiikki, ilman sitä en voisi elää. Nyt minua alkaa vasta kunnolla harmittamaan se, että hävitin upouuden kännykkäni, sillä sen mukana katosi myös kahdeksan gigatavun muistikorttini. Ja kaikki Musen levyni olivat siihen tallennettu. Mitä minä antaisinkaan, jos saisin edes hetken kuunnella Musea tylsyyteeni. Matthew Bellamyn ääni pelastaisi minut mistä vain ja milloin vain.
Musiikki on oikeasti ollut tärkeä osa elämääni, ainakin lempimusiikkini. Nyt en ole saanut kuunnella pariin päivään lempibändejäni tai artisteja. Minähän alan saada vieroitusoireita.
Suljen radion, koska sieltä kuuluu vain jotain ihme iskelmämusiikkia. Päätän viihdyttää itseäni toisella keinolla.
“… No one’s gonna take me alive. The time has come to make things right. You and I must fight for out rights. You and I must fight to survive”, alan laulaa Musen Knights of Cydonia kappaletta hiljaa ja liikutan vartaloani kuvitellessani musiikin korvissani.
Ah, tämä on niin rentouttavaa ja huojentavaa. Kuvittelen Matt Bellamyn äänen korvissani, Domin soittavan rumpuja ja Chrisin soittava bassoa. Täydellistä. Onneksi muistan aika monta Musen kappaletta ulkoa, niin tässähän tämä aika kuluu, kun niitä laulan. Olen siirtynyt täysin omaan maailmaani, enkä siis huomaa silmäparia, joka tuijottaa minua kiinnostuneena. Vasta, kun avaan silmäni ja olen kääntynyt tarkkailijaani kohti, huomaan Dorianin katselevan minua ja virnuilevan. Valahdan punaiseksi ja väännän suuni mutrulle. En kuitenkaan sano mitään, vaikka olisin voinut sanoa, vaan siirryn istumaan vapaalle penkille ja olen hiljaa. Noloa, voiko muuta sanoakaan. Viimeistään nyt Dorian pitää minua aivan kahjona, kun tanssin ja laulan jonkin kappaleen mukaan. Mutta Dorian ei ymmärrä, miten tärkeä Muse minulle on. Jos hän pystyisi edes pienen hetken näkemään mieleeni, niin hän lopettaisi sen virnuilemisen. Aivan varmasti. Takuu varmasti.
Ehkä…

Luku 7. Paljastuksia sydämestä

Isä tarttuu ranteestani, mutta päästää melkein heti irti. Huomaan Dorianin tulleen lähemmäs ja uhkaavan isääni tikarilla. Lyön Doriania ajattelemattomasti kyynärpäällä vatsaan, sillä olen hyvin järkyttynyt siitä, että hän uhkasi perhettäni aseella. Dorian ähkäisee kivusta ja tikari ei enää osoita säikähtäneeseen isääni.
“Minä en lähde minnekään ja Dorian; antaa olla viimeinen kerta, kun uhkailet perhettäni aseella”, uhittelen isälleni ja Dorianille sormi pystyssä. Molemmat näyttävät katuvaisilta.
“M-mutta Henu. Sinä puhuit puhelimessa niin sekavia, että pelkäsimme sinun menettäneen järkesi. Et sinä voi mikään ‘Avain’ olla. Olet tavallinen tyttö, jonka ei kuulu osallistua mihinkään sotaan”, äiti sopertaa ja tuijotan häntä vuorostaan tyrmistyneenä.
“Luuletko, että minä keksin tämän? Keksin sellaisen tarinan tuosta noin vain?” älähdän loukkaantuneena ja toinen käteni löytää paikan rintakehältäni. “Minä en keksinyt tätä! Minua oikeasti tarvitaan, minä merkitsen joillekin jotain! Minä saan pelastaa ihmishenkiä!”
“Sinun ei tarvitse näytellä vahvaa”, isä keskeyttää minut vakavasti jylähtäen. “Luuletko muka tosissasi, että voisit auttaa joitakin? Hyvä kun olet itse edes aikuinen!”
En ole koskaan aikaisemmin tuntenut tällaista raivoa sisälläni. Minä suorastaan kiehun ja poreilen niin vietävästi, etten pysty pidättelemään itseäni enää tippaakaan.
“Viimeinkin minä olen jotain! En ole enää merkityksetön! Elämälläni on tarkoitus, vihdoin ja viimein! Minä olen toivonut tällaista tilaisuutta, olen toivonut, toivonut ja toivonut. Ja nyt kun se vihdoin tulee, te aiotte estä minua toteuttamasta itseäni. Teidän pitäisi hävetä!” huudan niin kovaa kuin vain kykenen ja tunnen, kuinka keuhkoissani värisee. Tärisen suunnattoman vihan takia, joka pitelee minua yhä vallassaan. “Minä en lähde kotiin. Minä lähden Dorianin kanssa.”
Perheeni katsoo minua kuin kummajaista. Maiju on siirtynyt olohuoneeseen, koska ei halua olla osallisena tähän perheriitaan. En ole koskaan riidellyt perheeni kanssa. Olen samaan aikaan hyvin katkera, murheellinen ja vihainen. Isä rykäisee hiljaa ja siirtää katseensa Dorianiin, joka seisoo takanani.
“Nämä viivanenäiset ihmiset ovat tehneet elämästämme jo nyt vaikeaa…” isä nurisee ja katson häntä taas tyrmistyneesti. Kuulen Dorianin raskaan hengityksen lähelläni, mutta hän ei liikahdakaan. Eikä muuten liikahda senttiäkään isääni kohti, siitä minä pidän huolen. Kaikista vähiten minä toivon sitä, että Dorian hyökkää isäni kimppuun kuin kylähullu. “En anna heidän viedä sinua mukanaan.”
Jostain syystä minut valtaa painava tunne. En ole koskaan ollut isäni kanssa niin läheisissä väleissä, että puhuisimme tällä tavalla tunteistamme. Hänen sanansa ovat saamassa minua liikuttuneeksi ja minun tekisi mieli purskahtaa itkuun. En kuitenkaan tee niin, vaan puren hampaitani kovasti yhteen. Jos minä nyt alkaisin itkeä, isäni ei ainakaan päästäisi minua lähtemään.
“En halua riidellä kanssanne”, totean hiljaisuuden laskeuduttua ympärillemme. “Olen miettinyt tätä tarkasti ja olen päättänyt, mitä teen. Te ette voi vaikuttaa päätökseeni.”
Isä on selvästi aikomassa sanoa jotain töykeää, mutta onnistuu pitämään mölyt mahassaan. Äiti taas tekee kaikkensa pidätelläkseen itkua. Helmiina, joka on ollut koko sen ajan hiljaa, astuu isän ja äidin väliin.
“Minä pelkään puolestasi”, Helmiina kuiskaa hiiren hiljaa. Hän on juuri sanonut ääneen asian, jota äiti ja isä eivät vielä uskaltaneet sanoa. Katson pikkusiskoani lohduttomana, sillä en haluaisi hänen murehtivan puolestani. Se tosin taitaa olla mahdoton toive. En keksi mitään lohduttavaa sanottavaa ja minua alkaa ahdistaa.
“Minä suojelen häntä”, kuulen hänen äänensä pitkään aikaan. Käännyn katsomaan Doriania, jonka katseessa on jotain sellaista, mitä en ole vielä ikinä nähnyt hänen silmissään. “Minä pidän hänet elossa, lupaan sen.”
Tässä välissä äiti purskahtaa itkuun ja isän käsi löytää paikan äidin olalta. En ole nähnyt vanhempiani noin läheisissä väleissä vuosiin.
“Kuka sinä olet, hänen poikaystävänsä?” isä puuskahtaa loukkaantuneen kuuloisena ja minun tekee mieli hakata pääni seinään.
“Tietenkin, poikaystävä! Kiitos isä”, ulvahdan piikikkäästi. Mitähän Doriankin ajattelee perheestäni nyt. “Dorian on yksi viidestä Taistelijasta, jotka ovat vielä elossa”, päätän valaista häntä ja mulkaisen äitiä pahasti, kun hän ei ole kertonut koko totuutta isälle. Minun täytyy siis kertoa isälle kaikki, jotta hän ymmärtää, miten vakavasta asiasta me oikeasti puhumme. Voi olla, että kertomani jälkeen hän ei päästä minua missään nimessä lähtemään, mutta… Se päätös ei ole hänen.
“Äiti näköjään jätti pari kohtaa kertomatta, joten minun täytyy kertoa sinulle koko tarina alusta loppuun.”

Olen juuri saamassa kertomusta päätökseen. Olemme siirtyneet ovelta minun ja Maijun pieneen olohuoneeseen. Dorian seisoo vierelläni ja perheeni istuu kiltisti sohvalla. Maiju siirtyi heti huoneeseensa, kun huomasi meidän siirtyvän olohuoneeseen. Isä pitelee päätään käsissään ja äiti on tarttunut Helmiinan käteen. Helmiina katsoo minua valppaana.
“Palasin tänne siis sen takia, että minun on haettava passini ja soitettava tähän numeroon”, lopetan kertomukseni ja heilutan pientä paperinpalasta käsissäni. “Me lennämme mahdollisimman pian Ranskaan.”
“Suojelija, Taistelija, Avain, Zama…” isä mutisee sekavana ja pudistelee päätään epäuskoiseen sävyyn. “Minä en ymmärrä enää mistään mitään. Koko maailma mätäni heti, kun nuo ilmestyivät.” Tuskin tarvitsee erikseen mainita, keistä isä äsken puhui. Katson Doriania pahoittelevasti, mutta hän pudistaa huomaamattomasti päätään. Hyvä, ettei Dorian ole enää aikeissa hyökätä isäni kimppuun.
“Olen pahoillani. En osaa muuta sanoa. Uskon kuitenkin, että ilmestymisellämme on tarkoitus”, Dorian selittää ja vedän syvään henkeä. “Meidän haluttiin löytävän loputkin Avaimet. Olen varma, että meillä on tällä kertaa mahdollisuus kukistaa Paha, ennen kuin se ehtii valloittaa koko Zaman tai teidänkin maailman.”
“Paha, Paha, Paha… Pitäisikö minun käsittää yhtään, mikä se on?” isä ei selvästikään halua nähdä kokonaiskuvaa, vaan aikoo näköjään kiistää koko asian. “Minusta koko juttu kuulostaa ihan tekaistulta. Miten tuollaiseen voi muka edes uskoa!”
“Sinun ei olekaan pakko uskoa”, Dorian vastaa jäätävällä äänellä. “Voit elää, niin kuin meitä ei olisi olemassa. Emme tule vaikuttamaan elämääsi mitenkään.”
Dorian selvästi loukkaantui isäni sanoista ja ymmärrän häntä hyvin. Sillä minäkin loukkaannuin isäni sanoista. Hänhän periaatteessa väittää minun valehtelevan.
“Miten vain”, henkäisen turhautuneena. “Maiju! Saanko lainata puhelintasi?”
Pian Maiju ilmestyy seuraamme ja ojentaa minulle puhelimensa. Helmiina, joka katsoo minua valppaasti, huomaa nyt jonkin olevan vialla.
“Missä sinun puhelimesi on?” Helmiina kysyy ihmeissään ja minä irvistän hieman.
“Se katosi, kun.. Kun säikähdin Doriania”, keksin nopeasti hätävalheen, sillä en halua pelotella perhettäni sillä kamalalla hirviöllä, joka oli syönyt linja-autokuljettajan kasvot. Jos vanhempani saisivat kuulla sellaista otuksesta, niin silloin he varmaankin sitoisivat minut paaluun, jotten pääsisi lähtemään Dorianin matkaan.
Vilkaisen Doriania merkitsevästi ja hän onneksi ymmärtää vihjailuni. Hän ei aio kertoa, mitä oikeasti tapahtui ja hyvä niin.
“Mutta sehän oli aika kallis puhelin?” Helmiina ei aio uskoa, että puhelimeni on oikeasti hävinnyt. Äiti herää tässä vaiheessa ihmeellisestä koomastaan.
“Olethan soittanut liittymäpalveluun ja katkaissut kaikki kortit, jottei kukaan pysty puhumaan sinun laskuusi?” äiti huolehtii ja minä nyökyttelen rivakasti päätäni.
“Kyllä, hoidin sen jo eilen”, vastaan tympääntyneenä. Kuin äiti ei osaisi ajatella muuta kuin rahaa. Rahasta puheen ollen… “Ai niin. Jos viivyn kauemminkin poissa, niin voisitteko siirtää minun tililtäni aina kerran kuukaudessa Maijulle rahaa vuokran maksamiseen? Oikeastaan se ei ole pyyntö, vaan käsky.”
“Sinä et ole lähdössä minnekään!” isä huutaa ja nousee seisomaan. Katson häntä varuillani ja Dorian astuu edemmäs kuin valmiina suojelemaan minua. Hänen läsnäolonsa toki rauhoittaa minua, mutta samalla hän saa minut entistä hermostuneemmaksi.
“Katsotaanko?”
Näppäilen puhelimeen numeron, jonka Cenarie minulle antoi. Isä katsoo minua silmät viiruina, kun taas minä katson häntä uhmakkaasti. Asetan puhelimen korvalleni ja odotan.

Kyllä siinä meni jotain kymmenisen minuuttia, kun viimein suljen puhelimen. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kenelle juuri äsken soitin, mutta hän lupasi hoitaa asian. Hän sanoi soittavansa tähän numeroon, kun on ensiksi keskustellut Zaman asioista vastaavan henkilön kanssa. Niin, ajatella. Zaman väki on jo saanut edustajan. Ehkä heidän tilanteensa sopeutua Maahan ei olekaan niin mahdoton kuin olin jo isäni puheista ehtinyt uskoa.
“Hän soittaa minulle kohta takaisin”, kerron Dorianille ja hän nyökkää. Isäni ei ole enää paikalla, sillä hän sai näköjään tarpeekseen viisi minuuttia sitten ja riensi ovet paukkuen ulos minun ja Maijun asunnosta.
“Meidän pitäisi kyllä kohta lähteä..” Dorian kuiskaa minulle sitten ja on minun vuoroni nyökätä. Niin meidän pitäisi, mutta jotenkin minusta tuntuu, ettei isäni ole vielä luovuttanut minun suhteeni. Maiju ilmestyy silloin olohuoneeseen kanssamme ja hän viittoo minua tulemaan mukaansa.
“Tulen pian takaisin”, totean Dorianille, joka jää olohuoneeseen pikkusiskoni ja äitini kanssa. En tiedä, onko se hyvä idea, mutta asialle en voi tehdä mitään. Maiju sulkee makuuhuoneemme oven perässään ja katsoo minua nyt erittäin kummastuneena.
“Jos et ole jo ihastunut häneen, niin olen hyvin järkyttynyt”, Maiju toteaa ja minä punastun rajusti. Hitto vie, Maiju tosiaan tuntee minut läpikotaisin. “Eli olet ihastunut häneen. Et sinä muuten punastelisi tuolla tavoin.”
“Hyss!” hyssyttelen ja yritän viestiä ilmein, että hänen täytyy puhua hiljaisemmin. “E-ei se ole mitään sellaista. Tai siis on, mutta se ei saa olla sellaista”, soperran jotain epäselvää ja tunnen poskieni kuumottavan vain entisestään.
“Älä selitä. Hän on sen verran hyvännäköinen, että hänestä on vaikea olla pitämättä”, Maiju toteaa ja kallistaa hitusen päätään. Hänen huulilleen syntyy ilkikurinen virne. “Panisin.”
“Hiljaa jo!” sätin häntä, mutta en voi mitään virneelle, joka kohoaa myös omille kasvoilleni. Maiju alkaa nauraa reaktiolleni ja minä kiukustun hänelle yhä enemmän. “Tiedän, että hän on hyvännäköinen, mutta meidät kemiat eivät kohtaa. Hän on liian vakava ja ja ja… Ja liian ylpeä! Sitä paitsi, meillä on ikäeroa viisi vuotta. Hän ei koskaan kiinnostuisi minusta, sillä näytän rumalta ilman meikkiä.” selitän ja selitän, vaikka tiedän sen olevan turhaa. Maiju jatkaa yhä sitä ilkikurista virnuiluaan, eikä näköjään kykene sitä lopettamaan.
“Viiden vuoren ikäero ei ole mikään hyvä selitys”, Maiju on tietenkin tarttunut juuri siihen ainoaan selitykseni ‘epäkohtaan’ ja huokaisen. Onneksi puhelin alkaa soida, joten enää Maiju ei voi minua tällä puheenaiheella kiusata.

“Dorian”, kiinnitän hänen huomionsa ja hän kääntyy katsomaan minua, kun tulen pois makuuhuoneesta. “Tiesitkö, että teillä on sponsoreita?”
Aivan. Kun maailma oli saanut kuulla rinnakkaistodellisuuden olemassaolosta ja sen ahdingosta, moni valitsi välittömästi puolensa. Kuten tämä eräs rikas herra, joka kuulemma oli lahjoittanut meille oman lentokoneen lennättämään meidät paikasta toiseen. Puhelimen toisessa päässä ollut mies oli kertonut minulle, että meidän pitäisi vain ottaa tähän rikkaaseen mieheen yhteyttä, niin kaikki hoituisi. Kun kysyin lentoluvista, hän sanoi, ettei meidän pitäisi murehtia moisesta. Nyt vuoroon astui seuraava ihminen, joka oli rikas rouva. Hän kuulemma tuntee kaikki ne ihmiset, jotka pystyisivät antamaan zamalaisille luvan lentää maasta toiseen. Tämähän sujuu kuin rasvattu! Meidän ei pidä huolehtia mistään, kun kaikki huolehditaan jo valmiiksi. Kyllähän tällainen järjestely käy aivan mainiosti, enkä usko, että Taistelijoilla olisi mitään tätä vastaan.
Ei ainakaan Dorianille ole.
“Tämähän on mahtavaa”, hän toteaa selvästi yllättyneenä ja hän jopa hymyilee leveästi. “Pääsemmekö lähtemään jo parin tunnin sisään? Siis lentämään?”
“Minun täytyy vain tehdä pari puhelua, mutta ainakin miehen mukaan, jonka kanssa puhuin, se voi jopa onnistuakin”, vastaan hänelle, enkä voi olla hymyilemättä tyytyväisesti. Hienoa, että asiat alkavat järjestyä. Olemme tuhlanneet mielestäni jo liian paljon aikaa, joten meidän täytyy vihdoinkin alkaa toteuttaa suunnitelmaamme. “Mennään kertomaan tästä muillekin.”
Käännyn Helmiinan suuntaan ja hymyni kertoo hänelle jo sen, että haluan jotain häneltä.
“Mitä sinä haluat?” Helmiina kysyy epävarmana ja kurtistaa kulmiaan katsoessaan minua. Juoksen hakemaan lompakkoni laukusta, jonka aion ottaa mukaan reissuun. Palaan pian takaisin ja kädessäni on 50 euron seteli, jonka nostin bussikorttia varten.
“Saat tämän, jos annat puhelimesi minulle”, sanon ja väläytän hurmaavan hymyni. “Mene vaikka ostamaan uusi puhelin, mutta minä tosiaan tarvitsen puhelimen nyt heti.” Kyllä 50 eurolla saa uuden puhelimen, eikö niin? Minä todellakin tarvitsen puhelimen, jonka avulla saan soitettua näille meidän sponsoreille, jotta pystymme matkustamaan huoletta paikasta toiseen.
“Ei sillä saa puhelinta. Ja sitä paitsi, puhelimeni maksoi 150 euroa”, Helmiina vastaa tuohtuneena ja näyttää siltä, ettei hän helpolla suostu antamaan puhelintaan minulle.
“Äiti saa ostaa sinulle uuden puhelimen, jonka minä maksan hänelle heti takaisin. Eikö niin, äiti?” luon äitiin merkitsevän katseen ja äiti ei näytä tietävän, mitä sanoa. “Minä maksan äidille takaisin.”
Helmiina ottaa puhelimensa esille vastahakoisesti ja ojentaa sen minulle.
“Yritä olla kadottamatta sitä”, hän nurisee ja minä sotken hänen hiuksiaan kädelläni.
“Yritän. Meidän täytyy nyt mennä”, totean kiireisenä ja käännyn Dorianin puoleen. Dorian lähtee jo kävelemään eteisestä kohti ja minä seuraan häntä aivan hänen perässään.
“Henu”, kuulen äidin puhuvan pitkästä aikaa ja käännyn ympäri. Äiti on noussut seisomaan ja kävelee luokseni. Hän näyttää saaneen lisää voimia.
“Äiti, meidän täytyy lähteä. Emme voi tuhlata kallisarvoista aikaamme enää. Minä haluan tehdä sen, mihin minä pystyn. Eli auttaa heitä sodassa”, totean väsyneenä, sillä en enää jaksaisi puhua aiheesta sen enempää. Hämmästyksekseni äiti nyökäyttää kerran päätään ja yrittää selvästi olla vahva.
“Kyllä me uskomme sinuun”, äiti saa viimein sanottua ja minä katson häntä odottavasti sydän rinnassa jyskyttäen. “Mutta ei meille ole helppoa katsoa, kun tytär lähtee ‘sotimaan’. Ymmärrät varmaan, miltä isästäni tuntuu.”
Aivan. Ei varmaan isästä ole kiva katsella sivusta, kun minä olen ilmoittanut lähteväni mukaan johonkin sellaiseen, mikä saattaa koitua kuolemakseni. Ymmärrän kyllä isän näkökulmaa ja sitä, miltä hänestä tuntuu, mutta… Ei hänen silti tarvitsisi ruveta aivan holtittomaksi.
“Miksei hän voi voinut vain sulattaa asiaa..” mutisen hiljaa itsekseen ja laitan kenkiä jalkaani. “Ei hänen olisi tarvinnut haukkua Doriania tai muitakaan.”
“Kyllä sinä isäsi tiedät. Sellainen jääräpää, joka on aina oikeassa”, äiti nurisee jo katkeramman kuuloisena, enkä voi kun pyörittää silmiäni. En tosiaankaan halua jäädä kuuntelemaan, kun äiti alkaa valittaa isästä. Olen saanut kuulla äidin valitusta niin monta kertaa, etten oikeasti enää kestä sekuntiakaan, jos hän alkaa isästä valittaa. Onneksi äiti vain tyytyy vetämään syvään henkeä. Suoristan itseni ja otan laukkuni olalle. Olen valmis lähtemään. Pakkasin laukkuuni passini, puhelimeni laturin, joka onneksi käy siskoni puhelimeen, lompakkoni, huulirasvani, pussillisen terveyssiteitä, pari tamponia varmuuden vuoksi sekä pussillisen purkkaa. Enköhän minä näillä selviä hetken aikaa.

Meillä on nyt jo mennyt puolitoista tuntia ja meillä menee ainakin seuraavat puoli tuntia matkaan takaisin hylätylle tehtaalle. Hyvästelin Maijun, siskoni ja äitini, joka ei enää purskahtanut itkuun, mutta sen sijaan rutisti minua tiukasti parin minuutin ajan. Isä katosi kuin tuhka tuuleen. En olisi halunnut erota tällaisissa merkeissä, mutta en voi asialle mitään. Yritän sopia isän kanssa sitten, kun kaikki tämä on ohi.
Ja jos olen yhä elossa.
Olemme ehtineet kävellä parkkipaikan poikki, kun kuulen jotain takaani. Käännyn katsomaan ja näen, kun isäsi lyö Doriania suoraan kasvoille. Älähdän kovaäänisesti ja melkein hyppään isäni niskaan, jottei hän enää lyö Doriania uudestaan. Dorianin nenästä vuotaa runsaasti verta ja hän pitelee kasvojaan kivuliaan näköisenä.
“Sinä et vie tytärtäni mihinkään!” isä huutaa raivoissaan minä hänen selässään. Hakkaan häntä selkään niin lujaa kuin vain kykenen, enkä pysty hillitsemään itseäni lainkaan. Tunnen jotain märkää valuvan poskiani pitkin, mutten välitä siitä mitään.
“Helvetti sinun kanssasi! Jätä Dorian rauhaan, hän ei ole tehnyt mitään väärää!” itken kurkku suorana isän korvaan ja otteeni löystyy. Jalkani tuntuvat tunnottomilta, mutten onneksi lyyhisty maahan. “Minäkin rakastan sinua, mutta sinulla on outo tapa osoittaa se!”
Isä jähmettyy kuin kiveksi ja kääntyy katsomaan minua jokseenkin järkyttyneenä. En ole enää moniin vuosiin, jopa 15 vuoteen, sanonut isälleni rakastavani häntä. Suomalaiseen kulttuuriin kun ei kovinkaan paljon kuulu tunteista avautuminen. Minua ei ole kasvatettu niin, että kertoisin joka päivä rakastavani lähimmäisiäni. Mutta tiedän lähimmäisteni tietävän, että minä välitän ja rakastan heitä. Sitä ei vain sanota ääneen, niin kuin amerikkalaisissa sarjoissa.
Riennän Dorianin luo ja alan kiskoa häntä mukanani. Katseeni eksyy vielä viimeisen kerran isääni, joka on yhä liikkumattomana paikoillaan.
“Minä en kuole”, saan ähkäistyä käheästi, jonka jälkeen kiiruhdamme Dorianin kanssa kauemmas isästäni. Kauemmas perheestäni.

“Ai perhana!” Dorian kiroaa, kun olen onnistunut istuttamaan hänet linja-autopysäkillä olevalle penkille ja pyyhin verta hänen kasvoistaan terveyssiteellä. Kyllä, terveyssiteellä. Onneksi Dorian ei tiedä, mikä se on. Tosin linja-autopysäkillä on vanhempi pariskunta, jotka näyttävät ilmeidensä perusteella tietävän, millä pyyhin verta Dorianin kasvoista.
“Anna anteeksi”, soperran häveten ja kulmani kurtistuvat saaden kasvoni näyttämään lohduttomilta. “Isä ei ole koskaan aikaisemmin käyttäytynyt yhtä hyökkäävästi..”
Dorian ei sano mitään, vaan käyttää kaikki energiansa siihen, ettei ala kirota kipeää nenäänsä entisestään. Hän pitää päätään taaksepäin kallistettuna, mutta verenvuoto ei näytä lakkaavan. Otan seuraavaksi laukusta esille tamponin, jonka avaan kääreistä ja työnnän sen Dorianin nenään. Minun alkaa olla vaikea pidätellä pokkaani, mutta onnistun siinä kyllä aika taitavasti. Nyt vanhempi pariskunta puuskahtaa tyrmistyneenä ja kääntyy katsomaan muualle. He eivät selvästikään pidä soveliaana sitä, että terveyssiteitä tai tamponeita esitellään julkisesti. Onneksi Dorian ei tunnu tietävän tamponin oikeaa tarkoitusperää, enkä minä ole sitä hänelle kertomassa.
Pääsemme taas jatkamaan matkaa ja Dorianilla on tamponi nenässä. Joka kerta, kun vilkaisen häneen, olen tirskahtaa, mutta saan aina viime hetkellä pidäteltyä itseäni.
“Kyllä minä ymmärrän isääsi”, Dorian puhuu viimein, kun meillä on enää vain parin sadan metrin verran matkaa jäljellä. Siirrän katseeni häneen uteliaana. En naura, en naura… “Minunkin isäni ensin esti minua ryhtymästä Taistelijaksi, mutta lopulta hän joutui myöntämään tappionsa. Hän ei saanut puhuttua minua ympäri.”
“Tuntuiko sinustakin siltä, kun keskustelit isäsi kanssa asiasta, että sydämestäsi irtosi pala..?” kysyn hiljaa ja puren alahuultani estääkseni itseäni kyynelehtimästä. Dorian hymähtää myönteisesti.
“Mutta se kuitenkin lähensi välejämme. Haluan vanhempani turvaan tänne, jotta tiedän heidän olevan turvassa”, Dorian puhuu taas ja minä huokaisen helpottuneena kuullessani, että hänen vanhempansa ovat elossa. En kuitenkaan ymmärrä sitä, miksi Dorian oli sanonut ‘turvassa’ sanan hampaitaan yhteen purren.
“Milloin viimeksi näit vanhempiasi?” kysyn saadakseni sen painavan ilman katoamaan väliltämme.
“Tänään”, Dorian vastaa nopeasti.
“Minä näin vanhempani viimeksi kaksi kuukautta sitten. Oikeastaan isääni näin viimeksi puoli vuotta sitten..”
Dorian kääntää katseensa takaisin minuun ja katsoo minua kummissaan. Minä pudistelen päätäni ja toivon sen kertovan hänelle, ettei puheenaihe ole kovinkaan mieluinen minulle.
“Vanhempani erosivat riitaisissa merkeissä… Isä muutti pois, kun olin 14-vuotias. Me emme ole nähneet kovinkaan usein, vaikka haluaisin nähdä häntä enemmän. Äiti haukkui isää aina, ja aina kun tulimme siskoni kanssa isän luota, äiti hyökkäsi kimppuumme utelemalla isän asioista. Se oli.. En pitänyt siitä yhtään. Kun muutin Maijun kanssa tänne, huokaisin helpotuksesta. Pääsin vihdoinkin kauemmas rikkimenneestä perheestäni. Tajusin kuitenkin pian sen, miten tärkeitä he minulle ovat. Mutta silti yhteydenpito on ollut vaisua..” selitän hänelle hiljaa ja yritän pitää kivuliaammat muistot kaukana mielestäni. En halua käydä sitä samaa muistoa läpi uudelleen ja uudelleen. Sitä muistoa, jossa isä kysyi minulta ‘miltä tuntuisi, jos äiti ja isä eroaisi?’ Se on hirvein muistoni ikinä ja saa minut joka kerta itkemään.
Dorian on varmasti huomannut murheellisuuden kasvoillani, sillä hän osaa olla hiljaa. Nielaisen äänekkäästi ja huokaisen syvään. Nyt olen siis kertonut Dorianille murheellisimman asiani. Tunnen itseni typeräksi. Ei minun olisi pitänyt vaivata häntä omilla murheillani, jotka olivat jo kuusi vuotta vanhoja.
“… Mutta et ole menettänyt ketään läheistä?” Dorian kysyy hetken kuluttua ja vedän syvään henkeä.
“Vain toisen isoisäni… Kuin-” en kysy kysymystäni loppuun, sillä tajuan sen silloin. Dorian on menettänyt jonkun läheisen, jonkun hänelle tärkeän ihmisen. Ei vanhempiaan, mutta jonkun muun. Jos hän haluaa kertoa siitä minulle, hän olisi jo kertonut. Hän on halunnut vain tehdä oloani paremmaksi, enkä minä halua tuoda hänelle ylimääräisiä murheenaiheita. “Olen säästynyt siltä kauheudelta..”

Saavumme viimein hylätylle tehtaalle ja menemme sen enempää miettimättä sisälle. Kerron muille, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miten meidän tulee toimia. Kaikki ihmettelevät yhteen ääneen, mitä Dorianille on tapahtunut, mutta sanon sen olevan yhdentekevää. Soitan niihin numeroihin, joita olin saanut ja onnistun järjestämään meille lennot yksityiskoneella Ranskaan parin tunnin sisään. Tilaan meille tilataksin, jotta me kaikki pääsemme yhdellä kertaa Pirkkalan lentokentälle. Se rikas nainen, jolle soitin kysyäkseni passeista sun muista henkilötiedoista, lupasi hoitaa sen, että me pääsemme ongelmitta Ranskaan etsimään toista Avainta.
Kaikki sujuu kuin rasvattu ja toivon, että saisin ajatuksenikin kasaan yhtä helposti. En voi olla vilkuilematta Doriania ja miettimättä, kenet läheisen hän on menettänyt. Sen on täytynyt olla kauhea kokemus.
Ja kuolema on alkanut pelottaa minua vain entistä enemmän.

Luku 6. On aika toimia

Me kaikki olemme heränneet ja odotamme Cenarien kertovan meille tämän päivän suunnitelmista. Katseeni harhailee siellä täällä, vieressäni seisovassa Marimissa ja huoneen toisella puolella seisovassa Xynelissä. Tietenkin katseeni käy tutkimassa myös Dorianin, jonka kanssa Samari näköjään yrittää puhua. Satun vilkaisemaan omia käsiäni, joiden kämmenselkiä koristaa silläkin hetkellä outo timanttikuviointi ja tajuan hetken kuluttua, etten ole päässyt ajamaan karvojani pariin päivään. Käsivarressani kasvaa nimittäin hienoinen sänki ja minä irvistän näylle. Inhoan karvojani yli kaiken ja haluan aina päästä niistä eroon. Karvat ovat mielestäni rumia ja vastenmielisiä, mutta en voi asiasta valittaakaan. En minä aio olla niin pinnallinen, että alkaisin valittaa rumasta olemuksestani kovaan ääneen ja vaatia itselleni höylää saadakseni ajaa karvani. Toivon vain, etten joudu esittelemään paljaita jalkojani julkisesti.
Vilkaisen taas Marimia, joka seisoo vieressäni ja tahtomattakin katseeni laskeutuu katsomaan hänen käsivarttaan. Huomaan hänelläkin olevan käsissä karvoja. On hienoa saada tuntea, etten ole ainoa karvakäsi! Voi kuinka oloni helpottuukaan.

“Olemme Cenarien sekä parin muun viisaan kanssa miettineet toimintasuunnitelmaa. Olemme päättäneet sen, että te viisi ja Henu etsitte ensin loputkin avaimet, jonka jälkeen palaamme Zamaan. On järkevintä, että hyökkäämme täydellä voimalla, koska se tulee luultavasti olemaan tarpeen. Emme halua enää lisää surullisia menetyksiä”, Dentrim puhuu asialliseen sävyyn ja Cenarie astuu esille hänen takaansa. Hän katsoo minua hyväntuulisesti. Aivan kuin hän olisi aina iloinen ja huoleton.
“Henu, olen tutkinut Maata yrittääkseni saada selville, mikä on nopein keino siirtyä paikasta toiseen. Onko totta, että lentäen se onnistuu nopeinten?” Cenarie kysyy minulta ja kallistaa hitusen päätään.
“… Tarkoitatko, että lentäisimme lentokoneella?” saan viimein kysyttyä, kun olen tointunut Cenarien kysymyksestä. Tuskinpa Cenarie helikopteria tarkoitti.
“Lentokone? Kyllä, kyllä se kone taisi sellainen olla..” hän mutisee mietteissään ja nyökyttää päätään. “Pääsette kaikki kuusi samalla kerralla määränpäähän. Minusta ajatus on loistava.”
Mitä odotin kyllä jotain aivan muuta kuin lentämistä lentokoneella. Ehkä minä odotin, että sormea napsauttamalla pääsisimme määränpäähämme. En tosiaankaan ollut varautunut siihen, että tässä tehtävässä tulisi kulumaan aikaa, sillä eihän minun löytämisessäni kauaa nokka tuhissut.
“Minusta on parempi, ettemme herätä juurikaan huomiota etsimisoperaatiomme aikana. En halua turhaan huolestuttaa teidän maailmanne asukkaita”, Dentrim toteaa tähän väliin ja nyt minä nyökkään ymmärtäväisesti. Tosin mielikuva siitä, että Taistelijat istuvat viivanenineen lentokoneessa Maan ihmisten kanssa, saa minut irvistämään. Jos tästä pitäisi tulla salattu operaatio, niin se tulisi kyllä epäonnistumaan.
“Ehdottaisin sitten, että peitämme heidän… Tuota… En siis halua mitenkään loukata, mutta tuo valkoinen viiva nenässänne, se…. Se herättää aika varmasti monen ihmisen huomion”, soperran posket punaisina ja toivon, ettei kukaan loukkaannu sanomisistani. Ainakin Suomessa suurin osa ihmisistä on jo hyvin ennakkoluuloisia maahanmuuttajien kanssa, joten en edes halua kuvitella millaista syrjintää Zaman asukkaisiin kohdistettaisiin. Toivon hartaasti, että Zaman pakolaisia kohdellaan ystävällisesti eikä välttelevästi. Ymmärrän tietenkin ihmisten olevan hämillään siitä, että on olemassa rinnakkaistodellisuus, mutta ihmisiä Zamankin väki on. Paitsi että heillä on se viiva nenässään. Mitä olen nyt heidän touhujaan tarkkaillut, niin he ovat aivan samanlaisia kuin kuka tahansa Maan asukas. Hei, heilläkin kasvaa karvoja! “Minulla on kotonani peiteväriä, jolla voisin peittää viivan heidän nenässään?” ehdotan nopeasti edellisen puheenvuoroni perään ja olen valmis ottamaan iskun vastaan.
“Niin… Olisi varmasti parempi, että kukaan ei kiinnitä teihin huomiota operaation aikana..” Cenarie mutisee pohtivasti ja näyttää siltä, että hän hyväksyy ehdotukseni. Cenarie katoaa paikalta ja Dentrim astuu taas lähemmäs meitä kuutta.
“Henriikka Koski, olenko jo kertonut sinulle, kuinka arvostan uhrautuvaisuuttasi?” hän kysyy minulta ja minä pudistan päätäni.
“E-ette, mutta… Pelkkä Henriikka riittää. Tai Henu. Tai miksi vain haluatte minua kutsua”, töksäytän erittäin tahdittomasti ja kuulen vieressä olevien yskäisevän huvittuneena. Dentrim katsoo minua hetken aikaa kulmat kurtussa, kunnes nyökkää hitaasti.
“Henu, kiitos siitä, että olet valmis uhrautumaan meidän maailmamme vuoksi”, hän toteaa vakavaan tyyliinsä, kun taas minä yritän pidätellä pokkaani. Okei, ehkä kenenkään vanhemman ihmisen ei pitäisi kutsua minua lempinimellä, sillä se kuulostaa ainakin minun korviini erittäin töksähtävältä ja suoraan sanoen naurettavalta. En tosin mainitse ajatuksistani sanaakaan, sillä en halua loukata Dentrimia mitenkään.
“Teen vain, mikä minusta tuntuu oikealta”, päädyn lopulta vastaamaan pitkän pohdinnan jälkeen ja toivon, että olen vastannut oikein. Dentrim hymyilee hieman ja se saa minut huokaisemaan helpotuksesta. Ehkä hän oikeasti pitää minua jonkinlaisessa arvossa.
“Teidän… Miksi heitä pitäisi nyt kutsua… Hmm, ylimmät? Niin, ylimmät ovat eripuraista väkeä. Heidän tuntuu olevan vaikea päästä yhteisymmärrykseen”, Dentrim pohtii ääneen ja hämmennyn, koska en enää uskonut joutuvani vastaamaan mihinkään. Mitä minä Maan politiikasta tiedän, kun kuuntelin puolikorvalla yhteiskuntaopin tunneilla?
“N-niin kai. Kai he vain haluavat tuoda keskusteluihin lisää näkökulmia”, yritän vastata nerokkaasti, mutta tunnen oloni todella typeräksi. Mikä minä olen arvioimaan politiikasta päättäviä ihmisiä, kun en tunne heistä ketään, enkä koskaan ole seurannut heidän istuntoaan.
“En ymmärrä sitä, mikseivät he usko sinuun. Sinustahan suorastaan huokuu se, että Kohtalo on koskettanut sinua”, Dentrim pudistelee päätään ihmeissään ja minä naurahdan.
“Meillä päin ihmiset puhuvat harvemmin kohtalosta”, totean virnuillen, kunnes tajuan, että naurahdin ja sanoin äskeiset sanani oikeasti ääneen. Minun piti pitää ne pääni sisällä, mutta jostain syystä olin laukonut ne ääneen. Puristan huuleni tiukasti yhteen ja vakavoidun, sillä Dentrim katsoo minua nyt melko paheksuvasti. “M-minä kyllä uskon Kohtaloon, ei siinä mitään..” päätyn mumisemaan häpeissäni ja voin vain toivoa, että Dentrim uskoo minua. Taisin juuri menettää hänen arvostuksensa.
“Luulin jo hukanneeni sen!” Cenarie puuskahtaa hengästyneenä ja tulee meidän luoksemme pieni lasinen pallo kädessään. Taistelijoiden keräännyttyä sen ympärille päätän minäkin liittyä piiriin. Heidän katseensa on kiinnittyneenä palloon ja minäkin lasken pian katseeni siihen.
“Samari, hakisitko neljä Suojelijaa. Lähdetään Henun maailmaan katsomaan, missä seuraavat Avaimet ovat”, Cenarie paljastaa sitten aikomuksensa ja pian pieni joukkiomme tekee matkaa kohti ovea, josta oikeasti pääsee Maahan. Huomaan yhtäkkiä jääneeni orvoksi, sillä Dorian keskustelee nyt Xynelin kanssa ja Mariam pinkoo Samarin perään tätä auttamaan sekä Dentrim puhuu Cenarielle jotain tehtävän etenemisestä.
“Kaikkia hermostuttaa, sillä pääsemme pitkästä aikaa toimimaan”, kuulen äänen takaani ja käännyn katsomaan Euraa, joka hymyilee minulle lämpimästi. “Toivon todella, että tällä kertaa meille tulee mahdollisuus edes päästä vastatusten itse Pahan kanssa.”
“Miten pitkälle te olette sitten päässeet?” kysyn epäröiden, sillä olin ajatellut Taistelijoiden päässeen melkein loppuun asti sodassa, mutta viime hetkellä he olisivatkin kokeneet tappion. Eura hymyilee nyt harmistuneemmin.
“Olemme onnistuneet tuhoamaan vain kaksi hänen kuudesta tornistaan”, hän myöntää häpeissään ja minun silmäni suurenevat. Kuudesta tornistaan?
“Mit- tai siis… Tornit?” kysyn, sillä haluan hieman tarkennusta.
“Paha on luonut niin sanottuja valtakuntiaan ympäri Zamaa. Yleensä juuri näiden tornien lähellä on suuri joukko hänen kätyreitään. Olemme tutkineet torneista lähtevää energiaa ja tajusimme, että tornit ovat syypää siihen, miksi maailmastamme on tullut pimeä ja kylmä. Uskomme, että kun saamme tornit tuhottua, Pahan kukistaminen tulee olemaan helpompaa. Ehkä aurinko alkaa niiden tuhoamisen jälkeen paistamaan”, Eura kertoo minulle rauhalliseen ja opettavaiseen sävyyn. Minä tuijotan häntä ymmärtämättömästi, vaikka olen oikeasti ymmärtänyt kaiken hänen sanomansa.
“Tuota… Pitäisikö minun tietää vielä jotain muuta Pahasta ja hänen tekemisistään?” päätän vielä lopulta kysyä, sillä haluan tietää niin tarkasti kuin suinkin, mikä minulla vielä jonain päivänä on vastassa. Euran katse muuttuu pohtivaksi ja hän on hetken aikaa hiljaa.
“Hän ei anna armoa, vaikka kuinka kerjäisit. Hänellä ei ole liittolaisia, hän toimii yksin. En ole koskaan häntä joutunut kohtaamaan ja kaikki jotka ovat, ovat kuolleet. Paitsi yksi”, Eura lopettaa salamyhkäisesti ja minä annan ajatuksieni hetken aikaa miettiä kaikessa rauhassa sitä, ketä Eura mahtaa tarkoittaa.
“… Dentrim?” kysyn epävarmasti ja Eura nyökkää. Vilkaisen Dentrimin suuntaan ja yritän katsoa häntä nyt uudella tavalla.
“Hän on ainoa, joka selvisi, kun Paha hyökkäsi Valtakaupunkiin. En tiedä miten hän sen teki, mutta hänen kauttaan me tiedämme, miltä Paha näyttää ja miten hän toimii. Oli onnea, että hän selvisi”, Eura lopettaa kertomuksensa ja hymyilee minulle sitten pienesti. “Olemme onnekkaita, kun löysimme portin maailmaanne. Ehkä meillä on viimeinkin toivoa saada maailmaamme jälleen rauha.”
Hymyilen hänelle, sillä en halua vaikuttaa epäkohteliaalta. Eura jättää minut yksin ajatuksieni kanssa ja hyvä niin. Tarvitsen aikaa ajatella. Siis täällä Zamassa on ympäri maata torneja, jotka meidän täytyisi ensiksi tuhota. Okei, se ei vielä kuulosta niin pahalta. Mutta se kuulostaa pahalta, että ainoa Pahan kanssa vastatusten hengissä säilynyt ihminen on Dentrim. Dentrim on voimakas, sen näkee hänestä jo heti. Hänellä on varmasti piileviä kykyjä, joiden avulla hän selvisi varmasta kuolemasta. Toivottavasti meillä tulee olemaan edes jonkinlainen etulyöntiasema, kun olemme löytäneet kaikki Avaimet ja olemme valmiita käymään taisteluun Pahaa vastaan. En halua, että meidät murskataan jo heti kättelyssä.
Hitto vie. Minä joudun oikeasti taisteluun Pahaa vastaan. Onko minusta oikeasti siihen?

Olemme siirtyneet Maahan oven kautta ja Samari sekä Marim pitelevät käsissään Suojelijoiden kiviä. Hylätty tehdas, jonka sisällä me kaikki olemme, näyttää päivänvalossa entistä hylätymmältä. Paikat ovat hajoamispisteessä ja ihmettelen sitä, miten se on yhä pystyssä.
Cenariella on käsissään lasinen pallo ja hän alkaa lausua ihmeellisiä sanoja. Lasipallo alkaa hehkua ja pian näen siinä kuviointia. Kumarrun lähemmäs palloa ja näen jotain tuttua.
“Sehän on maapallo”, totean yllättyneenä ja Cenarie nyökkää sen verran tyytyväisesti, että tiedän tämän olevan hänen keksintönsä.
“Samari ja Marim, tuokaahan kiviä lähemmäs”, hän pyytää ja nuoret naiset tekevät työtä käskettyä. Kun kivet ovat tarpeeksi lähellä lasista maapalloa, näen siihen ilmestyvän uusia merkintöjä. Kuulen tyytyväistä hyminää monen suunnalta. Valkoinen täplä on ilmestynyt Ranskaan, Kiinaan, Yhdysvaltoihin ja Egyptiin.
“Ovatko Avaimet siis… Noiden pisteiden luona?” kysyn, sillä haluan saada vastauksen epäilyihini.
“Kyllä. Juuri näin tämä kätevä keksintöni johdatti meidät myös sinun luoksesi”, Cenarie toteaa ylpeästi ja nyökäytän päätäni. Arvasinhan minä, että tämä lasipallo on Cenarien keksintö.
“Eli me menemme ensiksi… Ranskaan?” totean kysyvästi ja nostan katseeni Cenarieen, joka katsoo minua nyt kummastuneena. Päätän osoittaa sormella paikkaan, joka on lähimpänä nykyistä olinpaikkaamme eli Suomea. “Me kutsumme tuota aluetta Ranskaksi.”
“Vai Ranska? Te olette siis nimenneet jotkin alueet?” Samari kysyy minulta uteliaana. Huomaan hänen sekä Cenarien katseessa uteliaisuutta.
“Öö.. Kyllä. Tai oikeastaan kaikki alueet ovat nimettyinä. Niiden koko ja määrä vaihtelee”, vastaan ja näen Euran tulevan hieman lähemmäs minua. Onko tämä alueiden nimeäminen muka oikeasti näin kiinnostavaa heidän mielestään?
“Mielenkiintoista. Meillä kaikki on vain yhtä suurta heimoa”, Eura toteaa tähän väliin ja hymyilen hänelle hieman.
“Miten paljonkaan maailmanne mahtaa erota omastamme”, Samari pudistelee päätään yllättyneenä. “Maltan tuskin odottaa, että saan nähdä maailmastanne enemmän kuin tämän ruman rakennuksen.”
Tässä asiassa olen Samarin kanssa samaa mieltä; laitos on todella ruma.
“Varoitan teitä, näky ei ehkä ole kovin kaunis”, sanon tähän väliin, sillä en halua heidän ajattelevan, että Maa on kaunis ja hyvä paikka asua. Tai onhan se, tavallaan, mutta samaan aikaan Maa on huono paikka asua. Ainakin verrattuna Zamaan, jossa ilmasto on puhdas ja väkivaltaisuus nollassa. Kaikki katsovat minua taas kummissaan ja minä punastun tästä huomiosta. “On Maa kaunis, mutta täällä kaikki tosiaan on niin paljon erilaista kuin teidän luonanne..”
“Kaunis tai ei, meidän täytyy toimia”, Xynel, joka puhuu ensimmäistä kertaa minun kuulleni, puuskahtaa. Hän selvästikin haluaa päästä jo etenemään, eikä kukaan näytä pistävän vastaan.
“Aletaan valmistautua tehtävän aloittamiseen”, Dorian puhuu myös pitkästä aikaa ja annan itselleni luvan katsoa häntä tavallista pidempään. Hän huomaa katseeni ja vastaa siihen, mutta tällöin minä siirrän katseeni Cenarieen.
“Minun täytyy ennen lähtöämme käydä kotona hakemassa pari tärkeää juttua”, sanon Cenarielle, joka nyökkää minulle.
“Kyllähän se käy, mutta sitten Dorian tulee mukaasi. Dorianin tehtävä on tästä lähtien suojella sinua kaikin keinoin”, Cenarie paljastaa ja minun kulmani kohoavat. Jaaha, vai että tällaista peliä sitten. En voi olla miettimättä sitä, mitä kaikkea minulta vielä salataan. Dorian on siis tästä lähtien perässäni 24/7. Minulla ei kai ole sanavaltaa tähän asiaan. En tietenkään pane pahakseni, mutta… Hei, miltä se kuulostaisi, jos joku tulisi jatkossa olemaan kanssasi yötä päivää? “Emme voi ottaa sitä riskiä, että sinulle tapahtuu jotain yksin ollessasi.”
“Ymmärrän..” vastaan hiljaa ja vilkaisen Doriania arasti. Hän näyttää taas yhtä vakavalta kuin ennenkin ja tuntuu, että hän suorastaan välttelee katsettani.
“Hienoa”, Cenarie toteaa hyväntuulisesti ja suo meille jokaiselle katseen. “Käydään toimintasuunnitelmamme läpi, jotta pääsemme aloittamaan.”

Eli toimintasuunnitelma on seuraava. Minä ja Dorian käymme ensiksi luonani. Haluan nimittäin kertoa tulevasta matkasta perheelleni ja asuintoverilleni, etteivät he turhaan huolehdi minusta. Cenarie oli saanut puhelinnumeron, johon hän voisi soittaa silloin, kun tarvitsisi apua Maalta. Hauskinta tässä kuitenkin on se, ettei Cenariella tai kellään Zaman asukkaalla ole puhelinta. ’Ai mikä puhelin?’ Cenarie kysyi minulta hölmistyneenä. Zamassa on puhelimen vastikkeena kuuloke, joka asennetaan korvaan ja siihen lausutaan tavoitettavan nimi. Tekstiviestit ovat myös aivan tuntematon käsite. He mieluummin puhuvat asioista suoraan kuin epäsuoran viestinnän kautta. Eli tietenkin minun täytyy soittaa tähän Cenarielle annettuun numeroon, jotta voisin kysyä lentolupaa ja sen sellaisia asioita. Mutta puhelimeni katosi silloin, kun hirviö oli hyökätä kimppuuni, joten siksi minun täytyy myös käydä kotona lainaamassa ystäväni puhelinta.
Kävelemme metsän halki vaitonaisina, enkä uskalla avata suutani. Pelkään sanovani jotain tahditonta ja typerää, kuten aina miespuolisten seurassa. Minun kyllä tekisi mieli tutustua Dorianiin paremmin, joten minun kai täytyy ottaa itseäni niskasta kiinni. Minunhan pitäisi luottaa Dorianiin koko sydämestäni, sillä juuri hän pitää huolta hengestäni.
“Hienoa, että zamalaiset saavat turvapaikan täältä”, olen päättänyt aloittaa keskustelun turvallisella puheenaiheella. Dorian hymähtää myönteisesti. Kyllä, Dentrim kertoi meille ennen minun ja Dorianin lähtöä, että Maa on suostunut ottamaan vastaan Zaman pakolaisia, mikä on minusta todella hieno asia. “Heidän ei tarvitse enää pelätä sotaa.”
“Mutta suru seuraa heitä jokaista kuolemaan asti”, Dorian toteaa vakavana ja saa minut häpeämään sanojani. Moni zamalainen on varmasti menettänyt paljon läheisiään sodassa. En voi edes kuvitella, miltä minusta tuntuisi, jos perheeni kuolisi sodassa. Onkohan Dorian menettänyt läheisiään? En kuitenkaan uskalla kysyä asiasta, sillä pelkään sen olevan liian henkilökohtaista. Mehän tapasimme vasta toissapäivänä, enkä usko sen vielä riittävän kunnon lojaalisuuteen.
“Mm..” päädyn mumisemaan hiljaa vastaukseksi ja jatkamme taas vaitonaisina matkaamme. Mietin vain mielessäni, onko Dorian menettänyt perheensä tai jonkun muun läheisen sodassa. Pakko, sillä ei hän muuten olisi maininnut surua, joka seuraa jokaista kuolemaan asti. “… Olen pahoillani…” mumisen ajattelemattomasti, sillä minun ei tosiaankaan ollut tarkoitus sanoa tuota ääneen. Luulin ajatelleeni sen pääni sisällä, mutta kappas. Mieleni teki kepposet, eikä muuten ole ensimmäisiä kertoja.
“Mistä?” Dorian kysyy ja huomaan sivusilmälläni hänen katsovan minua. Valahdan punaiseksi ja yritän keksiä keinoa paeta tästä epämukavasta tilanteesta.
“… S-siitä, että joudut kestämään minua”, saan viimein soperrettua ja henkäisen huojentuneena. Hyvä, että sain edes tuon sanottua ääneen. Dorian pysyy aivan hiljaa ja toivon, että loppumatkamme jatkuu juuri tällaisena.
“Et sinä niin kamalaa seuraa ole”, hän toteaa pitkän hiljaisuuden kuluttua ja oloni keventyy huomattavasti. En voi kuin kiittää onneani. Dorian ei inhoa minua! Minun tekee mieli hymyillä, ja niin minä teenkin, mutta pidän hymyni piilossa Dorianilta. En halua, että hän pitää minua mielenvikaisena.
Tiedän, että minun pitäisi olla vakavampi, sillä tehtäväni olla Avain ei todellakaan ole naurun asia. En kuitenkaan pysty olemaan enää haudan vakava, enkä tiedä miksi. Tai oikeastaan tiedän, mutten halua myöntää sitä. Olen ihastunut. No niin, myönsin sen. Jos joku saa tietää tästä, niin… Kukaan ei saa tietää tästä. Mitä siitäkin tulisi! Dorian saisi kuitenkin jostain kuulla ja alkaisi vältellä minua kuin ruttoa. Ja minun pitäisi antaa Dorianin käyttää minua Suojelijansa Avaimena? Hei, hänhän tappaisi minut! En voi edes haaveilla siitä, että hän vastaisi tunteisiini, koska se on aivan mahdotonta. Ai miksi? Ensinnäkin, me kaksi olemme eri maailmoista. Eikö se muka jo riitä syyksi olla antamasta tunteilleni vastakaikua. Hyvänä kakkosena tulee se, etten usko hänen olevan edes kiinnostunut minusta sillä tavalla. Tässä vaiheessa on kai hyvä paljastaa, että olen seurustellut vain kerran ja sekin suhde kesti vain pari kuukautta. Minulle paljastui, että poikaystäväni halusi minulta vain seksiä. En todellakaan ollut valmis moiseen kahden kuukauden seurustelun jälkeen. Hän asui Helsingissä, minä Tampereella. Välimatka oli pitkä ja kallis opiskelijan lompakoillemme, että näimme vain pari kertaa kuukaudessa. Enkä minä oikeastaan ollut sen suuremmin hänestä edes kiinnostunut. Halusin tietää, miltä tuntui olla suhteessa, eikä se loppujen lopuksi kovin erikoisempaa ollut. Olin imarreltu siitä, että joku oli minusta kiinnostunut. Hän se kyllä pisti meidän suhteemme poikki, mutta en kanna hänelle kaunaa. Hyvä vain, että molemmille selvisi toistemme ajatukset suhteestamme.

Saavumme viimein risteykseen, josta ei ole pitkä matka kotiini. Vilkaisen lähellä olevaa linja-autopysäkkiä, joka on muuten se sama pysäkki, jolla elämäni muuttui. Sydämeni alkaa takoa nopeammin rinnassani ja olo tuntuu epämukavalta. Kuljettajan syödyt kasvot ovat kuin painettuna mieleeni.
Valo vaihtuu vihreäksi ja lähden kävelemään suojatielle. Dorian kuitenkin kiskoo minut pian takaisin ja katsoo minua silmät suurina. Katson häntä kummissani, enkä saa sanaa suustani.
“Aiotko tapattaa itsesi?” Dorian kysyy minulta kuin hengenhädässä olevana. Kulmani kohoaa ihmetyksestä ylös.
“Ai, kuinka niin?” kysyn häneltä epävarmasti ja vilkuilen ympärilleni varmistaen, ettei lähistöllä näy mitään muuta kuin suojatien eteen pysähtyvä auto. Silloin Dorian työntää minut selkänsä taakse ja vetää miekkansa esille tupestaan. Silmäni suurenevat järkytyksestä ja suuni avautuu kuin itsestään. Mitä hän oikein aikoo? Aikooko hän hyökätä auton kimppuun?
“Mitä sinä teet, miekka pois!” puuskahdan tyrmistyneenä ja vedän hänen miekkakätensä alas. “Ei se mikään vihollinen ole! Se on auto, jolla kuljetaan paikasta toiseen”, lisään nopeasti ja astun Dorianin eteen. Nyt on hänen vuoronsa katsoa minua kuin hullua.
“Mutta se tulee päällesi”, Dorian puolustelee itseään. Minä pudistan päätäni rivakasti.
“Eikä meinannut, se olisi pysähtynyt kuten se nytkin tuossa seisoo! Täälläpäin punaisia päin ei saa ajaa eikä kävellä!” En voi sille mitään, että ääneni on kohonnut parin oktaavin verran. Vilkaisen autoon päin ja huomaan auton olevan täynnä ihmisiä. Perhe, joka on matkalla jonnekin. Jokainen autossa oleva katsoo meitä silmät suurina ja aivan varmasti yksi lapsista pudotti jotain suustaan. Irvistän hienoisesti ja kiskon Doriania mukanani suojatielle. Hänen katseensa tuntuu olevan kuin liimattu autoon. Ei se aio ajaa meidän yli, vaikka hän niin kuvitteleekin. Tuo äskeinen oli jo niin noloa, että poskiani kuumottaa vielä viiden minuutin ajan tapahtuneesta. Onneksi Dorian tajusi laittaa miekkansa takaisin tuppeen, jottemme herättäisi ylimääräistä huomiota kaduilla.
“… Zamassa ei ole mitään tuollaisia kapistuksia. Meillä on laitteet, joilla siirrytään paikasta toiseen parissa sekunnissa”, Dorian aikoo siis edelleen puolustella äskeistä typeryyttään.
“Jotenkin minä osasin jo arvata sen”, vastaan sarkastisesti ja katsahdan häntä kulmat koholla. Dorian nyrpistää nenäänsä ja hänen ilmeestään näkee sen, ettei hän pidä tavastani puhua hänelle.
“No anteeksi vain, jos haluan pitää sinut hengissä”, hän tiuskaisee, mutten osaa ottaa hänen sanojaan vakavasti, vaikka ehkä minun olisi pitänyt.
“Saat anteeksi, kunhan jatkossa varmistat minulta ensiksi sen, mikä on vaarallista”, totean pokkana, mutta se alkaa minulta pettää. Doriania alkaa selvästi hävettää hänen äskeinen käytöksensä, kun taas minua alkaa huvittaa Dorianin sen hetkinen vakavuus ja uhmakkuus. “Älä nyt mökötä siinä”, hymähdän hetken hiljaisuuden kuluttua ja tuuppaan häntä kyynärpäällä kylkeen.
“En minä mökötä”, hän vastaa hetimmiten ja minä huokaisen.
“Ei minun pitänyt sinua mitenkään loukata, mutta voisit kyllä käyttää hivenen järkeäsi. Antaisiko minä muka tapattaa itseni noin helposti?” esitän vakavan kysymyksen hänelle ja huomaan hänen kasvoillaan liikettä. “Kuule, minä olen oikeasti varsinainen sitkeä sissi. Et tule pääsemään minusta eroon vähään aikaan.”
“Selvä! Minä tajuan, mitä ajat takaa”, Dorian myöntää sitten viimein ja hymyilen hänelle vinosti. “Anteeksi, kun epäilin sinun olevan niin typerä, että heittäytyisit suin päin kuolemaan. Voit olla varma, että seuraavalla kerralla en ole sinua pelastamassa.”
“… Tuo kuulosti siltä, että aiot antaa minun kuolla”, totean irvistäen.
“Mitä sinä oikein minulta vaadit?” Dorian sähähtää hermostuneena ja minä pudistelen päätäni leveästi virnuillen.
“En mitään, usko pois. Tai no, nyt vaadin, että pidät minut elossa”, vastaan hänelle rehellisesti ja Dorian katsoo minua suoraan silmiin.
“Sen vaatimuksen minä aion pitää”, Dorian henkäisee sen verran vakavissaan, etten enää uskalla sanoa hänelle mitään vastaan. Poskiani on alkanut kuumottaa taas ja mielessäni moitin itseäni typeräksi. Dorian sanoi niin vain sen takia, koska haluaa kukistaa kanssani Pahan. Hän ei tarkoittanut sitä siinä mielessä, että pitäisi minusta sillä tavalla. Ajatuksillani on tapana pilailla kustannuksellani.
“Lupaat myös..” mumisen kuitenkin tahtomattani ääneen ja jatkamme matkaamme taas vaitonaisina.

Painan summeria kerrostalon ulko-ovien edessä ja odotan ääntä, joka päästää meidät sisälle rakennukseen. Kun ääntä ei aivan heti kuulu, alan huolestua. Eikö Maiju olekaan kotona? Miten minä muka nyt pääsen hakemaan passini ja soittamaan Cenarielta saamaan numeroon? Emme me voi ulkona kauaa seisoa, koska muuten me hukkaamme kallisarvoista aikaamme.
Sitten se tuttu ääni kuuluu ja huokaisen helpotuksesta avaten oven. Hyvä, Maiju on kotona. Pääsemme luultavasti puolen tunnin sisällä jo palaamaan takaisin muiden luokse. Kävelen Dorian vanavedessä hissille ja painan sen tulemaan alas. Dorian katselee ympärilleen hämillään. Eikö Zamassa muka ole portaita tai hissiä? En kuitenkaan kysy tätä häneltä, sillä hissi tulee alas ja ajatukseni karkaavat muualle.

Seisomme asuntoni oven edessä ja olen ehtinyt koputtaa. Kuulen askeleita ja ovi aukeaa. Tosin oven toisella puolella ei seisokaan Maiju, vaan eräs ihminen, jota en uskonut näkeväni vähään aikaan.
“Äiti?” töksäytän kysyvästi ja tuijotan häntä kummissani.
“Henu!” äiti hengähtää ja vetää minut tiukkaan halaukseen. En ole tottunut siihen, että äiti halaa minua, joten tunnen oloni kiusalliseksi. Huomaan hänen olkansa yli, että paikalla on muitakin kuin pelkästään Maiju.
“Mitä te täällä teette?”
Koko perheeni on paikalla. Pikkusiskoni Helmiina ja isäni. Vanhempani ovat eronneet, joten myös sen takia hämmennykseni on suurimmillaan. Isä harppoo luoksemme ja tuijottaa minua sellaiseen sävyyn, mikä saa jonkin muljahtamaan vatsassani.
“Me tulimme hakemaan sinut kotiin”, isä paljastaa heidän aikomuksensa ja minä en voi olla tuijottamatta heitä yhtään sen tyrmistyneemmin. “Sinä et jää tänne enää hetkeksikään.”